Die Hard -leffatrilogia on rankka juttu. Meno on reipasta eikä pahisten
ampumisen oikeutusta pysähdytä filosofoimaan. Alas piilomerkitykset, eläköön
toiminta!
Teksti:Lähes yhtä rankka on Proben kasaama Die Hard Trilogy CD. Kolmen elokuvan
ympäristöt on siirretty digitaalimuotoon hyvällä menestyksellä. Reseptiä ei
ole muutettu: yhäkin pahiksia ammutaan, ihmisiä pelastetaan, paikkoja
räjäytetään. Ja kaikki tämä väkivaltaisesti, näyttävästi ja meluisasti.
Kolmen kopla
TekstiTasan:Die Hard Trilogy on itse asiassa kolme erityyppistä peliä lätkäistynä
samalle CD:lle. Niin pelien ulkonäkö kuin pelattavuuskin vaihtelee
laidasta laitaan.
Ykkösosion tapahtumapaikkana toimii rikollisten haltuunottama
Nakatomi-pilvenpiirtäjä. Kuvakulma on McClanen takana ja päällä, ja
liikkuminen on vapaata. Rosvoille jaetaan ruudinkäryistä oikeutta ja
panttivankeja vapautetaan ihan tyylikkäästi sankaripoliisin juostessa,
hyppiessä ja kieriskellessä rakennuskompleksissa koko ajan lyijyä syytäen.
Osio kärsii valjusta yleiskuvasta.
Die Harder -lentokenttäosio on CD:n ehdottomasti parasta antia. Maailmaa
ihastellaan virtuaali-Willisin silmämunien takaa, ja kuvakulma liukuu
itsestään paikasta toiseen, vaikka liikeratoihin voikin paikoin hieman
vaikuttaa. Liikuttamalla tähtäintä pahiksesta toiseen ja painelemalla
tulitusnappulaa rikolliset saa ilmastoitua. Osio muistuttaa Virtua Copia
enemmän kuin vähän.
Matkan varrelta löytää kranaatteja, raketteja, rynnäkkökiväärejä, uzeja ja
muuta miehekästä mersunjatketta. Sivullisia ei tietenkään saisi ampua, mutta
rapatessa roiskuu. Grafiikka on kauniin kolmiulotteista ja
monimuotoista, ja musiikki ansaitsee erikoismaininnan.
Kolmososa on, kuten elokuva-esikuvansakin, hieman lässähtänyt. Ruuhkaisessa
New Yorkissa kaahaillaan pommilta toiselle, eli kyseessä on tavanomaisesti
toteutettu ralli aikaa vastaan. Ei mitään uutta auringon alla, vaikka
hauskana oivalluksena tuulilasinpyyhkijät todella toimivat jalankulkijoiden
sotatessa tuulilasia sisuksillaan.
Osiot ovat lyhyen puoleisia, joten hirmuisen pitkäikäistä hupia Die
Hard -trilogiasta ei heru. Ideaalisessa maailmassa kakkososiosta tehtäisiin
oma pelinsä huomattavasti isommalla pelialueella.
Jippikaijee
Käteen jää siis keskinkertaisen ammuskelun ja tavallisen kaahauspelin
lisäksi loistava Die Harder -räiskintä. Mikä koko homman sitten erottaa
muinaisesta Operation Wolfista? Ei oikein mikään muu kuin reipas meininki ja
tuhoamisen vapaus.
Aseissa on kerrankin TEHOA. Kun seiniin ampuu, niihin jää reikiä ja
pinnoitelevyt lentelevät, ja nyrkkisääntönä kaiken saa ammuttua rikki. Kun
lentoaseman lasilla sisustetuissa halleissa antaa Uzin laulaa, tuloksena on
jumalatonta kilinää ja uusi kristalliyö. Vesiputket paukahtavat, pahikset
syttyvät palamaan ja putoilevat polvilleen mahaansa puristaen, kranaatit
todella tuhoavat muutakin kuin orgaanisen materian ja äänikavalkadi on
ryhdikästä.
Näin siis vaikkapa PlayStationilla. Peli pyörii Sonylla pehmeästi ja on
tarkkaa, äänet ovat erinomaisia eivätkä pätki tai rätise. Vaan mitenpä
pelityyppiin epäsopivammilla koneella, eli keskiverto-Pentiumilla?
Proben käännös yrittää parhaansa: se tukee niin Direct3D-rajapintaa
mahdollistaen 3D-kiihdytettyjen korttien käytön kuin uusien
MMX-prosessorien erikoiskäskykantaakin.
Tarvetta lisärautaan todellakin on, mikäli odottaa konsoliversion tasoista
toteutusta.
Perinteisellä näyttökortilla varustetussa P150:ssä Die Hard
Trilogyn toivoo nopeasti kuolevan kovaa. Grafiikka on identtistä
konsoliversion kanssa _ jos ruutua tihrustaa kolmen metrin päästä ja siristää
samalla silmiä, kunnes niistä valuu vettä.
Matalimmilla tarkkuuksilla grafiikka on nopeaa ja SVGA-tiloissakin
siedettävää, mutta 800x600-tilan saa unohtaa, eikä missään
tarkkuudessa ylletä täydelliseen sulavuuteen. Äänimaailma sentään on tarkasti kopioitu konsolisisaruksista.
Ilman 3D-kiihdytintä Win95-version vertaileminen konsoliversioon
on kuin lasimurskan vertaamista timantteihin: räjähdykset ovat legoisia, ja
taustat joko ruman karkeita tai ikävästi nylkytteleviä.
Latausajatkin ovat turhan pitkät, eikä näppis-hiiri-yhdistelmä oikein sovi
pelaamiseen. Tähtääminen on hiirellä helppoa, mutta näppiskäden sormet
lipsahtavat helposti oikeilta napeilta. Säätövaraa on, onneksi.
DirectX-ajurien ja Win95:n aiheuttaman ylimääräisen työn määrä, jotta pelin
sai edes pyörimään, oli jälleen jotain uskomatonta. Jos Windowsit,
Plug&Playt ja kumppanit helpottavat elämää tähän tahtiin, jo ensi vuonna
kone täytyy varmaan veivata käyntiin.
Hyvä peli, mutta kärsinyt käännöksestä.
80
