Jossakin jumalan hylkäämällä asteroidivyöhykkeellä on alkanut kadota avaruusaluksia. Asiaa tutkimaan lähetetään B-luokan Flash Gordon -wannabe Axxel. Pian löytyykin hylätyltä vaikuttava alienien avaruuslaiva, jota Axxel ryntää suinpäin tutkimaan.
Alus on pahan keisarinna Vorgan suunnittelema nerokas ansa. Hän pakottaa Axxelin pelaamaan kuolettavaa peliä, jonka pelkkä nimi saa urheimmankin sankarin veren hyytymään: hippaa.
Itseasiassa GridRun perustuu kahteen tunnettuun leikkiin eli hippaan ja lippusotaan. Tarkoituksena on saada kerättyä ennalta määrätty määrä pelialueella olevia lippuja. Kerätyt liput muuttavat väriä. Pelaaja, joka ehtii ensimmäisenä kerätä lipun, jatkaa keräämistä ja toisesta pelaajasta tulee hippa. Hippa ei voi kerätä lippuja ennen kuin on koskettanut toista pelaajaa ja siten lyönyt vuorostaan tämän hipaksi. Ja niin edelleen.
Axxel joutuu käymään läpi 15 eri maailmaa, joista jokainen on jaettu kolmeen tasoon. Jokaisessa maailmassa on oma vastustajansa, yleensä jotakin eläintä etäisesti muistuttava öhkömönkiäinen. Pelialue muodostuu ilmassa leijuvista leveistä palkeista. Paitsi lippuja, kentällä on ansoja, esteitä ja bonuksia, esimerkiksi miinoja ja nopeudenlisääjiä. Kummallakin pelaajalla on myös taikavoimia, joita voi käyttää vastustajan ampumiseen tulipalloilla tai siltojen rakentamiseen kuilujen ylitse. Kaikki loitsut verottavat taikapisteitä, joita ilman taikominen ei onnistu. Pisteet kuitenkin palautuvat hitaasti itsekseen.
Jokaisen kolmen tason muodostaman maailman jälkeen on vuorossa bonuskenttä, jossa ainoana vastustajana on aika, ja tavoitteena on kerätä mahdollisimman monia erivärisiä palloja. Kerätyt pallot nostavat pysyvästi Axxelin kolmea ominaisuutta eli nopeutta, taikavoimia tai kestävyyttä. Sitten onkin aika warpata seuraavaan maailmaan ja kohdata entistä vaikeampi vastustaja entistä sokkeloisemmassa kentässä.
Edes lastentarhaikäisenä hippa ei kuulunut ainakaan minun suosikkileikkeihini. GridRunin monimutkaisemmat säännöt eivät oikeastaan tee vanhasta leikistä yhtään mielenkiintoisempaa. Vaakatasossa jaetulla ruudulla tapahtuva kaksinpeli on hetken aikaa etäisesti viihdyttävä. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki maailmat on kokeiltu, mielenkiinto lopahtaa.
Hyvä toteutus voisi muuttaa asian, mutta itseasiassa se on viimeinen naula arkkuun. Grafiikka on aivan uskomattoman rumaa mössöä. Yläviistosta kuvatusta pelialueesta näkyy kerrallaan vain pieni osa, mikä vaikeuttaa peliä melkoisesti. Suunnistaminen on hankalaa etenkin loppupään suurilla ja sokkeloisilla kentillä. Aneemiset äänet sopivat hyvin ruman grafiikan seuraksi.
Jos hippa tosiaan kiinnostaa, menkää leikkimään pihalle. Häviäjä joutuu rangaistukseksi pelaamaan GridRunia.
30
