Lahjakkuuden ja nöyrän työnteon aika autourheilussa on ohi. Rahalla saa ja konetykillä pääsee.

Crashdayssa autokilpailut ovat viehättävän anarkistisia. Vastustajat tuupataan lyhtypylväisiin, rei’itetään kylkeen pultatulla konetuliaseella ja viimeistelyn hoitaa huolellisesti tähdätty ohjus. Rauhanmies voi läiskäistä silmälaput silmille, painaa nitron pohjaan ja toivoa, ettei kolmensadan kilsan tuntivauhdissa tule vastaan kovin jyrkkiä kurveja.

Konekuskit eivät ole sen puhtoisempia. Ilma on lyijystä ja sinne tänne viuhuvista ohjuksista sakeana. Jos erehtyy hidastamaan vauhtia, niin takuuvarmasti joku jysäyttää vauhdilla kylkeen vaikka ihan piruuttaan. Silti Crashday antaa tärkeän opetuksen kulutusyhteiskunnan kasvateille: autoa ei tarvitse heti vaihtaa, vaikka ovet tippuvat, lasit särkyvät ja runko vääntyy. Kyllä sillä vielä ajaa.

Auton palasia

Hyvistä lähtökohdista huolimatta Crashdayn todellisuus ei ole auvoinen. Yksinpelaajalle on yksittäisten skabojen lisäksi uramoodi, jossa noustaan totutusti jämäsarjoista huipulle. Uran köyhä ja löyhä juonenharso liittyy jotenkin kilpailusta kertovaan selostajanääneen ja tämän menneisyyteen. Juonella ei ole pienintäkään merkitystä pelaamisessa, joten se ei myöskään kiinnosta.

Kisat käydään kahdessa neljän matsin sarjassa kolmeen tasoon jaettuna. Amatööriluokan kisat ovat helppoja, välimallin kisat ovat lähes yhtä helppoja ja ammattilaisskabat ovat piirun vaikeampia, silti helppoja. Pelasin koko uramoodin läpi yhdellä istumalla eikä tullut edes hiki. Uusien autojen ostelu ja virittely on viihdyttävää, vaikka parilla kolmella autolla saa klaarattua koko homman. Ajotuntuma on silkkaa arcadea, pökkelöä mutta pelattavaa. Uran jälkeen voi pelata haluamiaan kilpailuja vapaavalintaisella autolla tai yrittää ennätyksiä erilaisissa minipeleissä, kuten automäkihypyssä.

Kilpailutyyppejä on monta, osa hauskoja, osa pakkopullaa. Hauskinta antia on pommihippa, jossa yhden auton kattoon kiinnittyy tietyn aikarajan sisällä räjähtävä pommi. Pommista pääsee eroon kilpailijaan törmäämällä. Kisatyypin koukku on pisteytyksessä: räjähtänyt saa nolla pistettä, pommin räjähtäneelle tyrkännyt kolme ja loput yhden pisteen. Pommin saamisesta siis kannattaa taistella verissä päin eikä siitä kannata luopua kuin vasta viime sekunneilla. Pommihippa on mainio seos paniikkia ja kaaosta, etenkin kun sekunnit alkavat huveta ja lähin vastustaja paahtaa täyttä päätä karkuun.

Muita pelityyppejä ovat lipunryöstövariaatio, deathmatchia muistuttava romuralli, pari erityyppistä kilpa-ajoa ja Speed-leffasta inspiraationsa ammentanut pommiralli, jossa on pysyttävä alati kiristyvän miniminopeuden yläpuolella. Täysin omanlaisensa kokonaisuus on stunt-kisailu, jossa pyritään tekemään kovapisteisiä temppuja hyppyreitä ja ramppeja pullistelevilla radoilla. Idea on ihan hyvä, mutta temppuilu latistuu yhden hyvän hyppyrin ympärillä pyörimiseen ja samanlaisten temppujen sahaamiseen.

Kaikkia pelityyppejä yhdistää yksi piirre: heikkolahjaiset konekuskit. Nopeutta vaativissa lajeissa koneesta ei ole vastusta autoissa olevan nitrotehobuustin ansiosta. Kone ei osaa hyödyntää sitä riittävästi, ihmiskuski turhankin hyvin. Romurallissa konetta voi huiputtaa naurettavan helposti eikä edes kolmella yhtä vastaan -kisoissa koneesta saa vastusta.

Betoniporsaat ja -pajunvitsat

Koska Crashday on peli, jossa rymistellään, autot hajoavat näyttävästi ja monipuolisesti. Radat eivät ole samasta maailmasta. Satunnaiset aidanpätkät possahtavat törmäyksissä tyhjyyteen, kaikki muu on valettu betonista. Törmäilystä ja radan ulkopuolella ajamisesta häviää maku aika nopeasti, sillä komeinkaan mälli ei näy muualla kuin omassa autossa.

Moninpeli hilaa Crashdayn ylös totaalifloppien joukosta, mutta vain niukasti. Yksittäisinä kisoina käytävä moninpeli ei sinänsä eroa yksinpelistä, mutta ihmiskuskit puhaltavat uutta henkeä yksioikoisiin kisatyyppeihin. Kahdeksan ihmisen kesken pelattuna romuralli ja erilaiset kilpa-ajelut ovat viihdyttäviä, stunt-kisailu ei niinkään. Lagi näkyy radoilla nytkyttelevinä autoina, mutta nykiminen pysyy suhteellisen hyvin kurissa vaikka pelin hostaaja ei naapurihuoneistossa asuisikaan.

Crashdayn mukana tulee rataeditori, jolla innokkaimmat voivat rakennella uusia ratoja vaikka moninpeliin. Rakennuspalikoita on iso ja näyttävä valikoima, mutta peruspelin hengettömyys ei houkuta rakenteluvimmaan.

Crashday on yksinpeliksi hukkaostos. Ajamisen vapaudesta ja näyttävistä kolareista ei ole otettu läheskään kaikkea irti. Moninpelinä Crashday on parempi: kisat ovat mielikuvituksettomia mutta toimivia. Kokonaisuus jää silti kovin valjuksi.