Koska nykyräiskinnät ovat huonoja, siirryn aikapallollani vuoteen 2002.
Kun ikuisuuspeli Duke Nukem Forever oikeasti julkaistiin, purkkani putosi. Ja ilman purkkaa potkitaan muukalaisten persuita.
Cycloidit ovat palanneet, ja vaikka presidentti väittää, että niiden kanssa neuvotellaan rauhasta, oikeasti ne ovat täällä varastaakseen taas naisemme. Siis Vegasin naiset, oman maatiaisrotumme kohtaloa ei Dukessa käsitellä.
Duksun vanhana poikaystävänä aloitan parisuhteen lämmittämisen vaivatta. Sulho näyttää vähän vanhalta, mutta heittelee hyviä ja huonoja one-linereita Jon St. Johnin matalalla äänellä. Kihitän mauttomille seksivitseille, leikin kakkapökäleellä ja flipperillä, ja välillä ilahdun löytäessäni hölmön, vanhentuneen popkulttuuriviittauksen. Avaruusjöllejäkin tulee tapettua ja hauskaa on.
Pamaus menneisyydestä
14 vuotta odotettu Duke Nukem Forever tuo mieleen John Ronald Reuelin kuolemanjälkeisen kirjailijanuran. Pappa-Tolkien jätti jälkeensä runsaasti muistiinpanoja ja tekstinpätkiä, joista poika Christopher kokosi ja sävelsi aukot täydentämällä kirjoja.
Aivan samalla tavalla 3D Realmsin, Triptychin ja Piranha Gamesin pelinpätkistä ”Keskeneräisten Duke-tarujen kirjan” kokosi, täydensi ja toimitti Gearbox muutamassa kuukaudessa. Dukerillion ei ole eikä sen ollut tarkoituskaan olla nykyaikainen räiskintäpeli, se on restauroitu pala pelihistoriaa 2000-luvun alkupuolelta. Tämän harva tajuaa, vaan kimittää sitä 14 vuotta kehityksessä -itkuaan.
En yllättynyt, kun sain mitä odotin: vanhanaikaista grafiikkaa ja pelattavuutta, silattuna tunnistettavalla duketuksella. Muutamasta huonosta hetkestä ja parista tylsästä kentästä huolimatta Duke Nukem Forever on nostalgisesti väräyttävä räiskintäkokemus, paljon parempi kuin monet vakavissaan tehdyt nykyrypistykset.
Tällä vuosisadalla räiskinnän vaikka Halolla aloittaneelle, tai yleensä nykyräiskinnöistä vilpittömästi pitäville, Duke on kammottava kikkare rumaa muinaisuutta. Cycloiditkin säälivät Dukea, sillä äänekäs enemmistö vihaa miestä ihan kuin Kuningas olisi vienyt niiden naiset. Tai äidit. Niiden arvosteluissa kerrotaan, että grafiikka näyttää vanhalta, pelissä on juttuja, jotka on nykyräiskinnöistä poistettu, ja elokuvarepliikitkin ovat väärin! Plus Duke sanoo babe, vaikka sehän on beba!
Miksi et Gearbox vetänyt grafiikoita ja kenttiä uusiksi!
I am pad, pad poy!
Uuspelaajien ruikutuksesta viis, mutta pappaklaanin kritiikissä on hyvä pointti. Pelin alussa Duke pelaa Duke Nukem 3D:n loppukohtausta, ja laskee sitten käsistään... padin. Siis ainoa Dukelle sopiva peliohjain on hirveän kokoinen joystick, ei pikku kätösiin tarkoitettu kompromissiohjain!
Duken padi symboloi sitä, että Gearbox jänisti ja hylkäsi perinteisen oikean ysäriräiskinnän, viimeistellen pelin konsoliräiskintäsapluunalla. Tai sitten 3D Realms oli vuosia aikaansa edellä. Turhaan muutettu, sillä konsoliversioissa meni jotain pahasti pieleen, mutta muutoksilla suututettiin wanhan räiskinnän ystäwät. 1990-luvun räiskintäpelit eivät olleet löysiä interaktiivisia kummitusjunia, joissa pelaaja autetaan kaikin tavoin voittoon.
Jo kenttädesignin perusfilosofia oli erilainen. Kuvittele, että kenttä on iso talo, jossa tavoite on päästä yläkerrasta etuovelle. Vanhassa designissa voi ja joutuu etsimään reitin itse, koluamaan huoneita ja avaamaan komeroita. Joihinkin paikkoihin pääsi vasta, kun löysi muualta avaimen tai ratkaisi kevyen puzzlen.
Nykyään yläkerrasta alaovelle johtaa suora putki, harhailu talossa estetään panemalla vaikka jakkara väärään käytävään. Duke Nukem Foreverissakin nähtävä putkidesign tuli räiskintäpeleihin vuonna 1998 Unrealin ja Half-Lifen mukana, kun niihin alettiin lisätä skriptattuja kohtauksia.
Nostalgian nimessä Duken hengen pitäisi roikkua lääkelaukkujen löytämisessä. Kun hiparit olivat vähissä, taistelu oli pakko ottaa todella tosissaan, ja jännää oli. Mutta Foreverissä käytetään tuttua runkkarinhuohotusta. Riittää, kun selviää yhteenotosta hengissä, täysi terveys (Dukessa tietysti ego) palaa, kun ei hetkeen ota hittiä. Pelaamisen jännitys perustuu enää lyhyisiin adrenaliinipurkauksiiin.
Tästä seuraa toinen ongelma: Duken aseissa on tehonappulaa väännetty alaspäin. Lääkelaukkudesignissä vihujen pitää tippua helposti, nyt niitä saa räiskiä tosissaan, koska muuten peli olisi nopea läpijuoksu.
Ja kun aseisiin päästiin, mitä helvettiä! Miesten Mies pystyy kantamaan tasan kahta räimerautaa kerrallaan, mikä on niin käsittämättömän väärin. Leikkisotapelleilyihin se sopii, mutta jos jonkun niin juuri Duken kuuluu olla kävelevä asearsenaali. Loppuiko padista näppäimet, häh, GearXbox?
Duke Nukem on Kari Katyyri
Mutta Dukessa on älyttömästi hyvääkin. Kuten itse Duke Nukem, joka pystyy kantamaan pelinsä leveillä olkapäillään. Duke on tyhmä lihaskimppu, joten läppäkin on tarkoituksella todella tyhmää. Sen päätarkoitus on luoda Duke-tunnelmaa, ei naurattaa, mutta välillä se tekee kummatkin. Enemmän minua hävettää Gears of Warin tai Bulletstormin möhkälemiesten karski ”äijäläppä”.
Ikävä kyllä Dukessa räiskintä on keskitasoa, paitsi pomotaistelut ovat juuri sopivia. Mutta vaimeahko ammuskelu saa vastapainoa oman aikansa sankareilta. Foreveriä suunnitellessa Half-Life oli kuumaa kamaa, niinpä toiminnassa on poikkeuksellisen paljon suvantokohtia, joissa Duke joutuu poksuttimien asemasta käyttämään hoksottimia. Hauskoja puzzleja ei edes ole retardeja varten alleviivattu, vaan niistä saa oikeaa oman keksimisen iloa.
Tietysti jotkut pökäleet eivät voi ymmärtää, miksi räiskintäpelin kuumaa tempoa pitää katkoa tuollaisella, ei Duken kuulu mitään fysiikkapuzzleja ratkoa! En voisi olla enempää eri mieltä. Kaikki tasohyppelyt, Quake 3:sta pöllityt pomppulinnat, autoilut ja varsinkin nuo aivopähkinät pitävät mielenkiinnon hengissä.
Duke, Duke, I love you
Vihapurkaukset saavat pohtimaan. Olisiko Duke pitänyt jättää eläkkeelle, moderniksi pelimyytiksi, messiaaksi, joka koskaan ei tullut mutta jos olisi tullut, olisi potkinut peppuja?
Ei, sillä Dukea lainatakseni ”A turd in the hand is worth two in the bush” eli parempi kakka pivossa kuin kaksi oksalla. Jo pelihistoriallisena restaurointina Duke Nukem Forever on kiinnostava lopetus 14 vuotta kestäneelle saagalle. Eiväthän ne kuolleen Tolkienin kirjat ole samaa tasoa kuin Sormusten herra, mutta parempi niin kuin unohdettuna ullakolla.
Minä olen tyytyväinen, Pelit.fi:ssä yhdeksän pelaajaa kymmenestä on tyytyväisiä, joten heitelkööt apinat netissä vihaisina kakkaa, me heittelemme sitä iloisena Dukessa.
Duke, mitä sinä haluat sanoa kriitikoillesi? Syökää mitä ja kuolkaa?
* * * * * *
Duke Foreverii?
Duken moninpeli sujuu klassisissa merkeissä. 2–8 pelaajaa kohtaa Dukematchissa, Team Dukematchissa, Capture the Babessa ja kukkulan kuninkaassa Hail to the Kingissä, joiden takaa löytyvät ne nettiräiskinnän arkkityypit sopivasti duketettuina.
Pelaaminen muistuttaa vuodesta 1997, joten hyvin äkkiä sanoin kiitos mutta ei kiitos. Moninpelissä vanha ei ole parempaa.
Nnirvi
82
