Hexplore pähkinänkuoressa: luolia tutkittavaksi, hirviöitä tapettavaksi ja parannusjuomia (k)ahmittavaksi. Kaikki tämä pelattavassa muodossa ja verkkopelillä terästettynä.
Hexploressa on kaikki tietokoneistetun roolipelaamisen puhkikuluneet elementit. Omat ovat hyviä, viholliset pahoja. Hahmojen elämää vaikeuttamaan on keksitty hahmoluokat, joita ovat ritari, soturi, jousimies ja maagi, kaikki niin kliseisinä stereotyyppeinä, että ei voi olla virnistämättä. Soturi ei osaa vetää vivusta, muut kuin maagi eivät osaa lukea ja teräase taikurilla tai jousi ritarin kädessä ovat kauhistus. Eipähän tarvitse riidellä siitä, miten aseet jaetaan.
Ulkoasullaan Hexplore ei voita ketään puolelleen. Grafiikka on hirveää, äänet suhisevaa roskaa eikä juonestakaan voi juuri puhua.
Eletään vuotta 1000, jolloin tunnetusti magia jylläsi, maailma oli vääränään luolastoja ja hirviöt jokapäiväinen riesa. Joukko ritareita on matkalla ristiretkelle, mutta joutuu Karpaateilla hirviöiden yllättämäksi. Eloonjääneet vangitaan ja viedään paikallisen pääpahiksen linnaan, mutta yksi mies, MacBride nimeltään, unohtuu taistelukentälle taju kankaalla, kuhmu otsassaan. Jatko on selvä: MacBride kokoaa ympärilleen seikkailijajoukon ja taistelee tiensä läpi hirviölaumojen vapauttaakseen toverinsa.
Taistelusysteemi kerää sympatiat puolelleen kaikilta AD&D-faneilta: kun hirviötä lyö päähän, siltä lähtee osumapisteitä. Kun hipot ovat nollassa, hirviö kuolee ja siitä jää maahan kokemuspisteitä. Kun kokemuspisteitä kerää tarpeeksi, nousee tasolla ja saa lisää osumapisteitä. Nerokasta!
Tottakai Diablo tarjoaa paljolti samaa ja paljon muodikkaammassa paketissa, mutta koska Diablo jäi allekirjoittaneella kevyeen demoversion kokeiluun, kutkutti Hexplore neitseellisiä makuhermojani juuri sopivista kohdin.
Gauntlet elää
Hexplorea voisi luonnehtia sekoitukseksi Warcraftia, Gauntletia ja Faery Talea. Peli etenee reaaliaikaisesti, hirviögeneraattorit ovat yleisiä ja arvoitukset hyvin yksinkertaisia. Harmaalle massalle ei Hexploresta pahemmin virikkeitä irtoa, vaan peliaika kuluu silkkaan hirviöiden mätkimiseen, maaston tutkimiseen ja aarteiden keruuseen.
Grafiikaltaan Hexplore on epätavallinen. Kaikki on rakennettu voxeleista, mikä mahdollistaa maaston pyörittämisen vaakatasossa. Pyörittelystä on todellista hyötyä, sillä muuten voi jäädä väijytys huomaamatta, arkku piiloon seinänkoloon tai rakennuksen oviaukko sojottamaan väärään suuntaan.
Pelimaailma on jaettu pieniin alueisiin, jotka paljastuvat hissuksiin mustan hunnun alta, ja tässä onkin ensimmäinen kunnon moka: huntu leijuu puunlatvojen korkeudella, mistä syystä kuvaruudulla ei korkeussuunnassa näe läheskään yhtä pitkälle kuin sivusuunnassa.
Pyöriteltävä maasto ei haittaa pelattavuutta lainkaan, sillä käyttöliittymä on tehty mahdollisimman vaivattomaksi. Kulloisestakin pelialueesta saa näkyville kolmiulotteisen kartan, joka toimii erinomaisesti. Vasemmalla hiirennapilla tapetaan hirviöitä, liikutaan, keskustellaan ja käytetään ympäristössä olevia esineitä, oikealla kulautellaan parannusjuomia, käytetään pitkän matkan aseita ja sen sellaista.
Näppäimistöä ei tarvita kuin moninpelissä viestien kirjoittamiseen tai tiukassa paikassa joukon pikaiseen parantamiseen: läppäisemällä välilyöntiä juo koko joukko parannusjuoman, jos sellaisia on repussa.
Moninpelissä ja yksinpelissä ei ole muuta eroa kuin että verkkopelissä nelihenkinen joukkio jaetaan alussa pelaajien kesken ja peli alkaa suoraan halutusta kohdasta. Maastoa voi tutkia joko ryhmänä, tai sitten voivat hahmot sooloilla pelimaailmassa miten lystäävät.
Hexplore on armelias, sillä kuolema on hidaste, ei este seikkailulle. Jos ja kun viikatemies iskee, hahmosta jää jäljelle haamu, jonka voi kävelyttää lähimmälle henkiinherätyskivelle. Ongelmia syntyy vasta, kun yrittää viedä aseetonta Lasarusta takaisin hirviötäyteiselle kuolinpaikalle keräämään maahan pudonneita tavaroita...
Rento meininki
Verkkopelinä Hexplore on paljon hauskempi kuin yksin pelattuna, sillä joukkotaisteluissa on yksin vaikea käyttää nelikkoa optimaalisella tavalla. Lisäksi pelin vaikeustaso käyttäytyy omituisesti. Peli on jonkin aikaa naurettavan helppo, sitten yhtäkkiä vaikeusruuvi väännetään pohjaan. Yksinpelissä voi halutessaan hidastaa peliä taistelujen ajaksi, mutta silti taistelu lipsahtaa helposti aikaa syöväksi nysväämiseksi ja ukkojen jatkuvaksi henkiinherättelyksi.
Muutakin ärsyttävää Hexploresta löytyy. Peli on jaettu "episoideihin", ja yhdessä episodissa ei voi nousta tasolla kuin kerran, minkä jälkeen hahmo ei suostu keräämään kokemuspisteitä. Kun koko joukko on noussut tasolla, ei kokemuspisteitä enää edes ilmesty. Tällä on tietenkin estetty tappokoneiden kouluttaminen pystyttämällä leiri hirviögeneraattorin viereen, mutta ärsyttävää tällainen holhoaminen joka tapauksessa on. Testiversiossa oli vielä lisäharmina muutama pelin kaatava killeribugi.
Koska pääpaino on laitettu pelattavuudelle, on Hexplore kaikesta huolimatta hauska peli. Silkkana mätkimispelinä Hexploreen puutuu nopeasti, mutta seikkailuelementtiensä ansiosta sitä tulee paukutettua pienissä erissä mielellään. Voisi ne sadepäivät turhempaankin kuluttaa.
79
