Ranskalaisen Delphinen uutukainen on saanut vaikutteita sellaisista scifi-elokuvista kuin Blade Runner, Running Man, Total Recal ja Terminator 2. Ensimmäisestä lainataan replikantit, toisesta verinen TV-show, kolmannesta muistilla pelleily ja viimeisestä muotoaan muuttava robotti. Tuloksena ei voi olla muuta kuin hitti _ mutta onko se hyvä?
Galaktisen turvallisuuspoliisin nuori agentti Conrad Hart herää Maan siirtokunnan, Titanin, keinoviidakossa. Painostava ilmasto ei yhtään auta sitä asiaa, että Conradin pää tuntuu kerrassaan tyhjältä.
Epäonnekseen Conrad oli nimittäin tyttöystävänsä kanssa saanut selville, että useampikin Maan mahtimiehistä onkin planeetan valloitusta havittelevia avaruusolentoja. Tarina ei kerro, miten oliot saivat vihiä löydöstä, mutta tyttöystävä katoaa ja Conrad yritetään murhata. Vahingosta viisastuneena agenttimme kopioi muistinsa ja lähettää sen ystävällensä Ianille Titaniin. Lopulta Conrad kaapataan ja hänen muistinsa tyhjennetään. Olioiden kahvitauolla Conrad pakenee ja seuranneen takaa-ajon jälkeen rysähtää avaruusskootterilla Titanin pinnalle.
Cliffhanger
Flashback ei ole Another World 2, vaikka käyttääkin polygoneihin perustuvaa animaatiotekniikkaa. AW:ssa oli lähinnä kyse vain oikeasta ajoituksesta oikeassa paikassa ilman muita vaihtoehtoja. Videolta elävöitettyä Conradia sen sijaan ohjataan kuin mitä tahansa toimintapelihahmoa, mutta tämä agentti ei kuitenkaan ole ihan tavallinen iso-Arska-klooni.
Sen lisäksi, että Conrad kävelee, juoksee ja hyppii läpi yksittäisistä ruuduista koostuvan pelimaailman, kykenee hän riippumaan sormistaan, kiipeilemään ylös- ja alaspäin ja tekemään kuperkeikkoja. Loppumattomin ammuksin varustetun pistoolin Conrad vetää näyttävästi takkinsa suojista ja hiipii ase valmiina toimintaan.
Viidakosta selviydyttyään saapuu Conrad varsinaiseen siirtokuntaan, jossa hän saa muistinsa takaisin (hassua, omissa muistikuvissaan Conrad on tiedeopiskelija, mutta Delphine on muuttanut juonta hänen selkänsä takana). Ainoa keino palata maahan on voittaa matkalippu "tapa tai tule tapetuksi" TV show'ssa. Osallistumiseen vaaditaan henkkarit, mutta väärennetyt sellaiset maksavat maltaita. Rehtinä kansalaisena Conrad kerää rahat kasaan tekemällä töitä, joita saa työautomaateista.
Voitettuaan tulevaisuuden Speden Spelit pääsee Conrad Maahan ja törmää yökerhon kellarissa avaruusolentoihin. Hui, ne ovat vihreitä, liskomaisia ja pystyvät muuttamaan muotoaan! Agentti vangitaan, mutta ei kauaa jaksa kunnioittaa isäntiensä vieraanvaraisuutta. Conrad ajautuu olentojen orgaaniselle emäalukselle ja lopun kaikki arvaavatkin. (Muuten, se tyttöystävä ei löydy.)
The Lost Action Hero
Englantilaisissa lehdissä Flashback on kerännyt huikeita pisteitä ja kyllä peli pelkästään grafiikan perusteella kehut ansaitsikin, muuta valittamista ei ole kuin paikoitellen heikonlaiset taustat. Vanha klisee "grafiikka ei tee peliä" ei kuitenkaan Flashbackin kohdalla voisi olla osuvampi. Delphine on joskus todennut, että jos heillä on jokin este, se ei ole Amiga, vaan mielikuvitus. Valitettavasti se on totta, sillä mielikuvitus on loppunut kesken.
Delphinen alaa ovat olleet seikkailupelit ja Flashback on jo toinen yritys toimintapelien saralla. Vaikka on esineiden keräämistä ja käyttöä sekä vähän puhumista, ei varsinaista vuorovaikutusta pelimaailman kanssa löydy. Seikkailuna Flashback on siis samaa luokkaa kuin ikivanhat 8-bittiset arcade-adventuret, mutta entä toimintapelinä?
Conradin ohjattavuudessa ei ole mitään vikaa, hahmoon on enemmän tuntumaa kuin samantyyppisessä Prince of Persiassa. Upeasti animoitu liikevalikoima ja ensimmäinen taso luovatkin kuvitelman, että Flashback on hyvä, mutta jo toisella tasolla kulissit alkavat sortua. Osio Titanin sisuksissa on turruttavan tylsää ja pitkäveteistä edestakaisin juoksemista ja koko peli yhä pahenevaa nanopikselin tarkkuudella hyppimistä.
Pelitilannetta ei voi edes tallentaa levylle, vaan tasoille on sijoitettu muistiintallennuspisteitä. Tasokooditkaan eivät auta siihen, että yksittäinen osio pitää pelata yhdeltä istumalta läpi. Kun yksi pikselinviilausongelma on selvitetty, alkaa toiminta, jota valitettavasti kestää loppuun saakka. Luulisi, että on hauskaa ammuskella olentoja riekaleiksi ja ihailla Conradin notkeutta. Mutta kuuluuko toimintapeliin eteneminen loputtomien yritysten ja erehdysten kautta?
Varsinkin kun Conrad ei voi ampua kuvaruudun ulkopuolelle, mutta viholliset voivat! Tai olennot pystyvät ampumaan suojakenttänsä läpi, mutta sankari ei! Loputon paluu edelliseen tallennuspisteeseen (Conradista on näes tsiljoona replikanttia) tai tason alkuun alkaa koetella mielenterveyden rajoja.
Jos toiminta on pielessä, niin ei Flashback logiikallakaan loista. Titanin siirtokunnan ja maan yökerhon arkkitehtuuri tuo pikemminkin mieleen Ryhmä-X:n harjoittelusalin kuin ihmisille suunnatun ympäristön. Portaat ja sen sellaiset puuttuvat tyystin. Tuskin evoluutio kehittää ihmisiä 200 vuodessa hämähäkkimiehiksi. Miksi Conrad saa löydetyllä henkilökortilla työluvan, mutta ei voi osallistua sillä Death Toweriin? Maassa ei ole ihmisen ihmistä, joten turhaan avaruusoliot juoniansa punovat. Maaosuudessa jos missä olisi tarvittu seikkailupeliotetta, sillä nyt siinä ei ole selkeätä päämäärää, kunhan mennään eteenpäin. Vastaavia mustia aukkoja pelin juoni on niin täynnä, että jopa Super Mariot vaikuttavat nerokkailta.
Paul Cuisset on pelisuunnittelijana takautuva. Hänen ensimmäinen pelinsä Future Wars on yhä Delphinen paras tuote. Sen juoni oli erinomaisesti kirjoitettu ja täysin looginen, joten ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Flashback on näinkin epäonnistunut. Pelissä olisi ollut aineksia todelliseksi klassikoksi, mutta tällaisenaan Flashback on puolivillainen toimintapelin irvikuva. Ikävää, että tekninen loisto on sokaissut ennen niin omaperäiset pelisuunnittelijat.
69
Hampaat irvessä
Delphinen uutukainen oli taatusti yksi kesän odotetuimpia pelejä, antoihan Another World jo melko mukavan näytteen ranskalaisfirman uusista suunnitelmista. Peli ottaakin pelaajan tiukasti otteeseensa heti alusta alkaen, eikä käsi meinaa millään eksyä virtanappulan suuntaan.
Vaikka kontrollit ovatkin aluksi hankalat, kotvan kuluttua pelaaminen alkaa sujua kohtuudella. Pelihahmo on hyvin animoitu, joskin reaktionopeus on kuin hidastetusta filmistä. Aluksi tämä ei haittaa. Vähitellen peli kuitenkin paljastaa luonteensa; kyseessä on sekoitus Prince of Persiaa ja Rick Dangerousta, mikä ei välttämättä ole kovin hyvä yhdistelmä.
Pelissä suorastaan hekumoidaan äkkikuolemilla ja muuten vain pirullisilla kohdilla. Silti hinku edetä (ja saada seuraava salasana) on yllättävänkin kova. Salasanat ovat kuitenkin turhan harvassa. Pelitilanteen tallennus muistiin kenttiin ripoteltujen save-palkkien kohdalla ei tunnu riittävältä lohdutukselta.
Lopputulos on mukaansatempaava "yritän vielä kerran" -pelikokemus, jota ei tosin voi suositella kellekään tervejärkiselle. Puolenkymmenen salasanan jälkeen minun kärsivällisyyskuppini tuli täyteen. (...vai tuliko??...aaargh!)
Jos joku lukijoista vääntää tämän pelin läpi vaikeimmalla vaikeustasolla todistettavasti koko ajan hymyillen ilman yhtä kirosanaa, hän saakoon diplomin ja Pelit-lehden lahjana ratsupiiskan ja käsiraudat.
80
