Jokseenkin pikkutekijänä pidetty Rage Software kirjaimellisesti rrräjäyttää potin syytämällä pelaajan silmille roimimman avaruusräiskinnän pitkään aikaan. Se on kaunis, se on kiihkeä, ja ennen kaikkea siinä on luonnetta.
Liskonhäntäisillä reptoneilla ei mene hyvin tähtienvälisessä sodassa untuvaisia lintumiehiä, ovoneita vastaan. Sivistyneet alienit ovat aikaa sitten kasvaneet ulos saalistajan vaistoistaan ja avaruushävittäjän ohjaimiin kaivataan kipeästi uutta verta. Niinpä reptonit päättävät abduktoida pilotikseen eräältä primitiiviseltä takapajulaplaneetalta galaksin tunnetuista petoeläimistä julmimman ja häikäilemättömimmän.
Oikein arvattu. Pelaaja on juuri niitannut yksin kolme MiG-29:ää, kun hänet siepataan Hornetin ohjaamosta, koulutetaan pikavauhtia käyttämään lasereita, plasmatykkejä ja muita sivistyneemmän murhan välikappaleita, ja syöstään suoraan taisteluun sodassa, joka ei hänelle kuulu. Edessä on hulppeat 51 lineaarista tehtävää.
Paljon melua tyhjästä
Darklightiin on ympätty monia mielenkiintoa kutkuttavia piirteitä, jotka takaavat, ettei peli ala maistua siltä tavalliselta savikiekkoammunnan tervanjuonnilta. Ehkä tärkein näistä on huolellinen tehtäväsuunnittelu. Ei suureellisia videopätkiä, ei hienoja animoituja reittikarttoja, vaan lyhyesti ja ytimekkäästi esitettyjä tuoreita ideoita. Lineaarisesti eteneviä tehtäviä on 51, ja joukkoon mahtuu muun muassa asteroidin linkoaminen vetosäteen avulla vihollisasemaan, tai vaikkapa avaruudessa killuvan formularadan (!) kuskien päiviltä päästäminen.
Hörhöimmätkin ideat on saatu nivottua juonikuvioon ja reptonien etenevän offensiivin logiikkaan niin ettei uskottavuus ihme kyllä kärsi. Kyllä joukossa on muutama pakkopulla-partiointitehtäväkin, joiden ainoana ajatuksena on tuhota aalto aallon jälkeen tyhjästä ilmestyviä ovoneja, mutta nämä ovat enemmän poikkeus kuin sääntö.
Tämä tyhjästä ilmestyminen onkin ainoa suurempi lapsus taktisen pelisuunnittelun kannalta. Keskeistä osaa navigoinnissa näyttelevät selkeästi Babylon 5:n innoittamat hyperavaruusportit, joita ainakin pienempien alusten olisi periaatteessa pakko käyttää tullakseen yllättäen paikalle. Usein näin käykin, mutta tavallisesti mokomat vain ilmestyvät jostain vähän matkan päähän.
Hyperavaruuden toteutus on muutenkin vähän hakoteillä ja sortuu "power-up" -tautiin. Aseiden, suojien, jälkipolttimen ja muiden vempainten käyttö kun kuluttaa energiaa, jota voi kolmannesta persoonasta tarkasteltua alustaan pujottelemalla kerätä "materiamöykyistä" lyhyen hyperavaruusjakson aikana. Vastaavasti "antimateriamöykyt" imevät aluksen energiaa. Hoh.
Tulenjohto tyystin tutkalla
Pohjimmiltaan Darklight on tuikitavallinen avaruusräiskintä, jossa voi lentää puolen tusinaa erilaista alusta ja ampua kaikkea mikä liikkuu. Alusten ominaisuudet eivät hirveästi vaihtele muutoin kuin totuttuun "mitä enemmän aseita ja panssaria sitä hitaampi ja kankeampi". Raskaassa pommarissa tosin on tietokoneen ohjaama lasertykkitorni.
Alusten laitteistot eivät paljoa eroa alan pelien standardista. Normaali lentely ei kuluta energiavaroja, mutta verholaite, jälkipoltin ja suojat kylläkin. Suojat ovat sikäli omalaatuisia, että niitä käytetään vain hetkellisesti silloin kun tarvitaan (jos ehditään) ja ne ovat aina samanvahvuiset. Tämäkin idea toimii pelillisesti mainiosti.
Sapiskaa sen sijaan saa Darklightin alusten huono tutka- ja tulenjohtojärjestelmä. Tutkanäyttö on se normaali yläviistosta tarkasteltu taso, jossa kohteet näkyvät erivärisinä pallukoina pylväiden varassa, mutta se perkule on niin pieni ja pallukat niin isoja, että lähitaistelussa vihollisen seuraaminen on tuurikauppaa. Tätä avustaa "kolmiulotteinen" nuoli, jonka pitäisi näyttää lähimmän kohteen suunta, mutta se ei toimi senkään vertaa.
Tulenjohtojärjestelmä aiheuttaa itkua, hampaiden kiristelyä ja jatsin renkutusta, kun se lukitsee ohjuksen vähän mihin sattuu _ yleensä siihen, joka on lähimpänä ja suurin piirtein tähtäimen keskivaiheilla. Manuaalilukitusta peli ei tunne, ja olikin pikkuisen hankalaa yrittää poimia kohde kymmenen toisarvoisen hävittäjäsaattajan keskeltä.
Aseistuksessa sen sijaan on muutamia hilpeitä virityksiä. Tavallisten laser- ja plasmatykkien lisäksi joukkoon mahtuu muun muassa tykki, joka ampuu tietyn välimatkan päässä shrapnelliksi räjähtäviä ammuksia. Hauska vekotin, josta riittää pauketta ja ilotulitusta, muttei erityisen tehokas lähitaistelussa. Vetosäteellekin löytää uusia luovia käyttötarkoituksia, kun nuijii sen päässä olevalla asteroidilla vihollisaluksia avaruustomuksi. Ohjuksia on kolmea laatua ja eritehoisia pommeja piisaa, joten aseistuksen ainoaksi haittapuoleksi jää se, ettei sitä voi valita itse ennen tehtävää.
Piiri pieni pyörii
Mukaansatempaavan kampanjan lisäksi yksi Darklightin tärkeistä peruspilareista on onnistunut lentomalli. Se on kaukana täysin realistisesta newtonilaisesta fysiikasta, mutta siihen on saatu sitä jotakin, joka erottaa sen orjallisesti yksinkertaisia lentosimulaattoreita matkivista avaruusmättäyksistä ja tekee siitä nautittavan vauhdikkaan.
Koska kyseessä on kaartotaisteluräiskintä, aluksille on jouduttu määräämään tietty maksiminopeus, etteivät yhteenotot menisi sekunnin murto-osan ohilennoiksi, mutta muuten Darklight onnistuu oivasti luomaan muista alan peleistä poikkeavan tunnelman avaruusaluksen ohjastamisesta. Kaartotaistelut ovat silkkaa juhlaa. Alukset pyörivät roimassa slaidissa kuolettavaa piirileikkiä nokitusten vastustajan kanssa, sillä alus ei suinkaan herkästi mene siihen suuntaan mihin nokka osoittaa.
Tyyli ennen tarkoitusta
Kolmas tärkeä pointti on Darklightin eheä ja kauttaaltaan tyylilleen uskollinen audiovisuaalinen toteutus. Selkeä, herkullisilla valaistusefekteillä siloiteltu raikas polygonigrafiikka runsaine erikoistehosteineen suorastaan houkuttelee räjäyttelemään ja on omiaan luomaan vihollisten listimiseen tappamisen meininkiä.
Simulaattorimiestä haittaa se, ettei tehtävissä olevia siipimiehiä voi käskeä laisinkaan, vaan ne tekevät mitä tahtovat ja yleensä typerästi. Tekoäly ei muutenkaan loista, sillä vaikka viholliset taistelevat hyvin aukeilla alueilla, niiltä puuttuu tyystin toisiinsa tai esteisiin törmäämisen taju. Usein paras taktiikka murskaavaa ylivoimaa vastaan onkin pyöriä ja väistellä tiukassa lähitaistelussa ja odottaa kunnes idioottiparat ovat harventuneet puoleen toisiinsa rysäyttämällä. Suotakoon tämä anteeksi, sillä muuten muutamat Darklightin jo nytkin tolkuttoman vaikeista tehtävistä olisivat silkkaa murhaa.
Jos ei edellytä täydellistä realismia, Darklight vie pisteet kotiin pelattavuudessa ja vauhdikkuudessa, ja on silti kaikessa räiskintäriemussaan vähän enemmän kuin kökkö lentosimu avaruudessa. Jos vain laserit liikkuisivat valon nopeudella, tunnelma olisi täydellinen.
Vaikkei Darklightissa olekaan sitä samaa herkullisen uhkaavaa tunnelmaa kuin Warheadissa, ja itse lentely on täysin erityylistä kaahausta, jotenkin oudolla tavalla pelikokemus tuo vahvasti mieleen tämän Amiga-aikojen unohdetun suuruuden. Ja se on suositus se.
91
