Tämä on tarina voittamattomasta sankarista, joka voitettiin _ kuolemattomasta urhosta, joka tapettiin.
Lohikäärmeiden aika
Aikojen alussa, ennen lohikäärmeiden saapumista, neljän soturin muodostama yhtenäisyys varjeli ihmisiä pahalta. Jumalvoimiensa ansiosta heidän yhdessä ollessaan heitä ei pystynyt nujertamaan. Paino sanalle "yhdessä."
Eräänä päivänä ryhmän vanha arkkivihollinen Ataruk kidnappasi kylänvanhin Olafin tyttären ja pakotti kylänvanhimman houkuttelemaan yhden sotureista erilleen muista kolmesta. Ataruk onnistui petoksessaan, ja yksi soturi joutuikin väijytykseen. Sankari lyötiin taistelussa, ja hänen sykkivä veripumppunsa revittiin irti hänen rinnastaan.
Ataruk ei saanut kauan juhlia voittoaan, sillä loitsiessaan taian, joka tuhosi loput kolme soturijumalaa, katosi hän itse suureen liekkiin. Hänen barbaarijoukkonsa jäivät vaivaamaan turvattomaksi jäänyttä maata. Samoihin aikoihin ilmaantuivat pahat lohikäärmeet.
Pelaaja aloittaa seikkailunsa muistinsa menettäneenä, vailla tietoa menneestä sen paremmin kuin tulevastakaan. Pian hänelle selviää kohtalonsa: tarun mukaan kuollut soturijumala palaa vailla muistia, ja vapauttaa maan lohhareista siellä missä meri kohtaa taivaan _ lohikäärmesaarella.
Tehtävänä on siis etsiä kolme lohikäärmettä, lyödä ne taistelussa, ottaa niiden räjähtäneistä päänupeista vapautuneet lohikäärmekivet talteen ja lopuksi lykätä jalokivet saarelta löytyvien kivipatsaiden rintoihin, jolloin pyhä neliyhteys korjaantuu ja kylänvanhimman nyt jo aikuinen tytärkin tulee siinä sivussa pelastettua.
Simplexin kirous
DragonStone tuntuu GameBoy-konversiolta, niin yksinkertainen peli on joka suhteessa. Pelin sankarilla tai sankarittarella on vain kaksi liikettä: miekalla huitaisu ja tulipallon ampuminen.
Pelaaminen hoituu kokonaisuudessaan tulitusnappia painellen ja välilyöntiä haroen. Kahden napin tikkuja tuetaan, mutta testiversiossa peli jäi ikiluuppiin, jos kakkosnappia erehtyi käyttämään.
Pelissä on erillinen inventaarioruutu, josta löytyy kolme toimintoa: tavaran tutkiminen, jonkin esineen aktivointi ja kommunikointi vastaan tulevien ihmisten kanssa.
Vaikka pelilaatikon takakannessa hekumoidaan roolipelimäisellä seikkailulla, on DragonStone enemmänkin suoraviivainen sokkelopeli. Seikkaileminen on sitä, että heti kun löytää tavallisesta poikkeavan paikan, kokeilee kaikkia löytämiään esineitä. Eli kun esimerkiksi sotkee myrkkyä pontikkapannuun, tapahtuu jotain ja taas pääsee hieman eteenpäin. Juonessa ei tapahdu haarautumista, peli joko etenee ennalta määrätyllä tavalla tai sitten ei etene ollenkaan.
Pelihahmo valitaan kahdesta mahdollisesta, miehestä ja naisesta. Toiminnallista eroa ei hahmoilla juurikaan ole. Hahmojen ainoat ominaisuudet ovat iskuvoima ja pari tulipallon tehoon liittyvää psyykkistä kykyä.
Ruudulla näkyy vain oma energia ja jäljellä oleva henkiinherätysten määrä sekä isojen hirviöiden osumapistetilanne. Parannusta ja lisäelämiä, samoin kuin lisää iskutehoa miekkaansa löytää maastosta tai voi ostaa kaupoista. Viimeksimainitut ovat kuitenkin melko harvassa.
Liian vähän kaikkea
Pelitilanteen tallennus hoituu siten, että urhea pelaaja sanan säilä kädessään raapustaa paperille 20 merkistä koostuvan Gwp4h-sw9rYwbPpPOzHm-tyylisen hieroglyfisarjan. Tottakai koodi pitää antaa pelille ilotikkua vääntelemällä, näppäimistöhän on peleissä turha kapine.
Kyllä aika on jo ajanut tällaisten tekeleiden ohi. Pelin pelaa läpi päivässä tai parissa eikä juoni tarjoa mitään yllätyksiä. Edes LohhariKiviä vartioivien isojen liskojen nitistämisessä ei ollut paljon haastetta. Grafiikkakin on sellaista normaalia A500-jälkeä.
C64:llä DragonStone olisi voinut olla hitti, Amigalla peliin kannattaa suhtautua varauksella.
65
