Dungeon Master – Ennen Beholderia...

Se tuli! Vain viisi vuotta on legendaarinen ST:n peli Dungeon Master tehnyt matkaa PC:lle. Miten vuonna -87 päivänvalon nähnyt peli pärjää tämän päivän kovissa koitoksissa?

Velho Theron yritti irroittaa Voimakiven, mutta hassusti kävi. Pieleen mennyt yritys jakoi hänet kahtia, hyvään ja pahaan puoliskoon, joista jälkimmäinen muutti Theronin linnan kellarit hirviöiden kansoittamaksi kuolemanloukuksi. Sinä olet velhon oppipoika, joka johdattaa neljää kuolleista herätettyä sankaria etsimään Tulisauvaa ja Voimakiveä, yhdistämään Theronin puoliskot ja täten siis pelastamaan maailman.

Sapelia suolistoon

Jos Dungeon Masterin jotakin kohtaa olisi pitänyt virittää niin taistelua, joka on graafisesti varsin noloa. On se kuitenkin kehittyneempää kuin vaikka Eye of Beholderissa, sillä Dungeon Masterissa on sentään useampi iskutyyli. Ruputaistelija saattaa venyä pelkkään mätkäisyyn, pitemmälle ehtinyt barbaari osaa samalla aseella jo tulla raivohulluksi.

Taistelu ei tahmaa, joskaan ei myöskään tarjoa mitään nastoja graafisia elämyksiäkään, kuten silmin todistettavaa osumista hirviöön. Kuolevat hirviöt häviävät pölytuprahduksena, mikä on kuitenkin parempaa kuin tyhjään häviäminen.

Hirviöt on viritetty varsin sopiviksi, sillä helposti mätkittävät rääpäleet on kaikki koottu aloitustasolle, ja sen jälkeen saakin tehdä töitä eikä vain monotonisesti lahdata isoja laumoja. Purppuramadot ja Kaaosritarit esimerkiksi vetelisivät yksin koko AD&D-hirviöpopulaation.

Tulipalloa turpaan

Aloitteleva velhonplanttu on heti nesteessä, sillä tuttujen ja turvallisten loitsulistojen asemasta häntä odottavat oudot riimut. Manuaali vain kuvailee riimujen yleistä höpöhöpövaikutusta, joten pelaajan on joko itse keksittävä loitsut tai odotettava, että peli tarjoaa käärön jossa kaava kerrotaan.

Loitsu muodostetaan valitsemalla ensin voimakkuusriimu, sitten yhdestä kolmeen varsinaista vaikuttajariimua ja kun loitsu on valmis, se heitetään napauttamalla loitsukenttää. Mikäli onni potkii ja hahmon taso riittää, loitsu myös onnistuu. Osa loitsuista on taikajuomia, jolloin kädestä pitää löytyä tyhjä pullo.

Loitsujen polttoaine on Mana, hahmojen oma taikaenergia. Mana palautuu hiljakseen, mutta kannattaa silti harjoitella myös wanhaa kunnon "metallia sisuksiin" -tekniikkaa, sillä tulipallojen varassa eteneville tulee ennemmin tai myöhemmin pahoja ongelmia.

Taikasysteemi on edelleen alansa valio ja voittaa ainakin kaikki tylsät listat. Se päihittää käyttömukavuudessa jopa Underworldin.

Oppi kaaoksen kaataa

Dungeon Masterissa hahmot kehittyvät kuten elävässä elämässä: harjoittelemalla. Miekkaa heiluttamalla kasvaa soturikunto, aseettomalla lähitaistelulla ja heittoaseilla tai jousipyssyillä lisääntyy ninjataito ja luonnollisesti loitsimalla lisääntyvät sekä velhous että pappius. Ainoastaan tekevä sankari saa kokemusta, joten siipeily ei onnistu. Kokemuspisteitä ei muuten näy missään.

Typeriä, keinotekoisia rajoituksia ei ole, eikä itse asiassa edes varsinaisia sitovia luokkia. Kuka tahansa kehittyy velhona heittämällä loitsuja, ja "velhona" aloittava oppii heiluttamaan tapporautaa siinä kuin muutkin.

Systeemi on niin looginen ja luonnollinen, että ihmetyttää, miksei sitä käytetä useammassa pelissä.

Missä värit?

Peliympäristö on alansa huippuja: hirviöt voi tiputtaa lattialuukuista (Beholder II:ssa hirviöt nähtvästi osasivat levitoida) ja ovia voi käyttää giljotiineina. Käyttöliittymä toimii notkeasti. Ehdottomin tunnelmanluoja on valaistus, joka soihdun tai loitsun hiipuessa lähestyy pikimustaa. Ja pimeydestä kuuluvat lähestyvät askeleet...

Kun ottaa huomioon, kuinka monta vuotta PC-versio on tehnyt matkaa, grafiikka hämmästyttää: se on nimittäin suora kopio ST/Amiga-versioista kuudellatoista värillä ilman minkään näköisiä kohennuksia eikä pärjää esteettisesti esimerkiksi Eye of Beholdereille. Mutta nämä 16 väriä on sentään erinomaisesti käytetty: runsas esineistö on selkeästi tunnistettavissa ja muutenkin vähäisistä väreistä on revitty kaikki irti. Hirviöiden animointi on kuitenkin vähän puutteelliseen puoleista nykysilmin katsottuna.

Äänipuoli koostuu hirviöiden askelista ja muista samplatuista efekteistä ja toimii erinomaisesti. Ainoa töppi on lopussa: Amiga-versiossa muun muassa lohikäärmeen askeleet ovat kumeita tömähdyksiä, PC:ssä kuulostaa siltä kun balettitanssija Nurejev yrittäisi salaa hissutella jääkaapille.

Pelillisiä eroja ST/Amiga-versioon on vain muutama: hahmo voi "koputtaa" seinää kokeillaakseen josko se on aito vaiko illuusio ja kun pelin on pelannut läpi, palkitaan pelaaja sentään kivalla, mutta karulla animaatiolla (joka vie lähes 500 kiloa koko pelin vaatimasta 1,2 megatavusta.)

Jo viisi kertaa aiemmin DM:n läpipelanneena minun piti vain muutaman tason verran tsekata onko eroja, mutta FTL voitti ja pelasin sen yksin tein läpi. Ja näin on marjat: arkkivaari Dungeon Master saa edelleenkin jäljittelijänsä häpeään.

94