Opetuslapset tarvitsevat kuria, sillä he rikkovat opettajansa opetuksia ja seuraavat väärää profeettaa.
Tapahtui noina aikoina, että Heroes of Might & Magic hallitsi Fantsugamelian maailmaa. Sukupolvi polvelta tyrannia paheni, HOMM 3 poiki jo piljoona lisälevyä ja valtakunta (siis minä) oli kurkkuaan myöten täynnä HOMMia. Nelosen ja vitosen tekivät Idän halvat pelivelhot, koska Venäjällä vuoropohjainen fantasiastrategia on suosiolistan kolmonen, heti Putinin ja votkan jälkeen.
HOMMille nousi Läntisiltä Mailta haastaja, Disciples, näennäisesti sitä samaa mutta oikeasti uudessa, tuoreessa muodossa. Ja se oli hyvä. Mutta nyt Discipleskin loikkaa Venäjälle. Pelin oikea juoni on se, kun hänen pahuutensa HOMM V valloittaa naapurinsa Disciplian, vääristäen ja korvaten alkuperäisen kulttuurin omallaan.
Kurssi kohti resurssia
HOMM ja Dissu edustavat vuoropohjaisen fantasiastrategian sitä haaraa, jossa sankarin ympärille ensin kerätään armeijayksiköitä. Sitten mennään ympäri maaseutua, taistellaan hirviöitä vastaan, kerätään rahaa, resursseja ja kamaa, ja vallataan paitsi kaupunkeja myös erilaisia tuotantolaitoksia. Kaupunkia rakennellaan, jotta yksiköt kehittyessään muuttuvat yhä vahvemmiksi. Yksiköillä on yleensä kaksi urapolkua, joista voi valita vain toisen. Sankaria kustomoidaan normaalin ropelluksen lisäksi esineillä ja hauskan taitoruudukon valikoimilla.
Disciplesin erikoispiirteitä on vähän jäljellä. Kaupunkeja suojaa edelleen mahtava vartijaolento, ja sankarin armeija koostuu edelleen vain kolmesta kuuteen yksiköstä. Mutta esimerkiksi resurssirakennusten valtaus on yksinkertaistettu olemattomiin. Entinen maa-alueen hallintaan perustuva ratkaisu on korvattu simppelillä hallintapisteellä.
Turhaa tuherrusta
Disciplesissa taistelu oli todella virtaviivaistettu. Yksiköt olivat yksilöitä: yksi ritari oli yksi ritari, ja sankarin armeija saattoi koostua hänen itsensä lisäksi parista kolmesta muusta yksiköstä. Vaikka yksiköt eivät liikkuneet, niiden asettelussa etu- ja takalinjoille oli kevyttä shakahtavaa taktiikkaa, ja taistelut sujuivat yhtä nopsasti kuin ketterästi.
Jaotus on edelleen sama: lähitaistelija, jousimies, taisteluvelho, parantaja ja katala varas. Mutta nyt ne operoivat HOMMimmaisella taistelukentällä, jossa yksikkö liikkuu ja lyö, muttei lyö ja liiku. Disciplesin piirteistä on jäljellä lähinnä se, ettei yksikkö osaa kuin yhden tempun eikä parantaja esimerkiksi pysty taistelemaan.
Kentällä on taktisia elementtejä: esteet haittaavat liikkumista, mutta eivät nuolia. Focus Pointilla seisominen tuplaa vahingon, taikaversio samasta tuplaa taikaiskun tehon. Vahvan yksikön ympärillä on suojaruutuja, joihin pujahtanutta yksikköä se suojelee. Lisäksi taikaesineitä voi käyttää taistelussa, mikä ei välttämättä olekaan hyvä juttu. Siinä vaiheessa, kun törmää edes hiukan haastavaan vastustajaan, taskussa on valtava arsenaali hyökkäystä ja puolustusta.
Kuulostaa ehkä teoriassa hyvältä, mutta käytännössä tuntuu kuin pelaisi Heroes of Might & Magicille tehtyä Disciples-modia. Pääsankarin johtamalle joukolle en löytänyt vastusta, jolla systeemin rajoja olisi voinut kokeilla edes tasapäistä vastustajaa kohtaan. Tekoälykään ei osoita merkkejä alkeistoimintaa kehittyneemmästä hyökkäilystä.
Vanhassa vara parempi
Monesta minua voi ja pitääkin syyttää, mutta ei siitä, ettenkö rakastaisi venäläisiä vuoropohjaisia pelejä. Rakkauden vastapainoksi Heroes of Might & Magicissa vedin överit sen parhaan eli kolkun kohdalla, joten nelkku ja vilkku eivät enää kutittaneet peliluutani. Siksi Disciplesin entistä suorempi HOMMailu kaihersi jo karttaruudulla.
Viis siitä, sillä Disciplesin suurin ongelma on velttous ja työläys. Jos Disciples kaksi on liukas kuin evättömät sardiinit öljyssä, kolmonen on kuin normisuomalainen ruokakaupassa: liikkuu hitaasti, miettii kaikkea liian kauan, sahaa sinne tänne ja tukkii niin käytävät kuin kassan.
Toiminnot on hajautettu, useat taika-animaatiot kestävät ainakin kolme kertaa liian kauan, pelihahmot liikkuvat kartalla kuin tuntipalkalla (taistelun onneksi saa nopeutettua), mutta mikä pahinta, skenaarioissa on vauhtia ja vihollispainetta kuin tyhjässä renkaassa. Maata vallataan, mutta sillä ei ole merkitystä, liikkuvat viholliset ovat satunnaisia ja vaarattomia. Tehtävät, jotka jaksoin pelata, olivat löysää pääsankarin kasvatusta ja tekoälyn satunnaisia rääpälehyökkäyksiä. Muuten vaan mentiin ympäri kenttää. En hävinnyt pääsankarillani yhtään taistelua, ja pelaaminen alkoi nopeasti maistua työltä.
Pelastus voisi löytyä moninpelistä, mutta ei: ainoa tapa kurittaa kaveria on hot seat -moninpeli. 80-luku soitti ja haluaa moninpelinsä takaisin.
Oi venäläiset veljeni, minkäs teitte! Ihan sama oletko Disciples-fani vaiko vain uuden fantsustrategian perässä, tämä sinänsä kaunis renessanssi kannattaa kokea vasta alelaarin kautta kierrätettynä.
Suosittelen Good Old Gamesia, josta hieno Disciples 2 Gold Edition lähtee kuudella taalalla. Kaikessa muussa paitsi grafiikassa se voittaa kolmosen mennen tullen, ja se on todella sääli.
70
