Uusin silmin
Aukot sivistyksessä on tehty täytettäviksi.
Ah, Final Fantasy VII (Pelit 8/98, 93 p)... Onko maailmassa toista peliä, joka on niin usein kanonisoitu maailman parhaaksi? Arvostuksen määrästä päätellen Squaren JRPG-eepoksen pitäisi olla nautinnollisuudessaan messiaaninen, ellei apokalyptinen kokemus. Tuntuuko FF-seiskan jälkeen mikään enää miltään?
Tuoretta pc-uudelleenjulkaisua pelanneena voin kertoa, että tuntuu. FFVII ei tee muita pelejä tyhjiksi, mutta sen klassikkoasemaa ei myöskään käy kiistäminen. Kokonaisuudessa on jotain taianomaisen toimivaa, vaikka isoja ja pienempiä ärsyttävyyksiä riittää joka sormelle ja lonkerolle. Tämä ilman nostalgiapainotuksia, ensikertalaisen silmin.
Sydämeni ei koskaan ole sykkinyt japanilaisille roolipeleille. Joskus vuonna X tuli väännettyä läpi pakolliset Chrono Triggerit ja FFVI:t (Pelit 3/02, 83 p), mutta mielenkiinto ei riittänyt konsolisukupolven vaihdokseen. Loputtomat satunnaistaistelut ja pikselimelodraama karkottivat vuosiksi pois genren äärestä.
Fantasioista seitsemäs pakotti siis miettimään suhtautumista myös kokonaiseen lajityyppiin. No, ennakkoluuloni olivat sekä oikeassa että väärässä.
Nousevan auringon melankoliaa
Planeettamme tekee kuolemaa. Tehomaatalouden sijaan syy piilee pahassa Shinra-korporaatiossa, joka imee planeetan elinvoimaa suoraan maan sisältä. Tässä pelimaailmassa Mako ei tarkoita kiikkerää avaruusjeeppiä, vaan kallisarvoista ja monikäyttöistä energiaa, jonka eteen Shinra on valmis uhraamaan kaiken. Harmi vain, että ilman Makoa ei kovin kauan ole elämääkään.
Riistokapitalismi ei tietenkään jää vaille vastustajia. Pieni, mutta pippurinen Avalanche-järjestö tekee parhaansa sabotoidakseen Shinran toimintaa. Yksi Avalanchen jäsenistä on Cloud Strife, entinen Shinran palkkasotilas, jolla on lähitienoon isoin miekka ja vielä isompi piikkitukka.
FFVII alkaa Cloudin terrori-iskusta Makoa tuottavaan reaktoriin ja päättyy… noh, monta kertaluokkaa suurempaan konfliktiin. Siihen väliin mahtuu roppakaupalla juonenkäänteitä, ihmiskohtaloita, vakavaa draamaa ja hölmöä komediaa. Siinä on myös pelin vahvuus ja se juttu, joka sykähdyttää vielä puolentoista vuosikymmenen kuluttuakin.
Pateettista dialogia angstaavilla pallopäillä tai ei, tunnelma vie mukanaan. Ilkeän riistofirman raiskaama maa on karua katseltavaa, eikä kehityksen kääntäminen nurin tunnu järin todennäköiseltä. Hahmot ovat joko kohtalonsa tai menneisyytensä vankeja, joiden on pakko jaksaa eteenpäin, koska muutakaan ei ole jäljellä kuin pieni toivo paremmasta.
Suorastaan yllätyin, miten surullisissa vesissä FFVII välillä polskii, enkä edes tarkoita sitä, kun tiedätte kyllä kuka tekee tiedätte kyllä mitä. Ahneuden ja välinpitämättömyyden seuraukset näytetään selkeästi ja kaunistelemattomasti, mikä pakostakin koskettaa.
Loiston ja toiston risteyksessä
Iskiessään dramaturgisesti, FFVII kompuroi pelillisesti. Tässä kohtaa myös ymmärrykseni japsiropelluksen perinteitä kohtaan alkaa olla niukanlaista.
Sori fanit, mutta en vain käsitä jatkuvien satunnaistaisteluiden ideaa. Valikkopohjaisessa nujakoinnissa risoo määrän ohella myös laatu: Miksi tunkea peli täyteen aseellista välienselvittelyä, jos siitä 90 prosenttia on passiivista kahden napin hakkaamista ilman haasteen häivää? Pomomatsit ovat taktisen luonteensa takia asia erikseen, mutta suurimman osan ajasta vievät tavistaistot alkavat nopeasti maistua filleriltä. Jo jossain kymmenennen tunnin kieppeillä aloin haaveilla bulkkinahinat skippaavasta huijausohjelmasta.
Pieni tiivistäminen olisi tehnyt muutenkin hyvää. Vähemmän yhden napin minipelejä, vähemmän ryhmäläisten mikromanagerointia kankeissa menuissa, vähemmän juonellisilla sivuraiteilla odottelua, vähemmän kaikkea turhaa! Eeppinen mittakaava kuuluu toki asiaan ja luo osaltaan peliin voimakkaan tunnesiteen, mutta runsaudenpaljous vie myös huomiota olennaisesta.
Samaa voi sanoa Final Fantsun huumoripuolesta. En tiedä, mikä funktio oli yltiöleppoisalla Costa del Sol -rantakylällä tai sillä, että Cloud soluttautuu mafiosokartanoon pukeutumalla mekkoon, mutta tunnelmaa ne ainakin söivät. ”Luova” käännös taas jaksoi hymähdyttää tasaisin väliajoin. ”Näytät karhulta, joka on pukeutunut vaahtokarkkiin”, häh?
Tuntemattomat nautinnot
Vaikka välillä väänsin peliä hampaat irvessä, pakko myöntää, että FFVII:ssä on sitä mystistä Jotakin. Tenhoa ei ole edes ajan karkea hammas nakertanut. Suttuiset taustat ja vähäpolygoniset hahmot ihmetyttävät hetken, kunnes ne yks kaks muuttuvat tarinankerronnan välineiksi ja vanhanaikainen toteutus unohtuu. Hieman hassun ulkokuoren ja vakavan tarinan välinen ristiriita jopa sopii outoon tunnelmaan. Hyvä musiikki taas on hyvää musiikkia, oli vuosi 1997 tai 2012.
Väittäisin jopa, ettei FFVII:n viehätysvoima ole kiinni pelin vaan pelaajan iästä, sillä kirpeän katkeransuloinen maailmantuska maistuu parhaalta vähän nuorempana. Jos olisin kokenut Cloudin edesottamukset teini-ikäisenä Curen ja Joy Divisionin luukutuksen lomassa, tunnelataus olisi varmasti ollut suurempi. Nyt käteen jäi ”vain” hyvin säilynyt klassikkopeli, joka ei hypestä huolimatta kohonnut ikisuosikkien joukkoon (ja jossa on typeriä suunnitteluratkaisuja, siis ihan oikeasti!).
Läpikotaisin länsimaalainen Planescape: Torment (Pelit 2/00, 88 p) on edelleen ropealttarini ylin jumalkuva, mutta käväisystä Nipponin puolella jäi positiivinen olo. Jos Square-Enix jossain vaiheessa uusiojulkaisee FFVIII:n (Pelit 7/99, 90 p), nakkaan sen digikoriin sen kummemmin miettimättä.
Tällä vauhdilla vuoden 2025 Pelitistä voi lukea uusiokatsauksen Xenoblade Chroniclesista (Pelit 9/11, 93 p). Mutta hei, parempi viisitoista vuotta myöhässä kuin ei milloinkaan?
Aleksandr Manzos
85
