Muutama vuosi sitten Looking Glass säväytti simupilotteja graafisesti upealla Flight Unlimitedilla, joka pääsi dynaamisen lentomallinsa ansiosta realismifriikkien eliittilistalle. Se jäi kuitenkin harvojen kuriositeetiksi, koska siinä ei ollut juuri mitään muuta tekemistä kuin lennellä taitolentoa muutamien neliömailien kokoisen pläntin yläpuolella.
Flight Unlimited kakkosessa Looking Glass siirtää mainiot lentomallinsa ja messevän grafiikkansa perinteisen siviili-ilmailusimun puolelle ja astuu Flight Simulator -sarjan varpaille raskaammalla monolla.
Flight Unlimited 2:n pääasialliset aseet kilpailussa ovat äärimmäisen realistisen tuntuinen lennonjohdon ja radioliikenteen mallinnus, sekä "siellä olon" tuntu. Paikallisessa ilmatilassa pörrää jopa satoja muita koneita ja lennonjohdosta piittaamaton sunnuntaipilotti saa pian korvilleen.
Rullaati rullaa
Lennonjohdon kanssa toimeen tuleminen onkin aluksi hyvin hämmentävää, sillä pelin täysipainoinen satsaus radiopulinaan ja oikeiden reittien noudattamiseen tekee siitä vähintäänkin yhtä paljon lennonjohto- kuin lentosimulaattorin.
Kun pelaaja starttaa moottorinsa hangaarin edessä, on ensin kuunneltava päivän sää- ja liikenne-ennusteet terminaalin ATIS-taajuudelta. Kun lähdetään rullaamaan, viritetään radio rullauksen taajuudelle ja kuunnellaan mitä rullaustietä pitkin pitää mennä minkäkin kiitoradan alkuun. Ja kun liikennettä on koko ajan, joutuu joskus odottelemaan risteyksissä ja niin edelleen.
Jo koneen saaminen oikean kiitoradan alkuun on pienoinen seikkailu ja vie alokkaalta sormen suuhun varsinkin kun lennonjohdon ohjeet ovat sangen todentuntuista ilmailujargonia: "Arrow Two Lima Golf, taxi runway One Three via Echo." Että häh? Aivan kuten oikeastikin, pilotilla ei ole mitään asiaa palloilemaan vilkkaaseen lentokenttäliikenteeseen ennen kuin kaikki slangi on hartaasti opiskeltu mittavasta ohjekirjasta ja kyseisen kentän leiska tulee selkäytimestä.
Kun vihdoin lukuisten odottelujen ja radiokeskustelujen jälkeen päästään oman kiitotien alkuun, on aika vaihtaa radiotaajuus lennonjohtotornille. Kuulokkeet täyttää oitis häkellyttävä määrä kentän ympärillä pörräävän liikenteen ja tornin välistä kälätystä. Tähän väliin tuppaamalla anotaan tornilta lähtölupaa ja kun se armollisesti annetaan, voi vihdoin lyödä hanan tiskiin ja lähteä revittelemään taivaalle... vaan ei ihan.
Lennonjohdolle täytyy huolella kertoa mihin on menossa, millä korkeudella, ja niin edespäin. Lennonaikaisten tilanne- ja paikannusraporttien lisäksi koko pulinarumba alkaa tietysti uudelleen määränpäätä lähestyttäessä ja laskeuduttaessa.
Kuin taivaan lintu
Entä sitten itse lentäminen? Siinäkään ei ole nippeliä säästelty. Normaalin dynaamisen sujuvan lentomallin lisäksi koneissa on mallinnettu uskollisesti sellaisetkin yksityiskohdat kuin potkurin lapakulmien ja polttoaineen rikastimen säätö, eikä trimmejäkään ole unohdettu. Öljynpainetta ja moottorin lämpötilaa on syytä tarkkailla, ja epäonnista virtuaalipilottia voivat vainota satunnaiset moottori- tai sähköviat.
Ykkösestä tuttua standarditavaraa on muun muassa moottorin pyrkimys vääntää konetta vasemmalle pienillä nopeuksilla ja suurilla kierroksilla, ja myös koneen rakenteiden kestävyyden mallinnus. Sakkausmallinnusta on helpotettu liikaa, eikä koneita saa syöksykierteeseen kirveelläkään. Lisäksi Mustang vaikuttaa WarBirds-pilotin käsissä oudon alitehoiselta.
Koneita on tarjolla viisi: Piper Arrow, de Havilland Beaver -vesitaso, Beechcraft Baron -kaksimoottorinen, Trainer 172 -alkeiskone ja vanhojen sotaratsujen iloksi P-51D Mustang. Jokaisella koneella on omat erityispiirteensä ja ominaisuutensa, mutta varsinaista taitolentomenijää ei ole, ellei Mustangia lasketa.
Myös ympäristön ja vaihtelevien säätilojen kirjo vaikuttavat lentonautintoon. Sää voi olla mitä tahansa pilvettömästä peilityynestä hirmuisaan rankkasateeseen ja ukkosmyrskyyn salamoineen. Turbulenssi ja tuuli voivat joskus tehdä elämän hankalaksi varsinkin laskeuduttaessa sivutuuleen.
Grafiikaltaan Flight Unlimited 2:n näkymät ovat, jos eivät erinomaisia niin ainakin keskitasoa paljon parempia. Satelliittikuvien perusteella teksturoidussa maastossa on aina se pikku ongelma, että se näyttää korkealta jumalaiselta mutta matalalla lennettäessä lähinnä hiekkalaatikon päälle liimatulta valokuvalta. Kaupunkien keskustojen suurimmat rakennukset, lentokentät, ja erinäiset nähtävyydet ja maamerkit on toteutettu perinteisin polygonein, jotka eivät törrötä tekstuurimaastossa lainkaan typerän näköisesti.
Saa satelliittitekstuureista kyllä maksaakin. Testikone ei Voodoonkaan voimin pystynyt pyörittämään muuta kuin karkeinta 512x384-resoluutiota pehmeästi, ja silloinkin peli pysähteli häiritsevästi.
Kukkulan kuningas
Flight Unlimited 2 on ehkä ensimmäinen simu, jota voisi oikeasti sanoa täysipainoiseksi siviili-ilmailusimulaattoriksi pelkän lentosimulaattorin sijaan. Radioliikenteen opettelu, oiva lentosuunnitelman laatimiseen tehty käyttöliittymä ja haastava navigointi ihan oikeiden maamerkkien avulla tekee pelistä hieman tavallista mielenkiintoisemman myös kaltaisilleni sotahulluille, jotka eivät tavallisesti istu mihinkään missä ei ole vähintään 20mm tykkiä nokalla tai siivissä.
Lisäksi pelissä on 25 "seikkailua", jotka luovat mukavaa vaihtelua maisemien katseluun. Vai miltä kuulostaisi rahdata erittäin salaisia kansioita Mox Fulderille tukialus Enterprisen kannelle Piperilla? Tai pelastaa mafiapomo Alcatrazista vesitasolla keskellä yötä?
Flight Unlimited 2 on realistisempi ja kauniimpi kuin kilpailijansa. Ei siihen sentään yhtä paljon eri maisemia saa ainakaan vielä, toistaiseksi on tyytyminen San Franciscon ympäristöön. Mutta ennen kaikkea Flight Unlimited 2 on hauska ja pelattava.
90
