Toimintapelien ryöppy Amigalle sen kun jatkuu. Pelikuvioissa hieman outo, paremmin Amosista tunnettu EuroPress (ex-Mandarin) ei monta peliä ole julkaissut, joten automaattisesti oletin kyseessä olevan mainostarkoitukessa julkaistun Amos-pelin. Paketista paljastui kuitenkin ihan täysiverinen kohellus.
Dojo Dan kuuluu hypi-monota-kerää bonuksia -kastiin, jossa varsin merkittävä kriteeri on pelin ulkoasu. Tässä suhteessa Dojo Danin ei tarvitse hävetä. Grafiikka on melko hyvin piirrettyä ja pienet yksityiskohdat, kuten tomun pöliseminen Danin jaloissa ja hänen pukunsa lepattaminen putoamisen aikana piristävät pelin yleisilmettä. Itse Dan ylisuurine sinisine silmineen ei kuitenkaan herätä suuria sympatioita.
Musiikki on hyvälaatuista, hieman itämaisvaikutteista melodista lurittelua, joten ääniruuvi tulee kierrettyä liiankin kovalle ja kerrostaloympäristössä yöllä pelatessa häätöuhka kasvaa eksponentiaalisesti.
Pelialue on jaettu viiteen "maailmaan", joista jokainen jakautuu neljään kantoniin. Kantonit, tuttavallisemmin kentät, scrollailevat joka suuntaan paljastaen kattavan valikoiman bonuksia ja hirviöitä. Danin potkiessa ja hutkiessa ötököitä lentelee näistä Yin & Yang -symboleja.
Symboleista saa sitten lisää iskutehoa. Omaperäistä, eikö? Salaisia huoneitakin löytyy, jos malttaa odotella sopivissa paikoissa teleportterin ilmestymistä. Jokaisen kantonin lopussa odottaa suurempi loppuhirviö, jonka listimisestä palkitaan oikealla bonusryöpyllä.
Kantonit saa pelata läpi haluamassaan järjestyksessä, joten pelin ei ole pakko olla joka kerralla samanlainen. Aina yhden pelatun maailman jälkeen on mahdollisuus tallentaa pelitilanne. Tilanteentallennus toimii myös psykologisena innoittajana, sillä pelin selvittäminen ei tunnu täysin mahdottomalta, kun uusintamahdollisuus on olemassa.
Latausajat ovat inhimilliset eikä levyjä tarvitse vaihdella lisälevarin kanssa. Erittäin positiivinen piirre näinä megoittain muistia ja levytilaa syövien pelien aikoina.
Mieleen herää tietenkin kysymys, MIKSI täytyy tappaa kasapäin spritejä. Onhan tappamiselle tietokoneympäristössäkin aina jokin oikeutus löydyttävä. Varsin ontuvan selityksen mukaan kerran vuodessa, Banzaarin maassa, kokoontuvat itämaisten taistelulajien noviisit monipäiväiseen matsiin, jossa seulotaan esiin pyjamamiehistä parhain. Mestari saa sitten kyseenalaisen kunnian tapattaa itsensä epätoivoisessa yrityksessä vapauttaa viattomia Banzaarin asukkaita Kaiken Pahan Kuningaan Valrogin ja hänen kätyreidensä kynsistä. Taustatarina on siis varsinainen verbaalitaiteilun mestariteos, mutta eihän juoni ole tärkeintä toimintapelissä, vaan pelattavuus.
Ja tässä on menty pahasti metsään. Hengissäselviämisestä ei ole suuria toiveita, koska vihollisia hyökyy joka puolelta esiin liian hätäiseen tahtiin. Toki edistymistä tapahtuu joka pelillä hieman, mutta silti vaikeustaso on pingotettu aivan liian ylös. Muutamassa kohdassa on vain yksi mahdollisuus päästä eteenpäin, ja kun sen missaa, on itsari ainoa vaihtoehto.
Toinen moittimisen aihe löytyy ohjauksesta, sillä se ei ole niin hyvä kuin se voisi olla. Irroitettaessa ote tikusta Dan sutii vielä pienen matkaa, ja usein samalla tipauttaa itsensä laavaan, liekkeihin tai muuhun kuolettavaan. Lisäharmia aiheutuu vielä patun lyhyistä raajoista _ ennen kuin potkuissa ja lyönneissä on tehoa, on taaperrettava melkein vihulaisten syliin. Lisäksi ohjelman törmäyksentarkistusrutiini on ankara _ usein selvästi ohi lentävä nuoli/ökkö mukamas osuu.
Loppujen lopuksi Dojo Danista jäi epävarma olo. Peli ei toisaalta tarjoa mitään uutta ja puolen tunnin pelisessio aiheuttaa useimmiten raivokohtauksen, mutta toisaalta taas grafiikka ja äänet ovat kohdallaan, eli pitkäpinnaisille toimintapelien ystäville suht' hyvä ostos, jonka kanssa ainakin tekemistä pitäisi riittää pitkäksi aikaa.
73
