Dead Islandin lomaparatiisissa naiset ovat kylmiä, mutta käyvät päälle.
Tervetuloa Royal Palm Resortin pitkä possu -juhliin! Papualaista perinneruokaa ihmistä on tarjolla hakkeluksena ja siivuina, eikä punakastikkeessa pihistellä!
Kannibaaleista känniääliöihin
Banoin saari sijaitsee Papua-Uudessa-Guineassa, Australiasta pohjoiseen, juuri sillä alueella, jossa ihmissyönti oli aikoinaan kovasti pop. Ikävä kyllä pitkän sian syömisessä riskinä oli hullun ihmisen tauti, aivoihin vaikuttava kuru. Mutta sehän on historiaa.
Pääkaupunki Moresbyn lisäksi Banoissa on Royal Palm Resort, jumalaisen kaunis loma-alue keskellä paratiisia, jossa stressaantunut aussi voi päästellä höyryjä. Alkuintrossa ne lähtevät mukaan bailaamalla plus viinan ja lääkkeiden sekakäytöllä. Tanakassa jurrissa ei paljon heilauta, vaikka keskellä juhlahumua näkee tyttöjen syövän turvamiehiä.
Ero lomailijan ja zombin välillä on se, että aamulla bilettäjä on taas ihminen. Krapulasta on helppo nauttia, sillä ihana hiljaisuus leijuu hotellin käytävillä. Sitten naapurihuoneesta löytyy kaksi ruumista ja verinen kirves, mikä vähän latistaa tunnelmaa.
Tuntemattoman raivotaudin iskiessä Banoin saari muuttuu lomaparatiisista helvetiksi. Kadut ovat täynnä raatoja, joista ikävä kyllä osa kävelee. Ja juoksee.
Kännissä muttei rännissä
Kuka teki kurjan Call of Juarez: The Cartelin? Ei voi olla tämä sama Techland, sillä sen Dead Island nousee jo toiseksi puolalaiseksi ehdokkaaksi lyhyeen Vuoden peli -listaani.
Antakaa minulle vapaus! Unohtakaa Unreal-enginellä tehdyt paskanvihreät yliskriptatut viihderäiskintäputket! Dead Island on raivokas, raaka hiekkalaatikkoselviytymisroolitaistelupeli 30 tunnin kestolla, ilman päällekäyvää kädestä pitelyä ja tyhmentämistä.
Ai niin, Dead Islandin näkemys lähitaistelusta on paras koskaan.
Miss’ aava aukee Banoin maa
Dead Islandin ensimmäinen upea juttu on sen kentät. Pienempien sivualueiden lisäksi siinä on ainakin kolme isoa ulkokenttää, Royal Palmsin loma-alue, Moresbyn slummit ja Banoin viidakko. Tiimin oma Chrome Engine 5 piirtää kentät kauniisti ja kauas. Välillä sataa, mutta ennakkoon luvattu päivän ja yön vaihtelu on jätetty pois.
Neljä ”sankaria” on immuuneja raivotaudille. Heistä ex-poliisi Purna ja hotellin respa Xian Mei edustavat naiskauneutta, miehet ovat kaapin kokoisia luusereita, joihin on vaikea samaistua. Logan pilasi NFL-uransa, Sam B. on yhden hitin räppäri, jonka introssa kuultava biisi Who do you voodoo, bitch? on kunnon korvamato. Joka hahmolla on oma spesialiteettinsa ja sitä tukevat täysin erilaiset skillipuut. Mutta jokaisella on Fury-taito, jolloin raivomittarin täyttyessä sankari muuttuu vaikka veitsellä varustetuksi pyörremyrskyksi.
Alueilla on pari kolme isompaa keskusta, joihin paikalliset harvat henkiin jääneet ovat linnoittautuneet. Nämä nakittavat mielellään pelaajaa niin juonitehtävillä kuin kunnioitettavalla määrällä sivutehtäviä. Immuniteetti onkin kätevä tapa oikeuttaa sankareiden juoksentelu ympäri pelialueita. Tehtävät näkyvät kartalla ja aktiiviseen tehtävään näytetään reitti, joka ei ole se suorin. Vaeltaja palkitaan ylimääräisellä kamalla ja tehtävillä.
Hiekkalaatikko antaa immersiolle valtavan bonuksen. Kukaan ei tyrki eteenpäin, pitele kädestä tai varmista, että sopivin väliajoin saa parannettua itsensä. Ensin uusi alue on täysin tuntematon uhka, mutta pikku hiljaa kulmat alkavat tulla tutuiksi. Jokainen mörppipelaaja ymmärtää mitä tarkoitan.
Yksinpelissä ollaan oikeasti ypöyksin, paitsi välivideoissa, joissa näkyy aina koko jengi. Mutta yksinpeli onkin co-op-peli, jollei sitä erikseen estä. Peliin voi vapaasti liittyä (ja siitä haihtua) muita, jokseenkin samalla tasolla ja samoissa maisemissa pyöriviä pelaajia. Lähiverkossa testattuna co-op toimi moitteetta aina tavaroiden ja tehtävien käsittelyä sekä kokemuksen ja rahan jakamista myöten. Dead Island tuntuu neljän hengen mörpiltä.
Kuru Medication Error
Dead Islandin zombiepidemia on 28 päivää myöhemmin -varianttia, ei romerovirusta. Epidemian ensimmäinen vaihe on infektio, joka muuttaa kohteen Left 4 Deadista tutuksi nopeaksi, vaaralliseksi raivotautiseksi. Kuolleet (ilmeisesti) nousevat Kävelijöinä. Tai Hölkkääjinä, sillä nämä pojat etenevät vauhdilla. Fiksuimmat osaavat jopa käyttää lyömäaseita. Lisäksi niillä on aika tarkat silmät ja korvat.
Osa muuttuu erikoiszombeiksi, joista yleisimpiä ovat thugit, tuhti ja kestävä malli, jonka isku lennättää kohdettaan metrikaupalla. En pilaa ylläreitä listaamalla niitä loppuja, mutta ne ovat samaa sukupuuta kuin Left 4 Deadin ihmevenkurat. Floater lähettää terkkuja veljelleen Boomerille Leftikseen.
Pelin alussa olin huolissani helppoudesta, sillä pöydät notkuivat energiajuomaa ja melko vähän vahinkoa tekevät zombit lakosivat helposti. Edes ensimmäiset infektoituneet eivät tuntuneet vakavalta uhalta, koska ne tippuivat aika helposti. Tapoin zombeja samalla ylimielisyydellä kuin Dawn of the Deadin punaniskat. Mutta kun pelaaja nousee tasoissa, niin tekevät zombitkin.
Moresbyssä, jossa kadut ovat ahtaita ja täynnä ”elämää”, juoksin erilaisesta suojasta toiseen kuin pieni pelokas eläin, liikuin katolla ja yritin välttää turhaa kosketusta epäkuolleisiin. Eniten pelkäsin infektoituneita, koska ne liikkuvat ja iskevät niin lujaa, että jos ne pääsevät yllättämään, henki lähtee aamujunalla. Loogisesti viidakossa zombeja on taas niukemmin, ja kun tilaa on, väistely ja eliminointi on helpompaa.
Keskimäärin Banoin entiset asukkaat riittävät pitämään mielen valppaana ja adrenaliinitason korkealla.
Ja pysy maassa!
Perinteisesti zombivastaisen taistelun pääase paukkuu ja sylkee luoteja, mutta Dead Islandissa tuliaseet soittavat toista viulua. Aseita ja ammuksia löytyy vain loogisista paikoista, ei joka piirongin päältä. Ammuksia saa kantaa mukanaan aika vähän, joten tuliaseet kannattaa säästää ihmisten eliminointiin. Zombit eivät ole ainoa uhka, maailmanloppuhan on jengeille vain lupa ryöstelyyn. Lisäksi Banoin zombiveijarit eivät tiedä, että pääosumasta pitää veivin lentää kerralla, laukaus on pikemminkin kuin ruokakellon kilahdus.
Mutkia ei tule ikävä, sillä Dead Islandin kruununjalokivi on sen brutaali, fyysinen lähitaistelu, joka toimii just eikä melkein. Dead Islandin mättämisessä on aivan poikkeuksellisen luonteva fiilis. Se ei tunnu hiparikitkutukselta, ei herkästi hajoavien posliinihahmojen teurastukselta, se tuntuu tappelulta! Takapenkkipelaajat naureskelivat, kun menin mukaan ruudun iskupotkuraivareihin omalla kehonkielelläni.
Kädenjatkeissa vahinko, vaikutus, ulottuvuus, voima ja käytön helppous mallinnetaan erikseen, joten erot näkyvät ja tuntuvat. Veitsellä tuikkii nopeasti kuin ompelukoneella, raskaalla kirveellä ulottuu huitaisemaan vaikka auton katolta. Tähdätyillä iskuilla irrotetaan tai murskataan raajoja (tai pää), kaikki osumat näkyvät kohteessa iljettävän selvästi. Kaikki aseet voi myös heittää, ja heittämisen puhdasta tyydyttävyyttä on turha sanoilla kuvata, se pitää kokea.
Koko jutun kruunaa se, että pelihahmot väsyvät: kolme heilautusta raskaalla kirveellä, jopas alkaa elli puuskuttaa eikä Fiskars enää nouse. Näin huiskinnasta tuleekin taktista mättöä, jossa maalit pitää harkita tarkoin mutta äkkiä.
Sääri on sairautta
Jalka on Banoissa arvossaan. Avoimissa kentissä auto on erinomainen väline, mutta Moresbyn katuja tukkivat romut ja barrikadit saavat Porin liikennesokkelon tuntumaan järjelliseltä. Reipas juoksu pitää mielen pirteänä ja perässä seuraa kiva laahus. Lystiä riittää, jos osuu umpikujaan.
Jalka on myös aseista tärkein. Ei se juuri vahinkoa tee, mutta sillä saa katkaistua rynnivän zombin hyökkäyksen, plus potkittua sen maahan, jossa se on helppo viimeistellä.
Käärmeitä paratiisissa
Koska Dead Islandissa on kauttaaltaan vakava, poikkeuksellisen vahva realistinen pohjavire ja silmää detaljeille, ne tutut pelirealismikliseet erottuvat turhan selvästi. Pikamatkustus tunnettujen tukikohtien välillä on toki kätevää, mutta jotenkin hassua. Autot palaavat maagisesti alkupaikkoihinsa. Kentältä kerättävät rahat ja tavarat löytyvät vain loogisista paikoista, mutta ne myös spawnaavat takaisin. Energiajuomia tietysti täydentävät ne festivaaleilla nähdyt energiajuomazombit, mutta onhan se hassua, kun palatessani kirkkoon nappasin kymmeniä kertoja rahat talteen portaiden edessä olevasta taikalompakosta. Kelpaisi kyllä minullekin.
Lähitaisteluaseiden uskomattoman nopea hajoaminen varmasti herättää kitinää. Puumelan hajoaminen ei ole ihme, mutta macheten rappio on vaikeampi hyväksyä. Asekestävyys on varmasti ensimmäinen juttu, joka pelissä modataan.
Borderlandsista on lainattu aseiden kustomointi, jolla macheten saa vaikka antamaan hirmuisia sähköiskuja. Aseita parannellaan, korjataan ja modataan sieltä täältä löytyvillä työpöydillä. Mutta jokainen operaatio maksaa, vaikka sen tekee itse. Kenelle ne rahat menevät? Mihin ne pistetään? Survival-skenaarioita syö sekin, että vaikka kaikesta pitäisi olla pulaa, aitoon mörppityyliin osa henkiinjääneistä on kauppiaita, joiden valikoima vaihtelee sattumanvaraisesti. Mutta noista jaksaa reuhata vain Zero Punctuation -mies.
Inventaario häiriköi. Kun poimii viinapullon, se pitää muistaa itse vaihtaa takaisin aseeseen, sillä hyökkäävä zombi ei ole moksiskaan, kun uhri tempaisee viskiä naamariin. Inventaario myös helposti sekoilee räjähteiden kanssa. Se kovin mielellään heittelee niitä, kun tarkoitus oli vain vaihtaa jotain muuta käteen.
Pahin ongelma on Kuolema, joka ei lyö viikatteella, vaan läpsäisee ranteelle. Rahoista häviää siivu, viisi sekuntia ollaan manan mailla ja sitten herätään täyteen iskuun. Ymmärrän, että syynä on moninpeli, mutta kuolemisenpelko vaaditaan, että hengissä pysyminen on tärkeää.
Nillittäminen on kivaa, kunhan ei unohda, että pienistä säröistä ja värivirheistä huolimatta Dead Island on silti pelitimantti.
Vapaus!
Aluksi olin lähinnä mukavasti yllättynyt, 25 pelitunnin jälkeen suorastaan rakastunut, vaikka loppu näkyykin vasta horisontissa. Pieni kustantaja ei tuotantoarvoissa näy eikä kuulu, sillä aidon australialainen ääninäyttely kuulostaa hyvältä, graafisesti peli on sekä nätti että näpsäkästi animoitu, mutta silti pyörii rasvattuna jopa vanhemmassa koneessani. Pikkuhiljaa avautuva juonentapainenkin tuntuu kelvolliselta, vaikka ”Banoin laivaston lentotukialus” rikkoo uskottavuuden rajat. Ehkä se on vitsi.
Parista tylsemmästä sivukentästä huolimatta Dead Island kestää koko pitkän peliaikansa, vaikka toiminta pysyykin aika lailla samana. Osittain tietysti siksi, että taistelu kalmoja vastaan on niin tyydyttävän hyvin tehty, mutta myös siksi, että rähinää osataan annostella, eikä vain nakella kalmoja ylikierroksilla ruutuun. Irtopäistäkin häviää ilo, jos niitä näkee liikaa.
Rakastan sitä, että olen oman pelaamiseni herra enkä temppuradan avuton matkustaja. Jollen halua tapella, juoksen ohi tai menen toista reittiä.
Mutta miksi menisin? Pikku spurtti, iskupotkulla zombi maahan ja nopea, taidokas viimeistely. Nurkan takaa tulee lisää. Vedän henkeä, katson lähestyviä zombeja ja käynnistän raivotilani.
”Pitäkää ränninne! Pitäkää skriptinne! Pitäkää napinpaineluvälipelinne! Minä olen vapaa pelaaja, en putkizombi!”
Ja alan naputtaa tätä arvostelua.
91
