Halo: The Master Chief Collection - Koko motti kerralla

Master Chiefin elämäkerta sulkee sukupolvien välisen kuilun, mutta muutama Halon mentävä reikä jää tukkimatta.

Vuonna 2001 räiskintäpelien ohjaustapojen paremmuudesta ei edes keskusteltu. Oli vain hiiri ja näppäimistö ja herrarotu näki, että se riittää. Sitten tuli Bungien konsoliräiskintä, joka todisti, että padikin taipuu normiräiskintään kun asialla ovat ammattilaiset. Ensimmäisen Xboxin lippulaivapeli Halo määritti uudelleen konsoliräiskintöjen raja-aidat.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Master Chief sen kuin porskuttaa, vaikka itse Bungie on uuden Kohtalonsa valinnut hypätessään Activisionin kelkkaan. Viides Halo siintää horisontissa ja brändi on kasvanut kokonaan omaksi universumikseen. Halo on avaruusoopperaa parhaimmillaan, mutta on vaatinut kokoelman vanhoja Xboxeja.

Nyt riittää kokoelma pelejä.

Kymmenvuotispäiviään viettävä Halo 2 on ehostettu graafisesti Xbox 360 tasolle.

Master Chief: Outer Space

Master Chiefin aikakirjat vetävät nippuun kolmen pelieepoksen verran ihmiskunnan taistelua mystistä muukalaisliittoumaa vastaan sekä toisen trilogian lähtölaukauksen. Tarjolla on kertomus yksinäisen supersotilaan näkövinkkelistä. Robocopista vaikutteensa saanut, geneettisesti muokattu Master Chief on Microsoftin lähin vastine Super Mariolle.

Sodan edetessä ihmiskunta ajautuu entistä ahtaammalle. Avaruusalus nimeltä Pillar of Autumn tekee epätoivoisena manööverinä sokean ylivaloloikan ja päätyy mystisen rengasmaailman, Halon, läheisyyteen. Perässä seuranneet liittouman joukot siirtävät taistelut kiertoradalta planeetan pinnalle. Sodan kahden osapuolen lisäksi planeetan pinnalla on jotain muutakin.

Floodiksi kutsuttu loiseliö vapautuu ja uhkaa panna koko galaksin polvilleen. Avaruuszombit eivät tee pesäeroa liittouman ja ihmiskunnan joukkojen välillä.

 

Special space opera

Best of -musiikkikokoelmat ovat joulun merkki. Master Chiefkin vetää tonttulakin päähänsä, ja tarjoaa pukinkonttiin neljän pelin Halo-koostetta. Xbox Onelle portatut pelit tarjoillaan ensimmäistä kertaa yhdellä ja samalla konesukupolvella, maltillisesti restauroituina.

Ensimmäinen Halo julkaistiin tuunattuna versiona  jo kymmenvuotispäivänsä kunniaksi vuonna 2011 (Pelit 1/2011, 85 pistettä). Tämä sarjan kantaisä (Pelit 4/2002, 94 pistettä) on edellissukupolven muotikuosissa myös Yxbox-versiossa, ainoastaan musiikkiraita on koosteessa yhdenmukaistettu ja resoluutio nostettu Full HD -tasolle.

Ruudunpäivitys on mainosten mukaan 60 ruutua sekunnissa, mutta etenkin kahden ensimmäisen Halon kohdalla tapahtui selvää kyykähtelyä, kun ruutuun eksyi tavaraa. Toivottavasti kyse oli vain arvosteluversion optimoinnin puutteesta.

Koosteen kovimmat paukut on survottu kakkoseen (Pelit 11/2004, 96 pistettä), joka täyttää nyt vuorostaan pyöreitä vuosia. Grafiikka on ehostettu ykkösen remasteroinnin tasolle ja välinäytökset on työstetty kokonaan uudelleen. Pelimoottorin tarjoaman monikulmiodraaman sijaan verkkokalvoja hellitään esirenderoidulla avaruusoopperalla, jota katsoo ihan mielellään. Ainoastaan muutamat ylinäytellyt vuorosanat särähtävät toisinaan korvaan.

Kolmonen (Pelit 10/2007, 94 pistettä)  ja nelonen (Pelit 12/2012, 90 pistettä) puetaan vain parempaan resoluutioon. Kolkku-Halon vuosirenkaat alkavat jo näkyä, sillä meno on paikoin varsin kulmikasta. Sen sijaan neljännen Halon kohdalla pelkällä resoluutiobotoksilla päästään yllättävän pitkälle. Peli näyttää varsin komealta.

Nelosta lukuun ottamatta  koko paketti on graafisesti varsin vaatimaton. Vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käyneet läpi nuorennusleikkauksen, yltää päivityksen visuaalinen anti vain edelliseen konesukupolveen.

Ykkönen ja kakkonen ovat ihan asiallista katsottavaa, mutta silmäkarkkia on turha odottaa. Kun korkkasin Halo kakkosen, olin varma, että ainoastaan resoluutiota on nostettu. Olin aika tavalla väärässä, sillä uuden ja vanhan version välillä voi seilata painamalla back-nappulaa. Kymmenessä vuodessa peligrafiikassa ehtii tapahtua todella paljon. Vaikka Halo 2 jää edelleen muiden nykyräiskintöjen jalkoihin grafiikassa, on uusioversio silti huomattava parannus lähtökohtiinsa nähden.

Kakkosen tavoin myös ykkösessä on mahdollista vaihtaa alkuperäisen ja uusiokuosin välillä. Ero on jatko-osan tavoin varsin dramaattinen, joskin nykymittapuulla Halon vuosikertapainos on kaukana tajunnanräjäyttävästä. Kokonaisuuden karuin paketti on heittämällä Halo 3, joka jää uusittujen edeltäjiensä ja reilusti komeamman nelosen ristituleen.

Ensimmäinen halo on mukana vuonna 2011 tehtynä grafiikkapäivityksenä.

Legendaarista!

Pelisarjaa on modernisoitu ainoastaan tekniikaltaan, sisältöön ei ole kajottu. Kahdessa ensimmäisessä osassa on kahmalokaupalla sokkeloisia tehtäväratoja, jotka panevat nykyröpöttelyjen opaskoirameininkiin tottuneiden pelimiesten päät taatusti sekaisin.

Kvartetin sekavin kenttävalikoima löytyy edelleen ykkösestä. Etenkin pelin loppupuolella kestoa haetaan juoksuttamisesta. Samat ympäristöt pitää tyhjentää kahteen kertaan vihollissaasteesta, kun muutamassa kohdassa Master Chief juoksutetaan takaisin lähtöruutuun tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Uuvuttavan pitkä Library kyrsii edelleen.

Kakkonen ei sorru samanlaiseen ramppaamiseen, mutta sokkeloista kenttäarkkitehtuuria riittää siinäkin. Koska tekniikkaa on joka tapauksessa siivottu, muutamien rönsyjen karsiminen kenttädesignista olisi tuskin ollut ylitsepääsemättömän vaikea jopi.

Pienenä kädenojennuksena kokoelma ei pihtaile mitään, vaan jokaisessa pelissä voi heti kättelyssä valita haluamansa tehtävän. Tämä siis tarkoittaa, että halutessaan voi loikata vaikkapa neljännen Halon lopputaisteluun tai jättää kirjastokortin käyttämättä.

Myönnytyksen syitä voi vain arvailla. Toisaalta, mammaripelaajat voivat surutta skipata liian hankalat missiot, mutta samalla uhkana on, että pelien mainiot tarinat jäävät osalle pelaajista avautumatta. Toisaalta taas, avoimen kenttäpakan ansiosta ensimmäisen Halon raivostuttavan loppukirikentän voi skipata kokonaan. Maailma on taas aavistuksen oikeudenmukaisempi.

Myös peleihin kätketyt bonuskallot ovat välittömästi käytössä. Näillä voi halutessaan joko helpottaa tai vaikeuttaa peliä. Eräs kallo esimerkiksi antaa jokaiseen aseeseen niin tehokkaat energia-ammukset, että suojakilvillä varustettu liittouman eliittisotilaskin tippuu laakista.

 

Ajattelen, siis olen

Tekoäly sen sijaan ottelee edelleen varsin arvaamattomasti ja koneaivo ymmärtää ryhmätyön perusteet. Kun tykinruoka marssii ristikon eteen, selustaan saattaa hiippailla jotain paljon vaarallisempaa.

Halon parasta antia on edelleen rehdisti mittelevä tietokone, jonka touhuja on hankala ennustaa etukäteen. Etenkin kovimmilla vaikeustasoilla isompia yhteenottoja on hoonattava useaan otteeseen ennen kuin vastarinta taittuu. Koskaan ei voi luottaa siihen, että tietokone toistaa samat liikkeet, kun Master Chief herää henkiin tarkistuspisteeltä.

Eliittitaistelija hakee suojaa, kun mörriä suojaava energiakenttä luhistuu, pienet nurmiporamuukalaiset rapovat allensa, kun tuliryhmän mörssäri kaatuu ja osa monstereista piiloutuu raukkamaisen tehokkaasti häivelaitteiden suojiin. Jos plasmakranaatti tarttuu vihun riveihin, tämä saattaa juosta halaamaan.

Ja juuri tässä piilee Halojen hienous. Vaikka teknisesti pelit jäävät uusimman Call of Dutyn jalkoihin, mieleenpainuvat taistelut tekevät jokaisesta neljästä pelistä unohtumattomia kokemuksia. On ihme ja vääryys, ettei Halon dynaamisesti ottelevaa tekoälyä ole älytty kopioida.

Kun silmään lyö riittävän tiukan vaikeustason, yksittäiset tulitaistelut jalostuvat emergenteiksi pienoisnäytelmiksi, joiden lopputulos päättyy riittävien uusintojen kautta aina Master Chiefin voittoon, mutta askelmerkit piirtyvät harvoin samalla tavalla.

Liittouman joukkojen kanssa vääntäminen on paljon hauskempaa kuin Floodin torppaaminen. Avaruuszombit luottavat taktiikan sijaan massaan, joten parasiittisosetta saa toisinaan tehdä koko suvun syötäväksi.

Halo 3 on graafisesti Master Chief Collectionin karuin ilmestys.

Puuttuvat klapit

Neljän pelin Halo-koosteen ulkopuolelle on jäänyt paljon tavaraa. Räikein puute on Halo: Reach (Pelit 9/2010, 93 pistettä), jota itse pidän koko pelisarjan parhaana osana. Leikkuriin ovat jääneet myös kolmosen ODST-lisäseikkailu (Pelit 9/2009, 81 pistettä), jossa keskityttiin Master Chiefin sijaan avaruusmariinien käskyttämiseen. Halo Wars (Pelit 3/2009, 87 pistettä) loistaa myös poissaolollaan, mutta konsoleille tehdyn tosiaikanaksun jääminen räiskintään panostavan koosteen ulkopuolelle on hieman helpompi ymmärtää.

Kyseessä on tietysti Master Chiefin ikioma pelikooste, mutta etenkin Halo: Reachin juonikuvio avaa varsin oleellisesti ihka ensimmäisen Halon lähtöasetelmaa. Jos Microsoft haluaisi tehdä peliliikkeen, puuttuvat tuotokset olisi hauska nähdä dlc-lisäkkeinä.

Vaikka pelejä puuttuu, ulkokultaista lisätauhkaa on tarjolla senkin edestä. Tyrkyllä on viidennen Halon tapahtumia pohjustava kokonainen minisarja, jonka tuotantoarvot ovat samalla tasolla nelkku-Haloa promonneen Forward unto Dawnin kanssa. Halo: Nightfall nostaa pääosaan palkkionmetsästäjä Locken, jolla kuulemma on tärkeä rooli tulevaisuuden haloversumissa.

Pitkin pelisarjan kenttäarkkitehtuuria ripoteltuja terminaalisepustuksia on myös työstetty liikkuvaksi kuvaksi, mutta arvosteluversion rotjake ei päästänyt katsomaan videomateriaalia. Tavaran pitäisi tulla saataville marraskuun aikana. Tyrkylle on tulossa myös dokumentti kymmenvuotispäiväänsä viettävän Halo 2:n modernisaatiosta.

Koosteen kovin myyntivaltti on eittämättä osallistumisoikeus viidennen Halon moninpelibetaan. Kutsuja pitäisi napsahdella joulukuussa, mutta itse peliä saadaan odotella ensi vuoden syksyyn saakka.

Verkossa jaettava Nightfall-televisiosarja pohjustaa vitos-Halon tarinaa. Katseluoikeus kuuluu pelipaketin hintaan ja sarjan pariin pääsee marraskuussa.

Savotta jäi väliin

Myös moninpelivalikoimassa riittää, sillä karttoja on tyrkyllä paljon ja pelisarjan historian tuntien hommassa on mukana kokemuksen syvää rintaääntä ja asiantuntemusta. Kimppakivan hauskuudessa on luotettava isojen poikien juttuihin, sillä arvosteluversion kyytipojaksi luvattua kahdenkymmenen gigatavun moninpelipäivitystä  ei deadlineen mennessä kuulunut.

No, minulle Halot ovat aina olleetkin yksinpelejä, jotka nautitaan tarinan ja maksimissaan muutaman co-op-kaverin kanssa. Halon rikas universumi toimii edelleen ja Master Chiefin elämäkerta tarjoaa hyvän kertauspaketin tarinan monista kiemuroista. Samalla kooste on mainio aikamatka konsoliräiskintöjen anatomiaan. Etenkin kenttäsuunnittelu on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa huomattavasti loogisempaan suuntaan.

Halot ovat ajattelevan pelaajan räiskintöjä, sillä reilusti otteleva tietokone pitää huolen, ettei ulkoa opetteleminen tee autuaaksi. Jopa yläasteikää kolkutteleva ykkönen on Legendary-vaikeustasolla oikein toimivaa hupia.

Paskanruskeiden nykyräiskintöjen loputtomassa kolera-altaassa Halot ovat kirjaimellisia väriläiskiä, jotka kuuluvat räiskintäpelaajan yleissivistykseen. Nyt suurin osa pelisarjan hienoimmista hetkistä on tungettu samaan pakettiin, joka on samalla kädennojennus myös uusavuttomille nykyjonneille sekä graffa-autisteille.

Xbox Onen muskeleita tämä paketti ei esittele, mutta ylivääpelin reissuvihko menee hyvästä pelihistorian oppitunnista. Kun kauppojen kirjahyllyt pursuavat orastavan myyntisesongin aikana poliitikkojen elämäntarinoista, oikeille sankaritarinoille on aina tilaus.

 

Juho Kuorikoski

 

Halo: The Master Chief Collection

343 Industries/Microsoft Game Studios

Arvosteltu: Xbox One

Versio: Arvostelu

Moninpeli: 2-16, co-op: 2-4

Ikäraja: 16

 

Yläasteelle siirtyvän Master Chiefin luokkakuvia on retusoitu maltilla, mutta albumista puuttuu muutama tärkeä otos. Yleissivistävänä teoksena Halo-kooste toimii, mutta uuden sukupolven suorituskykyä tällä teoksella ei mitata.

85