Kukapa ei haluaisi F1 Challengen myötä elää uudelleen neljää tuoreinta formulakautta? Saimmehan monen monta kertaa jännittää, kuka tulee toiseksi ja tekeekö joku ohituksen.
Hyvä on, myönnetään. Kausi 1999 oli Mika Häkkisen toinen mestaruuskausi, mutta merkilliset taikalasit saa päähänsä pujottaa, jos haluaa uskoa, että näin olisi tapahtunut, jollei Kerpenin suuri poika olisi menettänyt kuutta kilpailua ajettuaan päin seinää.
Neljä vuotta on lyhyt aika ohituksen odottamiselle, mutta ikuisuus formula-auton kehitystyön kannalta. Kun ajaa samaa rataa ensin vuoden 1999 ja heti perään vuoden 2002 versiolla, ymmärtää hauskan konkreettisesti, kuinka turhia kaikki FIA:n vauhtia hillitsemään pyrkivät säännöt pohjimmiltaan ovat olleet. Verrattuna vuoden 2002 korskeaan, voittamattomaan Maranellon orheen vuoden 1999 Ferrari tuntuu kastroidulta. Pitoa ja hevosvoimia on tullut neljässä vuodessa rutosti lisää, ja jarrutusmatkat ovat karkeasti arvioiden puolittuneet.
Suora vertailu eri vuosien formuloiden välillä onkin ehdottomasti F1 Challengen parasta antia. Jo moraalittomat mainokset pois lukien viimeistä pikseliä myöten tunnontarkasti mallinnettujen askien pyörittelyyn saa kulumaan yllättävän paljon aikaa, eikä ole vaikeaa huomata joidenkin autojen yksinkertaisesti erottuvan elegantilla muotoilullaan massasta.
Tule Arrowsille, teemme sinusta miehen
Ilahduttavasti erot suorituskyvyssä huomaa paitsi kausien välillä, myös kauden sisäisesti. Minardilla ei pahemmin paalupaikkoja konekuskien taitotasoon koskematta kelloteta, ja jo pelkästä moottorin äänestä voi hyvinkin päätellä, hyrrääkö selän takana Mercedeksen tehomylly vai Fordin säälittävä asiakasmoottori. Jämäautolla väkisin tiristetyn "huippukierrosajan" alle laskettelee huippuvehkeellä leppoisasti lauleskellen.
Ratojen osalta muutokset kausien välillä ovat joko niin hienovaraisia etten niitä huomannut, tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ole. Itsestäänselvyydet, kuten ratavaihdokset tai Hockenheimin pilalleleikkely viime kaudeksi ovat totta kai mukana, mutta esimerkiksi Brasilian pomppuinen pääsuora on sama, tai ainakin se tuntuu samalta kaudesta riippumatta.
Muista turvaväli
Poikkeus muodostaa säännön, ja tässä tapauksessa poikkeus on Monacon legendaarinen katurata-GP. Siellä paiskasin Minardillani tauluun paalupaikka-ajan ja karkasin helppoon voittoon siinä missä kaikkialla muualla elin tuskaa. Muuten hyvin ja yllättävän inhimillisen oloisesti urakastaan suoriutuvat konekuskit jarruttavat mutkiin selkeästi liian aikaisin, riippumatta siitä mihin niiden taitotason on ruuvannut, ja kun Monaco on oikeastaan pelkkää mutkaa, ei selityksen löytämiseksi tarvitse kuin laskea yksi ja yksi yhteen.
Ei minun tietysti olisi tarvinnut kuin koskea harvinaisen monipuolisiin asetuksiin, poistaa vaikkapa ajoavuista lukkiutumattomat jarrut, ja varmasti olisin itsekin alkanut hiljentämään aikaisemmin. Mutta ohjainlaitteeni ollessa ratin sijaan joystick totesin suosiolla, että on paljon hauskempaa ajaa kilpaa kovaa helpotusten kera kuin hiljaa ilman helpotuksia.
Kun uskollinen ilotikkuni kesken arvostelun kuolla kupsahti, pääsin toteamaan, että ohjastaminen oli luontevaa jopa näppäimistöltä, toki vain maksimaalisin apukeinoin.
Ajotuntuma on erinomainen kuivalla kelillä, mutta sadesäällä ei niinkään. Ongelma ei piile siinä, etteikö rata muuttuisi pluikkaaksi kuten odottaa sopii, vaan siinä ettei kosteutta näe. Vaikka taivaalta tulisi mannaa, asfaltti näyttää rutikuivalta. Laiska säätilojen toteutus on tylsä ja typerä isku immersion vyön alle.
Neljä kautta, nelinkertainen ilo?
Joko sain kilpa-auton vainoharhaisesta säätämisestä tarpeekseni kolmetoista vuotta sitten Indy 500:n parissa tai sitten soikulaa monimutkaisempi topografia on vain ymmärrykselleni liikaa, mutta yhtä kaikki otin ilolla vastaan kaikille radoille valmiit säädöt. Ainakin neljässä kaudessa erilaisine autoineen virittelyä riittää, jos siitä pitää, ja konstit ovat monet: telemetriaa saa esiin megatavuittain ja koskea voi osiin, joita en tiennyt olemassaoleviksi.
Sanotaan, että pyrkimällä miellyttämään kaikkia on tuomittu epäonnistumaan. F1 Challenge kuitenkin tarjoaa onnistuneesti vakavaa simulaatiota niille, jotka tinkimätöntä realismia hamuavat, ja vähemmän vakavaa simulaatiota kaltaisilleni kuskeille, jotka haluavat ainoastaan kuvitella pysyvänsä pystyssä ilman apupyöriä. Verkkopeli lienee toimiessaan elämys, mutta servereitä ei ollut, joten kokeilematta jäi.
Eddie Irvinen kaltainen irvileuka voisi todeta, että F1 Challenge on ainoastaan päivitys viime vuoden vuosikertaformulaan terästettynä sitäkin vanhempien rahastusten jo nähdyillä ja koetuilla kausilla. Me, jotka emme ole itseämme viime vuosina formuloilla kyllästäneet, emme välitä. Me haluamme nähdä kuinka Schumi voittaa. Uudestaan ja uudestaan.
92
