Pois haaveet jos haihtuu
Niin koskaan et muuttua saa
Aika on aikaa
Mut taika on taikaa
Sä koskaan et muuttua saa
– Pasi Kaunisto, ”Koskaan et muuttua saa”
ES avaa, CS lataa, GO go go!
On seitsemän teron metsästäjää. He tietävät, missä ne saastat on, joista rahaa luvattu on. Vain varjo ikkunassa häilähtää, sen kaksi huomaa, muut ei nää. He kääntyvät, AK-47 rasahtaa, ja molemmat kuolleina putoaa.
Terroristit saalistaa, pari tappoa per naama kukin saa.
Jo viimeinen SWATista A-saitilla on, luo saapuu hylätyn aukion. Nyt viheltää joku vai tuuliko käy? Hän kääntyy, ampuu, horjahtaa, ei ole pommille purkajaa.
Terroristit saalistaa, voitosta neljälle palkkio kahteen ja puoleen tonniin kohoaa.
Terroristit eivät muuttaneet maailmaa syyskuussa 2001, he tekivät sen jo heinäkuussa 1999. Panttivankikriisin vaikutukset olivat vähän pienemmät, mutta vähintään yhtä pitkäaikaiset ja perinpohjaiset. Nykyräiskinnän kantaisä Counter-Strike on jotakuinkin tärkeimpiä koskaan julkaistuja pelejä, ja sen vaikutus näkyy suoraan sellaisissa pelituotejättiläisissä kuin Modern Warfare.
Terrorismin vastainen taistelu riehuu vuodesta toiseen, vaikka näennäisesti parempiakin vaihtoehtoja löytyy. Global Offensive on vanhalle pelille jo toinen kauneusleikkaus, mutta riittääkö se?
Epätodellisuudesta todellisuuteen
Jälki-codilaisessa todellisuudessa Counter-Strike voi tuntua yliarvostetulta muinaispeliltä, mukarealistisia militääriräiskintöjä kun löytyy parempiakin.
Toista se oli ennen. Vanhassa moninpelimaailmassa elettiin täyttä quakemaniaa. Scifityylittömät ADHD-nopeudella liikkuvat polygonit keräsivät kentältä valtavan kokoisia aseita, jotka tekivät minimaalisesti vahinkoa, ja Freud huokaili haudassaan. Taistelijat frägivät toisiaan vailla sen kummempaa päämäärää, kaikki kaikkia vastaan -deathmatchin vastapainoksi oli tiimi-deathmatch. Ummehtunut nettipelaaminen kaipasi vastaiskua.
Reality Checkin lunasti Half-Lifen modaajakaksikko Minh ”Gooseman” Le ja Jess ”Cliffe” Cliffe. He päästivät irti terroristit, joilla oli panttivankeja, ja erikoisjoukot, jotka yrittivät vapauttaa hossuparat ja kuljettaa pelastusalueelle. Jatkuvan jälleensyntymän asemasta kuollut joutui katsomoon matsin loppuajaksi. Menestys ja tapot palkittiin rahalla, jolla ostettiin parempia aseita ja tavaroita. Aseet olivat oikeita, eivät sädepyssyjä. Kiikarikivääri iski kuin miljoona volttia.
Vuosi sitten Counter-Strike oli myynyt yli 27 miljoonaa yksikköä.
Ennen britti- ja jenkkiversioita oli cs_office, joka taas sai uuden kauden.
Earth to earth, de_dust to de_dust2
Counter-vallankumous lähti vauhdilla käyntiin. Itse hyppäsin iloiseen Counter-remmiin BETA 3:n loppusuoralla, kun toimittaja Kaj Laaksonen sitä aikansa mainosti. Aika pitkään Köyntteri oli parasta koskaan, moninpeli, jossa oli muutakin ideaa kuin juosta ja ammuskella toisia!
Versio versiolta C-S kehittyi, Valve palkkasi tekijät, uusia pelimuotoja kokeiltiin ja ne kuivuivat pois, paitsi pommitehtävät, joissa terot yrittivät asentaa pommin jompaan kumpaan kahdesta kohteesta, hyvikset yrittivät estää tai purkaa pommin.
Pelaajamäärät kasvoivat, jolloin moninpelaamisen suurin ongelma, ihmiset, nosti rumaa päätään. Mitä suositumpi peli, sitä enemmän se kerää idiootteja, millä tarkoitan lähinnä huijareita, pelinpilaajia sekä tietysti ylipelaajia, noita autistin raivolla yhden pelin alttarille elämänsä uhraavia pelikoneita. Sama ongelmahan on nyt toisessa modista alkaneessa vallankumouksessa nimeltä DayZ: hieno sosiaalinen kokeilu ja elossapysymisseikkailu on muuttunut sosiopaattiseksi deathmatchiksi, jossa on liikaa idiootteja, liikaa sotilasaseita plus koko elossapysymisen idean torppaavia kartta- ja opassivustoja.
Counter-Strike 1.5 on viimeinen Steamin ikeestä vapaa C-S, 1.6 taas puhdasverisen Köyntterin viimeinen versio ennen kuin ensimmäinen kasvojenkohotus eli vihattu ja rakastettu Counter-Strike Source syntyi. Matkalle uupui tavaton määrä yrittäjiä, jotka olivat ”kuin Counter-Strike, mutta parempia”.
Vastaisku: nyt
Aika pian Sourcen jälkeen tajusin, että Counter-mittarini tikittää vaarallista yliannostusta, joten vasta Global Offensive teki minusta paluumuuttajan. Kun peli käynnistyi, minua tervehti... Counter-Strike. Entistä paremman näköisenä, mutta samana Counter-Strikenä, hinauksessaan italy, office, nuke ja tietenkin dust, kaikki samat moneen kertaan rampatut kentät!
Pienissä kentissä kourallisella pelaajia väännetty Arms Race lisää Counteriin modeista tutun pelimuodon, jossa ideana on se, että aina kun saa tapon, saa myös paremman aseen. Listan lopuksi saa kultaisen veitsen, ja kun sillä puukottaa jonkun, on Mutkarallin voittaja. Demolition on samaa, mutta pommilla terästettynä. Matsit ovat ohi minuuteissa, parhaimmillaan ne ovat parinkymmenen sekunnin tulitaisteluita.
Sitä klassista köyntteröintiä, eli teoreettista panttivankien pelastamista ja pomminpurkua, tarjotaan nyt kasuaalina ja klassikkina. Kevyenä kasuaaliversiona, jossa ystävällinen tulitus ei aiheuta vahinkoa, osan kamoista saa ilmaiseksi, kamujen läpi voi kävellä ja häviäjäkin saa sen verran rahaa, ettei tule itku, kun AWP meni ja pitäisi pistoolilla sohia. Klassisessa versiossa rojut ostetaan, omia tapetaan ”vahingossa”, noobit tukkivat käytävät ja häviöavustus on mennyt leikkurin läpi.
de_vanhassa vara parempi
Aluksi meinasi hiiri hajota, kun taoin kakkosnappulaa yrittäen saada rautatähtäintä esiin. Pikku hiljaa totuin taas eilisen lonkalta lasautteluun. Tippa vierähti silmästä, kun kiidin de_dustin kujilla, ihan kuin en olisi poissa ollutkaan. Panttivankeja ei vieläkään pahemmin pelastella, terroristit sentään melko usein jaksavat virittää pommeja. Häviävän puolen huippupelaajat julistavat, kuinka paskoja heidän tiiminsä ovatkaan ja ragequittaavat kuin teiniprinsessat. Muutamaa uutta asetta lukuunottamata mikään ei ole muuttunut.
Vai onko? Global Offensivessa pelaajilla pitäisi olla taidot kertova ELO-luku, jolla jotakuinkin samantasoiset pelaajat sijoitettaisiin samoihin matseihin. Ehkä se toimii, sillä en pärjännyt niin huonosti kuin etukäteen arvelin.
Counter-Strike Global Offensive on siis vain kauneusleikkaus klassikkoräiskinnälle, ja pakko sanoa, että olen vähän pettynyt. Ymmärrän, ettei pyhiin arvoihin saa koskea, mutta Counter-Strike olisi vaan kaivannut edes uusia kenttiä, tai sitten niitä alkuaikojen klassikkoja. Yhtä kenttää en oikeasti olisi kaivannut enää yhtään. Kompetenssini ei riitä ammattilaistason analyysiin, mutta C-S-ammattilaiset tuntuisivat pitävän Globalia ainakin Sourcea parempana.
Mutta onko aika (eli Modern Warfare) ajanut Counterin ohi? On ja ei. Kyllä Modern Warfaren jatkuva palkitseminen ja hahmonkehitys on oikeasti hieno, koukuttava idea. Kun Counterin sammuttaa, pelailusta ei jää muuta jälkeä kuin muuttuneet statistiikat ja mahdollisesti yhdentekeviä achievementtejä. Mutta kentällä, kun aseet puhuvat ja miehet juoksevat, Counter pyyhkii Codilla lattiaa. Sen kenttädesign on miellyttävästi selkeämpää ja tappamisen dynamiikka on parempi. Codissa kuolee liian helposti, joten siinä tuntuu kuin kuolemanpartio juoksisi rinkiä ja tappaisi hitaat. Counterissa henki on tiukassa, vain reikä päässä vapauttaa sen vauhdilla. Hektiikka korvautuu taktiikalla.
Kun pelaan, sydämeni tykyttää, aistini terävöityvät, reaktionopeuteni tuplaantuu mutta eihän se riitä. Pelin aikana Counter tuntuu hienolta. Jokin siinä toimii, vuodesta vuoteen.
Mutta heti matsin jälkeen alkaa tuntua, että tämä on jo nähty ja ei taas de_nukea ja... Oho, nysse alkaa, pitää ostaa dessu!
* * * * * * *
Jonnet ja minä
Counter-Strike silloin ennen.
1990-luku soitti ja haluaa pelinsä takaisin!
Siitä on melko tarkalleen kolmetoista vuotta, kun käynnistin ensimmäistä kertaa Counter-Striken. Se oli tuolloin vasta puolivalmis raakile, josta puuttui suurin osa nykyisistä aseista ja kentistä. Osaisitko kuvitella Counter-Striken ilman pomminpurkumoodia ja de_dust-kenttää? Sellainen oli beta 2.1.
Puutteistaan huolimatta varhainen Counter-Strike oli käänteentekevä pelikokemus. Se ei ollut ensimmäinen verkkoräiskintäpeli, joka kuorrutti hyperaktiivisen sinkohipan realismilla, mutta se oli ensimmäinen, joka teki realismista hauskaa.
”Peliympäristöt ovat arkisia parkkihalleja, rahtilaivoja, ohjussiiloja ja sen sellaisia. Aseet eivät myöskään ole mitään tekijöiden omasta päästä keksimiä hilavitkuttimia, vaan ne on kaikki mallinnettu aidoista esikuvista”, kirjoitin innosta soikeana Pelit-lehdessä 10/1999.
Kalashnikovein aseistautuneet terroristit vastaan Colt-karbiineilla tähtäilevät erikoisjoukot voi kuulostaa maailman kuluneimmalta idealta nyt, mutta tuolloin – voi pojat – se valvotti minua yöt läpeensä.
Unohdettu totuus
Muistan elävästi, kuinka Counter-Strike vetosi minuun aidoilla aseillaan. Ne olivat jotain aivan mahdottoman hienoa silloisiin Quake-tyyppisiin sinkoihin ja naulapyssyihin verrattuna. Minkä taas olin autuaasti unohtanut, oli varhaisen Counter-Striken sivistyneisyys.
Mielikuva Counter-Striken keskivertopelaajasta ei ole kaunis – energiajuomilla itsensä ylikellottanut autistinen pelijonne, jolle ”fucking noob team” on makrottu Awikan ostamisen viereen. Ennen vanhaan oli toisin. Beta 3:ssa pelaajakohtaiset fragit näyttävä tulostaulu jopa poistettiin pelistä kokonaan.
”Kun pelaajat eivät enää näe toistensa frageja, ei kenellekään muodostu paineita esittää parempaa pelaajaa kuin mitä on”, kirjoitin kauan sitten. Olin vakaasti sitä mieltä, että frägien piilottaminen myös vähensi kämppäämistä.
Eihän sitä kauaa kestänyt, kun tulosluettelo palautettiin ennalleen, mutta pienen hetken ajan Counter-Strike oli uhrautuvan tiimipelaamisen ja joukkuetaktiikoiden utopia.
Utopia tuntui todelliselta, kunhan ummisti silmänsä oudoilta lieveilmiöiltä, kuten ”gunrunnaamiselta”. Ai miltä? Niin, vanhaan hyvään aikaan kuolleiden vihollisten aseet roudattiin vauhdilla omalle aloituspuoliskolle, jossa ne odottivat seuraavan erän alussa poimijaansa. Gunrunnaaminen jäi historiaan nelosbetan myötä.
Counter-Strike nyt.
Nousua seuraa lasku
Onnea ei kestänyt ikuisesti. Counter-Strike-nousuhumalani oli kääntynyt Pelit-lehteen 1/2001 mennessä krapulaiseksi tilitykseksi:
”Epärehellisistä pelaajista on muodostunut todellinen riesa. Huijauksia on jo pitkään yritetty kitkeä päivityksillä, mutta yleensä Counter-Striken koodi laahaa aina askeleen pari röntgenkatse-Reijojen uusimpia keksintöjä jäljessä. Niinpä seinänläpinäkijöitä ja epämääräisten apuohjelmien kanssa tuurilaukauksia ampuvia pelaajia tuntuu välillä liikkuvan melkein joka serverillä. Tai niin ainakin useimmat pelaajat tuntuvat uskovan, sillä aina löytyy joku, joka on jonkun toisen mielestä liian etevä pelatakseen rehdisti.”
”Pelaamisen taso ei Counter-Strikessa päätä huimaa, sillä enää ani harva tuntuu olevan kiinnostunut muusta kuin omasta fragittamisestaan. Panttivankeja ei pelasta juuri kukaan, hyvä jos joku edes vaivautuu viritettyä pommia purkamaan.”
ES-Jonnet olivat tulleet ja minä lähdin. Pelasin Counter-Strikea vielä on-off viimeiseen viralliseen versioon asti, mutta Counter-Strike: Sourcea en enää jaksanut. Counter-Strike unohtui omaan Euroshopperin makuiseen gettoonsa.
Puukkoa selkään
Paluu Counter-Strike: Global Offensiveen oli kuin paluu luokkakokoukseen, jossa kukaan muu ei ollut vanhennut kuin minä itse. Fucking noob. Fucking noob team. En osannut enää karttoja. En osunut mihinkään. Kuolin koko ajan. Fucking noob.
Ensimmäisen illan jälkeen olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta silti huomasin palaavani Global Offensiven pariin ilta toisensa jälkeen. Tajusin, että vanhan koulukunnan realismiräiskintä ilman rautatähtäimiä ei ollutkaan ikäloppu reliikki, vaan tuulahdus raikasta ilmaa. Siinä missä Call of Duty ja Battlefield edustavat pelkkää pelailua, Counter-Strike on ankaraa suorittamista. Opettele aseesi spray-kuvio tai kuole.
En ole vieläkään kehittynyt Counter-Strikessa entisen veroiseksi, mutta sinnittelen jotenkuten parempien pelaajien vauhdissa. Minulla on hetkeni, kun ryysin vihollisen selustaan ja isken puukkoa Awikka-ukkeleiden selkään. Se vetää naaman virneeseen. Omistus.
Seuraavassa erässä palaan jo maan kamaralle, kun kuolen ensimmäiseen Awikan laukaukseen 5 000 dollarin SCAR-kivääri kädessäni. Karma on lehmä.
Tuomas Honkala87 + Pelit suosittelee
Viidentoista euron nostalgiatrippinä Counter-Strikea on vaikea olla suosittelematta. Call of Duty -sukupolvelle Kynäri käy historiantunnista – tai pitäisikö sanoa läksytyksestä.
84
