Pinnan päällä odottaa kokonainen maailma, se täytyy vain nostaa esiin.
Kylmän, sinisen meren laineista kohoaa vain yksi pieni saari, jolla on kokoa vain muutama metri kanttiinsa. Kädessäni on vain monitoimihakku, jolla hakataan puut, halkaistaan kivet ja poimitaan marjat pensaista.
Mutta muutaman kolikon hinnalla naapuriruutuun kohoaa uusi pala maata. Nämä alati kallistuvat maapalat sisältävät monenlaisia aarteita. Kenties naapuriin nousee keijusaari, jonka kuningatar lupaa olla pelaajalle avuksi – kunhan hinnasta sovitaan. Seuraava saari voikin kätkeä kokonaisen luolaston, jonka sisuksissa odottaa aarre.
Sitten tarvitsee vain selviytyä rakentamalla erilaisia laitteita, koneita ja työkaluja, jotka vaativat tietenkin erilaisia resursseja. Pian saariryhmään on rakennettu monipuolinen tukikohta, jossa tuotetaan kaikkea, teräksestä taikajuomiin. Pian pelihahmoni kantaa hakun asemasta kokonaista patteria erilaisia työkaluja.
Jokainen työkalun heilautus kuluttaa staminaa, joten liikkeet on tehtävä harkiten tai nälkä syö elämän. Varsinkin alussa nälkä on oikea ongelma, joten ruokaa pitää olla aina saatavilla. Onneksi perusmuonaa löytyy helposti luonnosta, mutta tosikulinaristi kokkaa evääksi taskut täyteen vaikka sushia.
Kaikki puuhastelu kartuttaa kokemusta ja avaa kykypisteitä, joilla voi ostaa erilaisia pelaamista helpottavia kykyjä, jotka jakautuvat karkeasti ruoantuotantoon, rahaan, teollisuuteen ja taikuuteen. Alussa on valittavana vain neljä vaihtoehtoa, mutta hiljalleen kykypistekartta laajenee kymmeniä kykyjä kattavaksi kudelmaksi.
En ehdi jutella, pitää pelata
Pelaaminen tuntuu ajoittain jopa häkellyttävältä, sillä vaihtoehtoja, tekemistä ja kerättävää on niin paljon erilaista. Ei tarvitse kuin hetkeksi kääntää selkänsä, jo vain saaret täyttyvät uusista kerättävistä resursseista.
Maailma on jatkuvassa liikkeessä. Vehreät niityt vaihtuvat jäisiin talvimaisemiin ja polttavan kuumiin aavikkosaariin. Vaikka biomit noudattavatkin tiettyjä lainalaisuuksia, säilyy saarien aukaiseminen silti mielenkiintoisena ja palkitsevana. Jokainen pelikerta sisältää samat saarten rakennuspalikat, mutta niiden järjestys arvotaan aina uudelleen.
Pelaaja ei ole yksin, sillä ystävällisten eläinten ja tehtäviä jakelevien olioiden lisäksi pelaajaa kiusaavat eri öttiäiset. Viholliset viihtyvät onneksi mielellään omilla alueillaan, joten tukikohdasta ei tarvitse olla koko sohia pois luurankosotureita. Pasifistin on uskaltauduttava maailmalle, sillä ilman vihollisilta löydettäviä esineitä ei peli etene.
Löytämisen riemu on Foragerissa aidoimmillaan, ja peli saa helposti hyvälle tuulelle. Uusien saarien ostaminen on kiehtovaa, eikä koskaan voi olla täysin varma, mitä ulapan keskeltä nousee. Valikoissa odottavat kysymysmerkit kannustavat selvittämään, mitä kaikkea on vielä mahdollista saavuttaa. Peliä haluaisi pelata loputtomiin.
Aallonharjalta uppeluksiin
Mutta lopulta taika haihtuu ja mielikuvat maailman mahdollisuuksista kuihtuvat. Ensin huomaa odottelevansa joutilaana jonkin tietyn esineen valmistumista. Pian käy selväksi että luolastot ovat vähän liian helppoja eikä pulmiakaan tarvitse liialti pähkäillä. Lopulta valitsee seuraavan taidon muiden joukosta vain siinä toivossa, että sitä seuraava taito toisi mukanaan jotakin merkityksellistä.
Maanviljely on paperilla hyvä idea, mutta kasvien istuttamisesta ei ole hyötyä kuin marginaalisesti, sillä samassa ajassa kerää luonnosta tarvitsemansa.
Forageriin voi jäädä joksikin aikaa jumiin, jos on valinnut taitonsa väärin tai ei ole vielä onnistunut avaamaan tarvitsemaansa saarta. Silloin ei auta muu kuin grindata, jolloin peli pysähtyy ja eteneminen pirstaloituu.
Mutta muutaman pelitunnin jälkeen ei tarvitse miettiä, mitä resursseja tarvitsee, kun upottaa maailman liekkimereen ja kerää aarteet tuhkan keskeltä. Edes jättimäisestä vihollislaumasta ei tarvitse murehtia, sillä pelaaja leikkaa massasta läpi eikä edes hidastu. Isommat pomohirviöt ovat näyttävästä koostaan huolimatta yhtä helppo peitota kuin pienetkin.
Kiireen loppu
Ja sitten vauhti hyytyy lopullisesti. Pelin viimeiset tunnit vietetään hehkuvan ahjon vieressä, odottaen muutaman loppupelin tavaran valmistumista. Kaikki saaret on avattu ajat sitten, resurssit kerääntyvät automaattisesti, eikä lopussa odota kuin käpyinen taitopiste tai uusi työkalu, jolla ei varsinaisesti tee enää yhtään mitään. Tämä on täysi vastakohta Foragerin alulle, jossa jokainen siirto tuntui merkittävältä ja maailma pursusi mahdollisuuksia.
Onneksi Forageriin lisättiin juuri ennen arvostelun valmistumista pari pelitilaa lisää paikkaamaan merkityksettömyyden ongelmaa. Yhden saaren haasteen päämääränä on hankkia kaikki työkalut rajoitetulla maa-alalla, speedrun-tilassa taas täytyy kerätä kaikki saavutukset mahdollisimman nopeasti.
Päävalikosta löytyvä tulevaisuudensuunnitelma enteilee pelille enemmänkin sisältöpäivityksiä. Tulevaisuudessa siintävät vielä taistelun parantamiseen keskittyvä päivitys sekä maailman modaamisen mahdollistava paketti. Viimeisenä povataan moninpelitilaa, mutta sitä saadaan odottaa talveen.
Mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää ilo. Pelin värikkäitä maisemia on hauska katsella ja sen positiivinen asenne tarttuu herkästi. Jos tulevat sisältöpäivitykset osuvat maaliinsa, minä palaan ainakin ihan varmasti.
84
