Viktoriaaninen kausi oli Englannin Imperiumille hyvää aikaa. Kaikki tosin pelkäsivät kuningatar Victoriaa, mutta muuten asian olivat kohdallaan. Yläluokka rikastui entisestään ja alaluokka köyhtyi.
Piers Featherstonehaughilla (ihan totta!) asiat eivät voisi olla paremmin. Hän on saapunut takaisin Lontooseen pitkän Pohjois-Amerikan matkan jälkeen, mutta ei ehdi asettua taloksi, kun hänen ovelleen jo koputtaa puhuva kissa. Katti kertoo pirullisesta tohtorista, joka aikoo vallata koko maailman uudella geeniristeytyskoneellaan. Kissa on itsekin yksi tohtorin testien uhreista.
Herrasmiehenä ja seikkailijana Piers ei voi antaa moisen kauheuden tapahtua, sillä siitä saattaa olla vaaraa Englannin Imperiumille. Muusta maailmasta ei ole niin paljon väliä. Ongelma on se, että tohtorin laboratorio sijaitsee tuntemattomalla saarella jossain kartoittamattomalla merellä.
Moiset pikkuseikat eivät kuitenkaan ole ennenkään haitanneet Pierseä, ja hän ryhtyy heti toimeen Englannin pelastamiseksi.
Vanhat on suolat, sano
The Gene Machinen juoni siis luottaa ehkä kaikkien aikojen vanhimpaan kliseeseen, pahaan tohtoriin. Kaikki ei kuitenkaan ole hukassa, sillä hitaan alun jälkeen tylsän kuoren alta paljastuu sykkivä sydän.
Pelin käsikirjoittajat ovat osanneet yhdistää väsyneen perustan toimivaan ja rikkaaseen ympäristöön. Sankarina häärivä viktoriaanisen Englannin ylemmän luokan herrasmies ei voisi olla parempi valinta. Joillain toisilla hahmoilla ja toisessa miljöössä koko peli olisi kuollut jo syntyessään. Idea on varmaan lähtenyt kytemään kirjoittajan lueskellessa Jules Vernen teosta Matka maapallon ympäri 80 päivässä. Koko peli on nimittäin kuin kierosti uudelleen muokattu versio kirjasta. Mukaan on revitty pätkiä ja ideoita myös muista Vernen kirjoista, matkan varrella sankari törmää muun muuassa tutun kuuloiseen ja oloiseen kapteeni Nemo -klooniin.
Juoni seuraa Vernen perinnettä siinäkin, että tarinan lentoa ei ole vaivattu turhalla logiikan painolastilla. Hyvänä esimerkkinä Piers vierailee matkansa varrella kuussa höyrykäyttöisellä raketilla. Eikä Atlantistakaan ole maltettu jättää hautansa rauhaan. Muutenkin menossa on poikamaista intoa, eikä pikkuasioita jäädä harkitsemaan liian kauaa. Koskaan ei tiedä, mitä matka tuo seuraavaksi sankarin eteen.
Toinen seikka, miksi Geenikonetta on mukava pelata, on sen kieroutuneen aito maailmankuva. Vaikka juoni onkin korkealentoista, on viktoriaanisen Englannin ilmapiiri saatu kaapattua peliin ihailtavasti. Tämä käy parhaiten ilmi Piersen asenteesta muihin ihmisiin: Hän kohtelee kaikkia alempisyntyisiä kuin koiria, mistä saa kärsiä myös hänen mukanaan kulkeva miespalvelija Mossop. Tietenkään Mossop ei osaa edes valittaa asiasta, sillä hänelle on selvää, että häntä komennellaan, työväenluokkaa kun on.
Kuolema ottaa vapaata
Pelillisesti The Gene Machine on tuttu Divide by Zeron edellisiä seikkailuita pelanneille. Systeemi ei ole muuttunut mihinkään sitten Orion Conspiracyn. Klikkaamalla hiiren vasenta nappia jonkin hotspotin kohdalla esiin tulee valikko, jossa on kohteesta riippuen eri toimintoja. Ihmisille voi esimerkiksi jutella tai antaa jonkin esineen. Valikosta haluamansa toiminnon voi joko poimia suoraan hiirellä, tai toimintoja voi vaihtoehtoisesti selata läpi hiiren oikealla napilla. Kaiken kaikkiaan systeemi on helppo ja nopea käyttää, mutta siihen tottuminen vie hetken.
Inventaario ponnahtaa esiin joko ruudun ylä- tai alareunasta, sillä sen paikkaa voi kätevästi vaihtaa mieltymyksiensä mukaan. Kunnon seikkailun tapaan esineitä voi käyttää myös toisiinsa.
Keskustelua on mukana melko paljon, ja se sujuu tutulla monivalintasysteemillä. Koska kyseessä on huumorimielellä tehty peli, ei sankarin tarvitse pelätä sanomisiaan. Keskustelut eivät koskaan lopu mokan takia ennen kuin sankari on ehtinyt sanoa sanottavansa. Piers ei voi myöskään kuolla, mikä tuo peliin tiettyä vapautta, vaikka juoni antaisikin runsaasti mahdollisuuksia hahmon tappamiseen. Voi vain kauhulla ajatella, mitä Sierra olisi saanut aiheesta aikaiseksi.
Blazeri ja lakerikengät
Visuaalisesti The Gene Machine on harvinaisen mukavaa seurattavaa. Taustat on maalattu ja skannattu, ja se myös näkyy: käsin maalatun näköinen tausta toimii erinomaisesti ja antaa pelille tietynlaista sarjakuvamaista fiilistä, jota tukevat myös erilaiset karrikoidut hahmot. Tästä huolimatta pelimaailma on kuitenkin samaan aikaan myös realistinen paikka, jossa arkkitehtuuri ja miljöö näyttävät todelliselta. SVGA-tarkkuuden (640x480) ansiosta hahmot ovat elävän näköisiä ja vieläpä kohtuullisen suuriakin. Ainoa valittamisen aihe piirretyssä taiteessa ovat lähikuvat, joissa näkyvät kasvot ovat hieman hutiloidusti tehtyjä. Ehkä taiteilijoilla on tullut kiire loppua kohden?
Mukana on tietysti pari pakollista renderoitua välianimaatiota, joita ilman mikään itseään kunnioittava peli ei voi nykyään jäädä. Nämä pätkät ovatkin sitten pelin tylsintä antia, sillä animaatioissa ei tapahdu kerrassaan mitään. Ensin laiva seilaa pienen matkaa, sitten laiva seilaa vähän lisää... Tajuatte varmaan, mitä tarkoitan.
Usein vähemmälle huomiolle jätetyllä musiikkipuolella The Gene Machine pärjää siedettävästi. Yleensä musa soljuu letkeästi taustalla, mutta muutamissa paikoissa sävellyksiä olisi voitu parantaa. Tehosteita on sopivasti, jotta pelimaailma tuntuu elävältä paikalta. Mikään kuva ei yleensä ole kokonaan hiljainen. Huomattavin osuus pelin äänissä on tietysti puheella, joka on näytelty todella hyvin. Englannin englanti kuulostaa itseltään, eikä vain joltain jenkin vääntämältä kopiolta.
Lyhyt, mutta mukava
Piersin maailman pelastus sujuu loogisten, mutta melko helppojen ongelmien parissa. Siksi pelin läpäisy ei kestä kovin kauaa, vaikka tekemistä riittääkin pitemmänkin seikkailun verran. Itse pelasin pelin suoraan läpi yhdessä noin yhdeksän tunnin rupeamassa. En vain jaksanut lopettaa ennen pelin loppumista, mikä kertoo ehkä jotain onnistuneesta pelistä.
Peli pyöri suhteellisen ongelmitta niin Dosin kuin Windows 95:nkin alta. Silloin tällöin digitoitu ääni puuroutui pelkäksi rutinaksi, eikä midimusa suostunut toimimaan Windowsissa pelattaessa.
Vajaan puolen päivän pelisession jälkeen ruutuun hiipivät lopputekstit tulivat liian pian, sillä The Gene Machinista olisi voinut nauttia pitempäänkin. Pelin veikeä ilmapiiri ja hahmot vievät mukanaan, eikä perustana oleva juonikaan enää tunnu niin typerältä. Hyvää perinteistä seikkailujännitystä.
87
