Jos pelaajia ympäri maailmaa pyydettäisiin nimeämään yksi peli ylitse muiden, olisi se melko varmasti Civilization. Pelin aiheena on vaatimattomasti ihmiskunnan koko historia: sivilisaation synty, kehitys ja lopulta avaruuden kansoitus. Civilization 2 ei muuta ideaa, mutta jalostaa sitä.
Viisi vuotta sitten julkaistu Sid Meier -klassikko Civilization oli vallankumouksellinen peli, joka muun muassa on äänestetty Internetin Top 100 -listan kymmenen parhaan joukkoon koko listan olemassaolon ajan. Ykkös-Civin legendaarisen maineen huomioon ottaen onkin ihmeellistä, miten Civilization 2 tuli kuin varas yöllä.
Synty ja kasvu
Pelin ideana on kilpajuoksu ajanlaskun alusta Alfa Kentauriin. Sivilisaation siemeneksi, suuren tuntemattoman maailman kansoittajaksi, ei luoja anna kuin porukan uudisraivaajia, joiden ensimmäinen tehtävä on löytää sopiva paikka ensimmäiselle kylälle. Alkukodista pitäisi saada sikiämään mahtava maailmanlaajuinen imperiumi, joka aikanaan jättää Maan ja lähtee kohti muita planeettoja.
Kylät kasvavat kaupungeiksi ja myöhemmin miljoonien metropoleiksi vain, jos ympäröivä maasto on valittu oikein ja jos osaa muuttaa maaston tuottavaksi. Kaupunkien asukkaat synnyttävät veroja, tuotantoa ja tutkimusta, kunhan saa vain pidettyä heidät tyytyväisinä. Tuotannolla parannetaan kaupunkeja ja rakennetaan uusia yksikköjä, joiden ylläpito maksetaan verotuloilla. Ja tutkimus tietysti synnyttää keksintöjä ja uutta teknologiaa.
Väkiluvun kasvaessa syntyy rahvaan joukossa levottomuutta, jota saa vähennettyä paitsi uskonnolla myös viihteellä: tyytyväisellä kansalla on sekä kirkko että Kauniit & Rohkeat. Teollistumisen myötä joudutaan painimaan myös ympäristöongelmien ja kasvihuoneilmiön kanssa. Riittävän suuriksi kasvaneista kaupungeista irrotetaan uusia raivaajia muokkaamaan ympäröivää maastoa sopivammaksi ja perustamaan lisää kaupunkeja.
Kaupungeista koostuvan kansakunnan kollektiivinen tietotaito valjastetaan uusiksi keksinnöiksi. Uusia kaupunkien parannuksia ja uusia yksikkötyyppejä saa vain keksintöjen myötä, joiden kehitykseen tarvitaan kirjastoja, kouluja, yliopistoja ja vastaavia tiedon lähteitä. Yksi tärkeimmistä keksintöjen osa-alueista ovat hallitusmuodot, joita ilman kehitys väkisinkin pysähtyy alkeelliselle tasolle.
Aivan oma lukunsa ovat maailmanihmeet tyyliin pyramidit ja naisten vapautusliike, jotka ovat poikkeuksellisen suuritöisiä kaupunkien parannuksia ja vaikuttavat koko kansakuntaan. Ihmeet ovat suuren vaikutusvallan merkki, joten niistä saa muiden etujen lisäksi valtavasti pisteitä.
Ja niin rahan, tiedon ja tyytyväisyyden oravanpyörä jatkuu, kunnes sivilisaatio pystyy lähettämään poikansa muille planeetoille. Aikaa ihmiskunnalla on 6000 vuotta.
Kontakti ja konflikti
Kansakunnan levitessä se kohtaa väistämättä samoissa puuhissa olevia muita kansoja, ja tilaa ei ole kaikille. Kilpaileviksi kansoiksi on valittu tunnettuja sivilisaatioita historian varrelta, historiallisin luontein: mongolit ovat sotahulluja valloittajia ja intialaiset sopusointuun pyrkiviä neuvottelijoita.
Rauhanomainen kanssakäyminen hoidetaan diplomaattien välityksellä neuvottelemalla. Jos naapurisopu säilyy, osapuolet voivat hyötyä toisistaan vaihtamalla keksintöjä ja käymällä kauppaa. Kun naapureita on useampi, yhteiselo muuttuu mutkikkaaksi: kaikki eivät tule toimeen keskenään, jolloin liittolaisia on autettava yhteistä vihollista vastaan. Sopimukset on tietysti tehty rikottaviksi, mutta petturin maineen saanut menettää kaikkien luottamuksen ja pääsee jokaisen yhteiseksi viholliseksi.
Väistämättömän sodan välineinä ovat armeijat. Antiikin miekoin ja keihäin varustautuneet jalkamiehet vaihtuvat ajan mittaan merivoimiksi, ruutiasein varustetuiksi maajoukoiksi ja ovatpa mukana ilmavoimatkin. Sotateknologian huipentuma ovat tietysti ydinaseet, joiden käyttöä kannattaa harkita parikin kertaa, sillä ydinräjähdykset kiihdyttävät kasvihuoneilmiötä, eivätkä muut kansat anna ensimmäisenä ydinaseisiin turvautuneelle enää ikinä anteeksi.
Suoran taistelun lisäksi vihollisen kaupunkeja voi sabotoida diplomaateilla ja myöhemmin vakoojilla: mikään ei ole nautittavampaa kuin vihollisen parhaiden keksintöjen varastaminen tai kaupunkien lietsominen kapinaan. Diplomaatit ja vakoojat voivat omissa kaupungeissaan estää vastustajien vakoilu- ja sabotointiyrityksiä.
Kokonaan uudistettu taistelusysteemi on paljon aikaisempaa järkevämpi, koska yksiköt erottuvat nyt toisistaan kunnolla eikä taistelu tunnu enää pelkältä arvonnalta. Diplomatia on paljon entistä monimutkaisempaa, koska koiruudet jättävät jälkensä ja oman maineen puhtaana pitäminen on haaste sinänsä.
Sotimista kannattaa kuitenkin välttää, koska armeijoiden rakentelu on aina pois muiden osa-alueiden kehityksestä, eikä demokraattinen yhteiskunta oikein muutenkaan sulata militanttia johtamistapaa. Demokratiassa pelaaja ei edes ole absoluuttinen johtaja, vaan sodanjulistukset ja rauhansopimukset on hyväksytettävä senaatilla, joka useimmiten valitsee mielummin rauhan kuin sodan.
Itkua & porua
Tuskin oli Civilization 2:n koodi kuivunut, kun syytökset kloonauksesta alkoivat, ja kakkosta väitettiin kylmäksi rahastukseksi uusin grafiikoin. Ihan kuin kaikki olisivat pettyneet siihen, että poika onkin isänsä parannettu versio, eikä jotain täysin uutta.
Kun viettää pelin kanssa kauemmin kuin viisi minuuttia, tajuaa mikä on homman nimi: kakkososa näyttää ensisilmäyksellä idealtaan samalta kuin ennen, mutta kaikkea on parannettu, eikä mikään toimi ihan niin kuin aikaisemmin: vanhoilla tempuilla ei enää pääsekään Alfa Kentauriin, vaan ennenaikaiseen häviöön.
Useamman pelin jälkeen huomaa, että peli on entistä paljon tasapainoisempi. Toimivia strategioita on nyt paljon enemmän, eikä yksiköiden kehitys ole suoraviivaista jatkuvaa parantumista, vaan niillä on enemmän yksilöllisiä ominaisuuksia, joiden takia niiden hyödyllisyys jatkuu pidempään.
Yksin kaksin
Moninpelin puute, varsinkin CivNetin jälkeen, on kieltämättä puute, mutta kuinka paha sellainen? Ei Civilizationin kaltainen, tunteja jatkuva hidastempoinen strategiapeli välttämättä ole parhaimmillaan modeemi- tai verkkopelinä, ja hyvä tekoäly on tällä kertaa tärkeämpi. Sitäpaitsi huhujen mukaan Civilization 2:ssa olisi jo mukana osa moninpelin koodista, joka saattaa tietää mahdollista CivNet 2:sta tai moninpeliä päivityksenä.
Pitää nostaa tekijöille hattua: tekoäly ei huijaa, mutta on silti rankasti entistä haasteellisempi. Vanhasta tottumuksesta aloitin rehvakkaasti Prince-vaikeustasolla ja oletin valloittavani maailman tuosta vain. Viidennen "Kaizu the Worthless" -tittelin jälkeen oli pakko nöyrtyä ja valita pykälää vaatimattomampi vaikeustaso, ja silläkin kone pistää kampoihin tosissaan.
Isometriseen maailmaan siirretty grafiikka on tietysti SVGA-tasoa, ja hienot yksiköt tuovat mieleen kauniisti maalatut tinasotilaat. Vähemmän myönteinen uudistus ovat multimediasaasteena toteutetut diplomatiaruudut ja ihmeiden esittelyt. Efekteissäkään ei ole kursailtu, vaan joka yksiköllä on oma äänensä: ratsuväki hyökkää torvet päristen ja tykistö huutelee tulikomentoja. Kauniit taustamusiikit raastetaan suoraan CD:ltä.
Civilizationin voima on edelleen siinä tavassa, jolla se yhdistää useita eri strategiapelien peruselementtejä. Alun tuntemattoman kartoitus, oman kansan levittäytyminen, teknologian kehittely, diplomatia ja lopulta sodankäynti nivoutuvat yhteen saumattomasti. Tavoite on selvä, mutta keinoja sen saavuttamiseksi tuntuu olevan rajattomasti. Voittaja on se, joka saavuttaa sopivan tasapainon laajentumisen, sotilasmahdin, taloudenpidon ja diplomatian välillä.
Edellinen Sivilisaatio kesti pelinä viisi vuotta, kauankohan jalostettu versio sitten kestääkään? Viimeisen kahden viikon univelka antaa osviittaa.
96
