Doomin suurin haitta oli se, että mielikuvituksettomia klooneja rynni esiin viemäristäkin, jollei pitänyt varaansa. Fade to Black todistaa, että käytävillä voi juoksennella muuallakin kuin Doomin jalanjäljissä.
Delphinen Another World ja Flashback olivat uusia uria aukaisevia, vaikkakin ajoittain turhauttavia tasohyppelyjä. Nykytrendin mukaisesti kolmas ulottuvuus on tullut kyseisistä peleistä tutun sankarin Conrad Hartin avuksi ja lopputulos on nautittava toimintaseikkailu.
Morphien vastaisku
Conrad on pelastuskapselissa matkalla kotiin pelastettuaan maailmankaikkeuden morphien kynsistä. Alienmaisessa alkuintrossa Conradin kotimatka kuitenkin katkeaa: morphit eivät olekaan historiaa vaan edelleen totisinta totta. Conrad noukitaan parempaan talteen morphien avaruusasemalle ja kuljetetaan säilöön kuun pinnalla sijaitsevaan vankisiirtolaan Uuteen Alcatraziin.
Vankilarutiineihin sankarimme ei ehdi kyllästyä. Ystävällismielinen sielu on nimittäin salakuljettanut Conradille sekä pistoolin että suojageneraattorin ja ilmoittaa sisäisen television välityksellä, että on karkumatkan aika. Sankarimme tarttuu oitis tilaisuuteen ja peli alkaa.
Vankilasta vapautumisen jälkeen Conradille paljastuu tyly totuus: hänen matkustaessaan syväjäädytettynä halki avaruuden morphit ovat vallanneet maapallon. Vastarintaliikkeen päämajassa Conrad saa selkoa seuraavasta tehtävästään: vanha professori on pelastettava valtaapitävien kynsistä.
Pahoinvointia
Fade to Black on kolmiulotteinen käytävilläjuoksu, mutta tunnelmaltaan tyystin erilainen kuin esimerkiksi Doom. Pelaajan ohjaama hahmo näkyy koko ajan kuvaruudulla ja tottelee kontrolleja realistisen näköisin liikkein. Pelkän suinpäin juoksemisen lisäksi voi hypätä, kuikuilla nurkan taa, hiipiä ja ottaa tarvittavia sivuaskelia. Kuvakulman muutokset dramaattisella hetkellä luovat elokuvamaista tunnelmaa.
Ampuminenkaan ei ole summittaista räiskintää. Ensin ase täytyy nostaa esille, jolloin hahmo samanaikaisesti polvistuu tähtäysasentoon. Yhdeksän ammuksen lippaan tyhjenemisen jälkeen on muistettava vaihtaa lipasta. Ammuskelu ei ole konekiväärin iloista rätinää vaan harkittua pistoolinpauketta.
Merkittävin ero lukuisiin 3D-räiskintöihin on mukaansatempaava ja kiehtova juoni: hinku nähdä mitä seuraavan nurkan takana odottaa on suuri. Hyväjuonisia pelejä ennenkin julkaisseelta Delphineltä tämä ei ole yllätys.
Pelaajan aivonystyröitä kutkutellaan lisäksi taajaan toimintapainotteisilla puzzleilla. Seikkailupelille tyypillisiin "etsi heinä neulasuovasta ja anna se kerjäläiselle joka tekee siitä sukkapuikon" -ongelmiin Fade to Black ei sorru. Puzzlet ovat pääosin yksinkertaisia ja selkeitä, mutta niiden onnistunut toteutus vaatii tarkkaa miettimistä ja harkintaa.
Conradin kontrollointiin varattuja näppäimiä on ohjevihkosen mukaan kymmenittäin puhumattakaan erillisestä hiiren ja ikonien sekamelskan mahdollistavasta kontrollointivaihtoehdosta. Käytännössä muutamalla napilla kuitenkin pärjää pitkälle: liikkuminen onnistuu nuolinäppäimillä, aseen kanssa sählätään kolmella napilla ja sivuttaisaskeleet mahdollistaa yksi nappi. Hypyt, hiipimiset ja kerättyjen esineiden käyttö vaativat luonnollisesti omat nappinsa.
Fade to Blackin kontrolliratkaisut eivät ole kaikkein mietityimmät, mutta puolen tunnin ähkinän jälkeen peli on ottanut pelaajansa otteeseensa: mikään maallinen ei enää vaivaa. Kontrollit imeytyvät selkäytimeen huomaamatta. Määrätietoinen, sopivan nihkeä eteneminen kera sujuvan tallennusmahdollisuuden takaa univelan karttumisen.
Harmaansävyjä
Fade to Black ei ole maailman kaunein ja komein 3D-peli. Grafiikka on paikoin keskinkertaista, paikoin vaikuttavaa. Huoneissa on esimerkillisesti käytetty Another Worldin ja Flashbackin pastellisia harmaasävyjä, mikä yhdessä Conradin realististen, tahmeantuttujen kontrollien kanssa tuo osuvasti mieleen mainitut klassikot.
Käytävät soljuvat karkealla erottelulla sujuvasti. SVGA on tarkoitettu Pentium-rajoitteisille. Erikoista on kuinka vähän nuo kaksi grafiikkatilaa eroavat käytännössä toisistaan! Detaljitasoa laskemalla ja ruudun kokoa pienentämällä Fade to Black rullannee 486:ssa kellotaajuuteen katsomatta, vaikka minimisuositus vaatiikin konehuoneelta vikkelää 66 hertsin prosessoria.
Äänet ovat aina olleet tärkeä osa Delphinen pelejä, eikä Fade to Black ole poikkeus. Tunnelmallinen äänimaisema on koristettu tapahtumiin reagoivalla musiikilla. Välillä ainoa kuuluva ääni on Conradin tepsutus, välillä taisteluun sopiva musiikki kannustaa vihollisen kuritukseen.
Alkukankeiden ja monimutkaisten kontrollien lisäksi Fade to Blackistä on vaikea keksiä oleellista vikaa. Ainoa kauneusvirhe on Conradin kuolinkouristusten yhteydessä ruudulle pongahtavat etukäteen renderoidut menehtymisvideot. Ne ovat kuin eri pelistä ja latistavat muuten niin täydellistä tunnelmaa. Tasojen väliin ympätyt juonen kuljetukseen käytetyt "videokuvat" sulattaa huomattavasti paremmin, nehän sentään vievät tarinaa eteenpäin.
Motkotuksen aiheen antaa myös episodi, jossa lennetään avaruusaluksella pitkin mutkittelevaa käytävää. Villisti vaihtelevat kuvakulmat aiheuttavat ärtymystä, mutta onneksi taajalla tallentamisella kyseinen kuritus on nopeasti ohi.
Fade to Black on pitkälti ranskalaisen veteraanipelintekijän Paul Cuissetin luomus. Hän on projektin johtaja, luoja ja ainoa suunnittelija. Lisäksi hän vastaa puoliksi tasojen pohjapiirroksista. Tämän pelin myötä hän nousee ansaitsemalleen paikalleen alansa aateliin.
94
