Jos ESA ja NASA tappelis, kumpi voittais?
Eurooppalaista avaruussarjakuvaa on julkaistu suomeksi vuosien saatossa kohtuullisesti. Suuremmitta ponnisteluitta mieleen nousevat sellaiset tekijät kuin Bilal, Moebius (Incal), Mezieres (Valerian) ja Leloup (Yoko Tsuno). Nyt näitä samoja koskemattomia korpimaita kyntää Egmontin kovakantinen uutuusjulkaisu Sillage: Tulta ja tuhkaa, tekijöinään Jean David Morvan ja Philippe Buchet.
Hajurako
Sillage on ranskaa ja tarkoittaa hajuveden jälkeensä jättämää tuoksua tai laivan peräaaltoa. Tässä tapauksessa kyseessä on avaruuslaivasto, joka kiertää ympäriinsä etsien asuttavia planeettoja. Simpsakka sankaritar Navis (ranskaksi alun perin Nävis, outo äätön suomennos siis) asustelee viidakkoplaneetalla ja muistuttaa pukeutumisessaan tarujen Tarzania – asuna hänellä on vain lannevaate ja rannekkeet, jotka epäilyttävästi muistuttavat tapettujen marsupilamien häntiä. Sarja onkin Yhdysvalloissa luokiteltu sankarittaren vähäpukeisuuden vuoksi pornografiaksi ja sitä on myös sensuroitu. Mutta siellähän klassisille patsaillekin asetellaan alushousuja, joten pois huoli suomalaiskodeista.
Sillage on parhaimmillaan juuri katseltaessa. Suuri sivukoko antaa tilaa niin piirroksille kuin jännittäville ja poikkeaville ruudutuksille. Sivuilla on amerikkalaisiin sarjakuviin verrattuna enemmän ruutuja ja ne on piirretty ja väritetty huolella. Lisäksi kuvat ja kuvakulmat ovat upeita, eikä pieni rasteroituminen piirroslinjoissa onneksi pilaa lukuelämystä. Myös muhkeat värit toimivat.
Itse juttu onkin sitten melkoista huttua. Ilkeät avaruusoliot aikovat tehdä Naviksen viidakkoplaneetasta itselleen elinkelpoisen ja siinä menossa saa natiivi kyytiä. Henkeäsalpaavaksi tarkoitetun ähellyksen jälkeen Navis saa uuden kodin ja aivan ilmeisesti myös jatko-osia. Mutta mikäs siinä, kyllähän tätä katselee.
Samaan aikaan Amerikassa
Marvel myytiin Disneylle, mutta sitä ennen se ehti tehdä ranskalaisen Soleil-kustantamon kanssa julkaisusopimuksen, ja aloitti lehti- ja albumisarjan, jossa julkaistaan eurooppalaista scifiä ja fantasiaa amerikkalaisessa sarjakuvalehtikoossa. Ranskaa taitamattomalle nämä tuhdit, vähintään 48-sivuiset ja vain vajaat kuusi dollaria maksavat lehdet ovat mukava tapa laajentaa eurooppalaisen avaruussarjakuvan tietämystä. Eikä 18 dollaria kolmen tai parhaassa tapauksessa neljän euroalpparin kovakantisesta koosteestakaan ole paljon.
Tähän astisista julkaisuista mielenkiintoisin on Denis Bajramin Universal War One -sarja, jonka kuudessa osassa käsitellään koko universumin tulevaisuus ja siinä sivussa tehdään maapallostakin hakkelusta. Komea ja pysähdyttävä kokonaisuus, vaikka pieni julkaisukoko paneekin lukijan näkökyvyn koetukselle.
Hieman kevyempää, humoristista avaruusfantasiaa edustavat Ythaq (Arleston, Floch), Scourge of the Gods (Mangin, Gajic) ja Sky Doll (Barbucci, Canepa). Ythaqissa avaruusturistiristeilijä joutuu tekemään pakkolaskun oudolle planeetalle, jossa sitten seikkaillaan, Scourge of the Gods on outo yhdistelmä avaruutta ja antiikin maailmaa ja Sky Doll on robottipehmopornoa, jonka toisena tekijänä on entinen Disney- ja W.I.T.C.H.-piirtäjä. Kauniita ja katsottavia kaikki.
Lisäksi on vielä Japanin historiaan sijoittuva fantasiasarja Samurai Legend (Di Giorgio, Genêt) sekä Spin Angels (Sala, Chan), jossa katolisen kirkon oppeja puolustetaan aidossa James Bond -hengessä. Spin Angelsin tekijöistä toinen, piirtäjä Pierre-Mony Chan, listaa meriitteihinsä Sillage-sarjan, joten näin ympyrä sulkeutuu ja korpimaat on tältä erää koluttu.
Sillage 1: Tulta ja tuhkaa, Morvan – Buchet, Egmont Kustannus 2009, 48 sivua, 12,90 euroa
- Marvel-Soleil-sarjat:
- – Universal War One (julk. 3 albumin kokoelma ja 3 albumia lehtinä)
- – Ythaq (julk. 6 albumia lehtinä)
- – Sky Doll (julk. 3 albumin kokoelma)
- – Scourge of the Gods (julk. 3 albumia lehtinä)
- – Samurai Legend (julk. 4 albumin kokoelma)
- – Spin Angels (julk. 3 albumia lehtinä)
Jos ESA ja NASA tappelis, kumpi voittais...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 2.12.2009.
www.borderlandsthegame.com
Hei kaveri! Lukemalla tämän arvostelun saat 1500 kokemuspistettä. Jos kiinnostuit, Borderlands voi olla sopiva peli juuri sinulle.
Yritin todella pitää Borderlandsista, mutta ensimmäisen viiden tunnin jälkeen olin valmis luovuttamaan. Uuvuin, koska taistelin uudestaan ja uudestaan samoja skagg-petoja vastaan, jotka kömpivät koloistaan aina kun kävelin aloituskylästä ulos. Skaggit olivat pelkkä riesa, mutta kylän laitamille leiriytynyt rosvojengi oli todellinen maanvaiva. Kutostason ukkelini ei kerta kaikkiaan saanut rosvopäällikköä ja hänen luutnanttejaan hengiltä. Paskaa, ajattelin. Borderlands ei kerta kaikkiaan ollut minun pelini.
Olin jo kiukuspäissäni valmis sysäämään arvosteluvastuun eteenpäin jollekin avustajapololle, mutta entä jos Borderlandsissa oli sittenkin sitä jotakin? Määrittelemättömän vetovoiman viettelemänä päätin antaa sille vielä mahdollisuuden. Pelasin toisen illan, nousin kymppitasolle, tapoin rosvot ja näin valon.
Hiiteen ensivaikutelmat.
Kohti täydellisyyttä
Mikä hitaasti sytyttäneessä Borderlandsissa sitten viehättää? Ei ainakaan juoni, sillä se on harvinaisen yhdentekevää nostatusta kerran 200 vuodessa avautuvasta muukalaisholvista, jonka kätkemät satumaiset rikkaudet odottavat ottajaansa. Kun paljon puhuttu holvi lopulta löytyy, se on vain yksi rasti lisää suoritettujen tehtävien listassa, edes loppupomo ei säväytä. Ammu sitä ytimeen – kuinka omaperäistä!
Holvi on oikeastaan pelkkää pelaajan sumutusta, sillä todellisuudessa sankarin tehtävä on ratkaista kaikki planeetta Pandoran ongelmat. Tehtävät poimitaan turuille pystytetyiltä ilmoitustauluilta. Kyse on yleensä joko tappamisesta (sekalaisia rosvosakkeja ja pandoralaisia hirviöitä) tai jonkin kadonneen esineen palauttamisesta omistajalleen. Työtarjousten määrä hämmästyttää, sillä lisätehtäviä saattaa ilmaantua taululle vielä tunteja sen jälkeen, kun on jo vaihtanut maisemaa. Tarkistuskäyntejä ei sentään tarvita, sillä peli muistuttaa tekemättömistä hommista automaattisesti.
Borderlands vetelee oikeista naruista, sillä tyhjien kiitosten sijaan hanttihommat palkitaan rahalla, kokemuspisteillä ja vastustamattomilla tavaroilla. Palkkiojärjestelmä on niin tehokas, että sisältäni kuoriutui kaikki sivutehtävät suorittava perfektionisti. Harvoin sitä moiseen sorrun, varsinkaan arvostelutilanteessa.
Todellinen päämäärä ei olekaan muukalaisholvi, vaan täydellinen pyssysankari. Voittamattomuuden tunne vahvistuu kokemustaso kokemustasolta, eikä se ole Borderlandsin julmassa maailmassa lainkaan huono asia. Tappiin kehitetty hahmo potkii juuri niin paljon persettä kuin pitääkin. Kolikon kääntöpuolena liian kovia vihollisia liian aikaisin haastamalla saa takuuvarmasti turpiinsa.
Neljä sankaria, yksi kohtalo
Borderlandsin hahmonkehitys ei ole erityisen vivahteikasta, mutta sitä on juuri sen verran, että kokemustasojahdin nielee roolipelaamisena. Kehityksen pohjaksi valitaan yksi neljästä arkkityypistä. Sotilas on yleismies, saalistaja sniputtaa, seireeni tekee yllätysiskuja näkymättömistä ja pullisteleva sikaniska luottaa enemmän nyrkkien kuin pyssyjen voimaan.
Kullakin hahmolla on oma erikoistaitonsa (sotilaan tykkitorni, saalistajan lemmikkikotka, seireenin näkymättömyys ja sikaniskan raivokohtaukset) ja kolmeen oksaan haarautuva kykypuu. Hienoista titteleistään huolimatta kyvyt ovat suurimmaksi osaksi pelkkää lisävahinkoa aseisiin ja muita numeerisia bonuksia. Sopivalla hetkellä laukaistavia aktiivisia taitoja ei koskaan saa enempää kuin sen yhden. Numeroilta maistuvat kyvyt ilahduttavat nekin, mutta pidemmän päälle pelkkä vahinkoarvojen hienosäätö tympäisee.
Kykypisteiden resetointi onnistuu, mutta tempulla ei pysty rakentamaan mitenkään olennaisesti erilaista hahmoa. Bonukset vain vaihtavat paikkaa. Hahmonkehityksen suoraviivaisuus ei kuitenkaan haittaa, sillä se on sivuseikka verrattuna asekeräilyyn, joka on Borderlandsin todellinen eteenpäin ajava voima. Aseet tuotetaan satunnaisesti lukemattomien erilaisten piippujen, tähtäinten, latausmekanismien ja muiden osasten yhdistelmistä. Näin peliin saadaan kirjaimellisesti miljoonia erilaisia tussareita, joista toiset ovat tarkkoja, toiset tulivoimaisia, toiset lähitaisteluaseita ja toiset äärimmäisen epäkäytännöllisiä.
Jokainen ase on yksilö ulkomuotoaan myöten. Olen poiminut matkoiltani muun muassa ehtymättömällä lippaalla varustetun automaattipistoolin (hyvä hätävara), vanhaa sotilaskivääriä muistuttavan "norsupyssyn" (tulivoimainen ja epäkäytännöllinen), helvetinmoisen määrän epätarkkoja raketteja sylkevän ihmesingon ja hiukset nostattavaa vahinkoa tekevän, nelinkertaisella piipulla varustetun kuudestilaukeavan (eli 24-laukeavan) revolverin. Superaseet viihdyttävät aikansa, kunnes seuraavasta kamakätköstä tai pomotaistelusta löytää jotain vielä parempaa.
Arvotuista ominaisuuksistaan huolimatta Borderlandsin aseet jakaantuvat kahdeksaan peruskategoriaan: revolvereihin, pistooleihin, konepistooleihin, rynnäkkökivääreihin, haulikoihin, tarkkuuskivääreihin, sinkoihin ja muukalaisaseisiin. Jaoittelulla on merkitystä, koska kyvyistä saatavat bonukset kohdistuvat yleensä vain tiettyihin asetyyppeihin. "Vääränlaisiin" aseisiin turvautumalla jää bonuksista paitsi.
Jos Borderlandsin aseet ovat täysosuma, muut varusteet ovat hukattu mahdollisuus. Sen sijaan, että sankarille puettaisiin varusteita kuin paperinukelle vaatteita, ainoat lisävarusteet ovat käsikranaatteja, suojakenttiä ja hahmoluokkamoduuleja. Missä ovat kypärät, missä tulevaisuuden sotisovat? Edes sankarin ulkonäköä ei voi personoida vaatteiden värin vaihtamista pidemmälle.
Jaettu ruutu ei lagaa
Tiedän, että ikivanhaan arkkityyppiin vertaaminen on pelikirjoittamista laiskimmillaan, mutta minkäs sille voi, kun Borderlands on niin diablomainen kuin räiskintäpeli vain voi olla. Blizzardin toimintaroolipelistä on matkittu suunnilleen kaikki: hekumallisesti hehkuvat aarrearkut, kyltymätön uusien aseiden rohmuaminen ja viholliset, jotka ilmestyvät aina vain takaisin sankarin tapettavaksi. Samojen pomovihollisten kimppuun ryntääminen oli pätevä taktiikka Diablossa, joten se on sitä myös Borderlandsissa.
Alkuinho vaihtuu alkuihastukseksi vasta kun pääsee yli siitä, että Borderlandsin viholliset eivät tappamalla lopu. Sitten kun jutun juoni lopulta avautuu, diablomaisuudesta on vaikea olla pitämättä. Pelituokiot venyvät väkisin pikkutunneille, kun käsissä polttelee uusi megatykki, jota varten on pakko hakata vielä muutama kokemustaso lisää.
Ajattelin toistaa virheeni ja verrata Borderlandsia vielä viimeisimpään Falloutiin. Molemmat ovat räiskintäpelin ja roolipelin ristisiitoksia ja molemmissa seikkaillaan karussa maailmassa, joka on kuin pommin jäljiltä. Pelien vahvuudet ovat tietysti täysin vastakkaiset. Borderlands on hyvä räiskintäpeli ensin ja roolipeli vasta sitten, Falloutissa asioiden tärkeysjärjestys menee toisinpäin. Borderlandsin maailma on pelkkä kaunis kulissi, mutta sen loputtomiin taisteluihin en kyllästynyt missään vaiheessa.
Borderlandsissa on neljän pelaajan yhteistyömoodi, jota voi pelata samoilla hahmoilla kuin yksinpeliä. Edes uutta peliä ei tarvitse aloittaa, sillä kaveri-istunnot ja yksinpeli tulkitaan yhdeksi ja samaksi kampanjaksi. Harmi vain, että Xbox Livessä co-op osoittautui äärettömän lagiherkäksi. Kotimaisessa peliseurassa nettiyhteyden taso ei vielä häiritse, mutta jo brittien kanssa pelaaminen taantuu älyttömäksi nykimiseksi.
Sehän harmittaa, sillä kunnolla toimiessaan Borderlands on mitä mainioin co-op-peli. Kunnollinen vaihtokauppasysteemi ei tietenkään haittaisi, sillä nykyisellään romut on vain pudotettava maahan ja toivottava, ettei vastapuoli yritä kusettaa. Tavarasaaliin tasajaosta ei myöskään ole tietoa, joten nopeat syövät hitaat.
Toistensa auttelun ohessa pelaajat voivat keskinäisellä suostumuksella taistella myös toisiaan vastaan. Tällöin pelissä on pelkkä kunnia, sillä pelaaja-vastaan-pelaaja-matseissa kuollaan vain leikisti.
Kriittisesti tarkasteltuna Borderlands on vanhoja ideoita kierrättävää b-luokan peliviihdettä, mutta äärettömän koukuttavaa sellaista. Tätä kirjoittaessani kiinnostukseni Borderlandsiin on jo hiipumaan päin, mutta pelituntejakin on plakkarissa sellaiset 40. Ei ihan huonosti yksinkertaisten ilojen räiskintäpeliltä.
