Kun kilpa-autoista poistetaan pyörät ja lisätään aseet, saadaan... Slipstream! Eikun Hi-Octane!
Vuosituhannen vaihtuessa kaikki ovat totaalisesti kypsyneet FIA:n tylsiin turvamääräyksiin. Säännöt heitetään romukoppaan ja kysymys menopelien maavarasta kuitataan kerralla poistamalla pyörät tykkänään. Tilalle asennetaan repulsorit, joiden ansiosta koslat killuvat metrin-parin korkeudella radan pinnasta. Menoa ryydittävät suihkumoottorit saavat hetkittäistä lisäpotkua "boostereista", joiden käyttöä rajoittaa vain mallista riippuva latausaika. Kaikki tämäkään ei vielä kohota rallien katsojalukuja riittävästi, joten joka autoon lisätään vähintään yksi konekivääri ja ohjuslaukaisin tuottamaan dramatiikkaa ohitustilanteisiin.
Pelaaja voi valita kuudesta eri autosta, joiden ominaisuudet vaihtelevat nopeuden, painon, tulivoiman ja panssaroinnin mukaan. Kuudella radalla voi kilpailla seitsemää muuta ajokkia vastaan miten mielii, mutta tarjolla on myös mestaruussarja, jossa käydään jokainen rata läpi pisteistä taistellen. Toki tietokonevastustajat voi poistaa kokonaan harjoittelua varten tai verkossa pelattaessa laittaa tilalle lihallisemman vastustajan.
Keke taktikoi
Varsinainen kilpailu tapahtuu Magic Carpetin grafiikkarutiinia hyödyntävillä radoilla, mikä takaa vauhdilla päivittyvää silmänruokaa meille Pentium-rajoitteisillekin. Meiningin idea on päällisin puolin äärimmäisen yksinkertainen: tavoitteena on päästä ensimmäisenä maaliin keinolla millä hyvänsä.
Jokaisella radalla on varikkopilttuut polttoaineen, ammusten ja suojien täydentämiseksi. Nämä radan varrella sijaitsevat lyhyehköt pätkät tankkaavat kyseistä hyödykettä verkalleen, joten hidastaa täytyy, jos mittari on tyhjillään. Toki perushyödykkeitä saa myös sinne tänne sirotelluista power-upeista ja niiitä sinkoilee myös tuhotuista vastustajista, joten taktikoinnille on varaa. Muita power-uppeja löytyy tehokkaampien ohjusten ja konekiväärien muodossa, ja ehkä tärkeimpänä (ajotaktiikasta riippuen) parempia boostereita.
Kilpailun voittaminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin ensinäkemältä luulisi. Ensinnäkin tietokonevastustajat ovat armottomia ja äärimmäisen päteviä ajajia, jotka kuittaavat pienimmästäkin mokasta välittömästi. Toiseksi, taaksepäin ei voi tulittaa, joten ohittamista sopii miettiä kahdesti ja mieluiten tulittaa ensin kolmesti.
Ja jos sattuukin käymään niin onnellisesti, että pääsee tekemään schumacherit ja jättämään muun porukan kättelyssä aseiden kantaman ulkopuolelle, jossain vaiheessa tulevat eteen kierroksella ohitettavat; ja tässä pelissä ei ohituslippua tunneta. Simtek-kuskin ohittaminen siis tuskin tuottaa päänvaivaa, mutta hänen laukomansa ohjukset välittömästi sen jälkeen kylläkin. Jos taas päätät hidastella ja poistaa hemmon liikenteestä ennen ohitusta, pääset tuotapikaa kakkosen tähtäimiin. Ja täytyyhän tuota joskus tankatakin. Ensimmäisenä ei siis kannata olla, jos ei ole varma siitä, ettei joudu maalitauluksi.
Toisaalta: jos on tarpeeksi edellä muista, voi saada yhden kierroksen ajaksi superauton, jossa on kaikki power-upit ja tankit täynnä. Seuraavaa superautoa varten pitääkin sitten listiä joku kierroksen aikana ja pysytellä silti ensimmäisenä. Seuraavaksi pitää tuhota kaksi ja niin edelleen...
"Kuoleminen" tai löpön loppuminen kesken ei kuitenkaan poista pelistä pysyvästi. Radan tienoilla leijuu korjausaluksia, jotka ehtiessään poimivat tien sivuun jääneen ja palauttavat taistoon mukaan _ tosin vähintään muutaman sijan jääneenä.
Neurosport _ live only
Päällisin puolin järkyttävän yksinkertainen Hi-Octane vaatii siis melkoista taktikointia henkeäsalpaavan vauhdin ja räiskintämässäilyn lomassa. Kun peli on vielä ulkoasultaan ja pelattavuudeltaan Bullfrogin tapaan nappiin viimeistelty, sen pariin on vaikea olla palaamatta yhä uudelleen ja uudelleen.
Ainoana hampaankoloon jäi se, että yksinpelaajia ei selvästikään ole ajateltu tarpeeksi. Kuusi rataa on aivan liian vähän vaikeustason noususta huolimatta. Jos minä olisin suuri ja mahtava pelisuunnittelija, olisin lisännyt hommaan mukaan jonkinlaista urakehitystä, auton virittelyä ja kilpailujen välillä tapahtuvaa herjanheittoa muiden ajajien kanssa _ rataeditorista puhumattakaan. Myös videonauhurin puute ihmetyttää (varsinkin kun peli tekee hakemistot FLICS ja SCRNSHOT), sillä peli on niitä harvoja, joissa syntyy niin kreisejä tilanteita, että niitä huvittaisi tosissaan katsella jälkeenpäin.
Muuten erinomaisen paketin rikkoo käsittämätön musiikki, joka on ainakin FM-synteesillä roskiskamaa. Ilmankos se onkin miksattu, niin ettei sitä kuule, ellei väännä efektejä minimiin ja blasun nuppia kaakkoon. Onneksi pelin efektimaailma on siinä määrin messevä, ettei musaa edes kaipaa.
Musasta huolimatta se, mitä Hi-Octane pitää sisällään on kuitenkin viimeisen päälle hiottua timangia, ja parempi sekin kuin puolivillaisesti väännettyä muhjua vähän sieltä sun täältä. Keskitytään siis olennaiseen. Vroom VROOM!
85
