Hydorah on vähän kuin shmuppien Super Meat Boy: se tiivistää parikymmentä vuotta yhden genren historiaa yhteen peliin ja tekee sen niin hyvällä maulla, että kohoaa itsekin huipputekijöiden Olympos-vuorelle. Se on myös hullun espanjalaisen kunnianhimoisin ja huomiota herättänein teos.
Päällisin puolin Hydorah on tuttua puuhaa: lennä vasemmalta oikealle, kerää power-upit ja tuhoa vastustajat. Tusinaräiskinnöistä sen erottaa mielikuvitus, sillä jokainen kenttä on uniikilla teemalla varustettu pieni taideteos. Itsensä voi yhtä hyvin löytää taitolennolta jättimäisten rubiinien seasta kuin keskeltä totaalista sotaa, joka ei säästä edes puolen ruudun kokoisia avaruusristeilijöitä. 16-bittinen grafiikkatyyli tuo taistelut komeasti eloon ja Locomaliton muillakin peleillä musisoinut Gryzor87 on tuottanut peliä varten tunnin verran loistavaa synarokkia.
Luovuuden ohella Hydorahissa sävähdyttää haaste. Haarautuvan ja varsin pitkän kampanjan aikana voi tallentaa vain kolme kertaa, joten treeniä vaaditaan. Vaikka alun jälkeen jokaista kenttää joutuu treenaamaan tosissaan, vaikeustaso ei silti tunnu epäreilulta. Epäonnistuminen johtuu tasan omasta huonoudesta, ei likaisista tempuista. Netin perusteella Hydorahin armottomuus on ollut monille liikaa, mutta shmup-faneilla ei pitäisi olla hädän päivää.
Ällöttäväähän se on kehua näin paljon, mutta olen satavarma, että sekä kriitikot että pelaajat julistaisivat Hydorahin shmup-klassikoksi, jos sitä myytäisiin konsolien latauspalveluissa. Locomaliton magnum opus on herkkua kaikille 90-luvun avaruusräiskintöjä kaipaaville.
90
