Osa 14 sarjassa kuuluisat viimeiset sanat: ”Menkää vaan, kyllä me osataan!”
Kun legendojen sankarit lähtivät etelään eläkepäiviä viettämään, he jättivät oppipoikansa suojelemaan maailmaa. Silloin nuoret tohelot vahingossa vapauttivat Suuren Pahuuden vankeudestaan.
Tornipuolustuspelien idea on yksinkertainen, mutta koukuttava: useasta suunnasta vyöryviä hirviöaaltoja yritetään estää tuhoamasta omaa tukikohtaa. Siihen käytetään oikeisiin paikkoihin aseteltuja ansoja, tykkitorneja ja muita esteitä. Dungeon Defenders pohjautuu vanhaan perusideaan, mutta uudistaa sitä lisäämällä mukaan monipuolisen hahmonkehityssysteemin ja nelinpelattavan yhteistyömoodin. Lisäykset olivatkin tarpeen, sillä olin ehtinyt jo kyllästyä tornipeleihin.
Dungeon Defenders muistuttaa yllättävän paljon tavallista toimintaropea, sillä alun rauhallisen rakennusvaiheen jälkeen mätetään örkkejä ja muita kammotuksia kunnolla. Puolustustornit ovat toki tärkeitä ja niitä on syytä rakentaa joka väliin, mutta pelkästään niillä ei pärjää. Jos hirviölaumoja ei käy itse harventamassa miekalla ja loitsuilla, ne valtaavat koko kentän. Sitten ollaankin pulassa.
Taisteleminen ei vaadi taitoa, koska hyökkäysnappeja on hahmosta riippuen vain yksi tai kaksi. Perushyökkäysten lisäksi käyttöönsä saa muutamia erikoiskykyjä, mutta niitä ei ole varaa käyttää jatkuvasti. Tappeleminen onkin sitä, että hypätään vihujen sekaan ja rämpytetään hiirestä napit hajalle. Energian loppuessa peräännytään parantelemaan, jonka jälkeen sama homma toistetaan tarpeeksi monta kertaa. Voi kuulostaa yksitoikkoiselta puuhalta, mutta oikeasti se on oudolla tavalla rauhoittavaa.
Tiimityö toimii
Oma sankarikokelas voi olla raskaasti panssaroitu ritari, varhaisesta kaljuuntumisesta kärsivä munkki, taikuudella leikkivä maagi tai varjoihin katoava metsästäjä. Joka ukkelilla on omat aseensa ja kykynsä, jotka eroavat suuresti toisistaan. Lisäksi jokainen heistä käyttää aivan erilaisia puolustusvehkeitä. Esimerkiksi ritari luottaa isoihin tykkeihin ja piikkimuureihin, metsästäjä tykkää tiputella räjähtäviä miinoja. Hahmoluokat ovat kiitettävän omalaatuisia, mutta vielä tällä hetkellä ne eivät ole täysin tasavahvuisia. Itseäni tämä ei kuitenkaan haittaa, koska kyseessä on yhteistyöpeli, jossa ei ole tarkoituksena kilpailla keskenään.
Juuri moninpelinä Dungeon Defenders on parhaimmillaan. Ainoastaan silloin jokaisen hahmon kyvyt tulevat tarpeeseen. On se vain kaunista katseltavaa, kun koko tiimi osallistuu puolustuksen rakentamiseen ja taktiikan kehittämiseen. Eturintama yleensä muodostuu metsästäjän ansoista ja ritarin muureista, niiden takana piilossa ovat maagin tulipallotornit ja munkin aurahäkkyrät. Yksinpelissä tiimityötä ei pääse harrastamaan, mikä tekee siitä köykäisen kokemuksen. Vaikeustasokin on turhan kova yksinäiselle soturille.
Linnan uumenissa
Pelissä on 12 kenttää, jotka sijoittuvat mystisen linnan sisälle, niin pieniin kellareihin kuin suureen valtaistuinsaliin, jossa puolustettavaa lääniä on paljon enemmän. Tavallisissa kartoissa tavoitteena on suojella tukikohdan kristallia. Se muuttuukin vaikeaksi, kun pippaloihin saapuu jättimäisiä peikkoja ja lentäviä liskoja. Myös pomohirviöt ovat pahuksen vaarallisia.
Erikoisemmat haastekentät ovat mukavaa vaihtelua kristallin vahtimiselle, koska niihin on keksitty monia vekkuleita juttuja. Yhdessä osat on muutettu päinvastaisiksi: pelaajien pitää tuhota tukikohta eikä suojella sitä. Mukana on myös selviytymistä ilman yhtäkään puolustustornia sekä näkymättömien taikuriarmeijoiden päihittämistä. Kaikkien haasteiden ja muiden kenttien läpäiseminen on kymmenien tuntien urakka, joten halpispeliksi Dungeon Defenders on yllättävän pitkä paketti. Peli ei edes lopu ensimmäiseen läpäisykertaan, vaan sen jälkeen ryhdytään vääntämään korkeampia vaikeustasoja, jolloin vastaan asettuu moninkertainen määrä vastuksia.
Koolla on väliä
Kokemustasojen kylkiäisinä saadut kykypisteet ovat tärkeitä. Niitä käytetään joko oman hahmon taitojen parantamiseen tai tornien kestävyyden ja hyökkäysvoiman kohentamiseen. Onko järkevintä erikoistua puolustavaksi tornitaituriksi vai pelottomaksi etulinjan taistelijaksi, kas siinä pulma. Vastaus ei ole kaikessa kelvollinen yleismies, sellaisille ei ole älyttömästi tarvetta.
Oikea sankari tarvitsee kunnon varusteet. Rautatavaraa tippuu pelissä kiitettävään tahtiin, monella monsterilla on taskussa miekka tai muu kova paketti. Aseen koolla on oikeasti väliä, joten pikkuriikkiset puukot kannattaa heti unohtaa, vasta parimetrisellä kirveellä saa jälkeä aikaan. Kamojen keräämiseen jää helposti koukkuun, ja niitä kertyy äkkiä koko varasto täyteen. Harmi, ettei pelissä ole minkäänlaista jakosysteemiä tavaroille. Nyt ne päätyvät nopeimmalle klikkaajalle, mikä ei ole reilua.
Panssareiden ja aseiden lisäksi hahmolleen saa tosi ihkun lemmikin, joka seuraa mukana ja osallistuu taisteluun söpömäisellä raivokkuudella. Mikään ei ole pelottavampaa kuin suoraan päälle käyvä pienoislohikäärme. Lemmikkejä pystyy vieläpä tuunaamaan paremmiksi kultaa vastaan, jolloin siitä pienestä keijukaisestakin kehittyy oikea tuomiopäivän tytteli.
Yksinpelinä Dungeon Defenders on tylsä, mutta hyvässä seurassa se kohoaa helposti tornipuolustuspelien uudeksi tähdeksi.
90
