Älä anna kuvien hämätä. Total Warin velipuolelta näyttävä Imperial Glory on ensisijaisesti vuoropohjainen diplomatiapeli, jossa tosiaikainen taistelu on vain pieni lisämauste.

Perusidea on erinomainen: Total Warin menestyselementit on siirretty muskettien ja kanuunoiden aikaan, jona valtavat armeijat ottavat yhteen taistelukentillä ja kaupungeissa. Lisänä on Cossacks kakkosta huomattavasti monipuolisempi strategiaosuus diplomatioineen, ja kokonaan uutena elementtinä meritaistelut.

Mutta sotaa käydään vasta kampanjan viime metreillä. Sitä ennen puuhastellaan tuntitolkulla vuoropohjaisen strategiaosuuden parissa ja rakennetaan omien läänien infrastruktuuria kuntoon.

Euroopan omistajat

Imperial Gloryssa pelaaja hallitsee yhtä 1700-1800-luvun viidestä suuresta imperiumista. Helpommin liikkeelle pääsee Ranskan, Venäjän tai Englannin imperiumilla, Preussi ja Itävalta-Unkari ovat maantieteellisesti pahasti muiden maiden puristuksessa. Kymmenkuntaa pienempää valtiota ohjaa aina tietokone. Lopullisena tavoitteena on joko valloittaa koko kartta oman imperiumin lipun alle tai tutkia ensimmäisenä teknologiapuun kaikki vaiheet.

Omiin lääneihin rakennetaan Total Warista tuttuun tapaan peltoja, kaivoksia, tutkimuslaitoksia, sotilasparakkeja ja muita tuotantolaitoksia. Kun tiedemiehet keksivät uutta teknologiaa, rakennuksia päivitetään paremmilla ja tietysti kalliimmilla versioilla.

Sotilasparakit suoltavat ulos jalkaväkeen,ratsuväkeen ja tykistöön jaettuja sotajoukkoja ja upseereita. Kun kansakunta kehittyy, saa myös parempia sotilaita. Paha kyllä, vanhoja joukkoja ei voi uudelleenkouluttaa, joten perusmusketöörit ampuvat maailman tappiin asti surkeilla tussareillaan.

Welcome to Annexia

Kymmenkunta ensimmäistä tuntia kampanjasta kuluu lähes yksinomaan strategiakartalla. Koska kultaa ja muita resursseja jaetaan liian vähän, alku kuluu omia läänejä rakennellen. Sota tulee mukaan vasta kampanjan viimeisessä kolmanneksessa. Aikaisemmin sotaa ei voi harkita, koska jokainen kassaan kilahtava resurssi kuluu läänien ylläpitoon ja kehitykseen. Ilman kehitystä sotilaat jäävät talonpojista koostuvaksi roskasakiksi, jolla ei ole mitään asiaa taistelukentälle.

Jos aloittaa sodan naapurimaata vastaan, pari muuta hyökkää yhteistuumin kimppuun. Alkupelissä on siis erittäin tiukin suitsin sidottu diplomatian tielle.

Onneksi imperiumi laajenee ilman sotimistakin. Kun naapurivaltion pääkaupunkiin rakentaa lähetystön, sanomalehden ja pari muuta propagandarakennusta, sen sympatia pelaajaa kohtaan nousee vuoro vuorolta. Kun sympatia nousee sataan prosenttiin, maa liittyy vapaasta tahdostaan osaksi pelaajan imperiumia! Tämä on käytännössä ainoa tapa laajentua alkupelissä.

Sotaan vasta lopuksi

Imperiumiin saa suostuteltua viidestä kuuteen pienempää naapurivaltiota ilman suurempia ongelmia. Vasta kun on noussut todelliseksi suurvallaksi, naapurit suhtautuvat epäilevästi propagandakoneistoon. Vielä ei sotiminen ala. Kun pari satunnaista sotilasyksikköä puolustaa omia rajaläänejä, tietokone ei hyökkää käytännössä koskaan.

Tietokone pelaa passiivisesti ja hyödyntää vain ilmiselvät ylivoimatilanteet yllätyshyökkäyksellä. Hyökkäyksen jälkeen tietokone useimmiten peräytyy valtaamaltaan alueelta, jolloin sen saa takaisin omistukseensa. Lääniin rakennetut kaivokset ja muut rakennukset tuhoutuvat vihollisen invaasiossa.

Kun oma imperiumi on kasvanut tarpeeksi, voi rahaa alkaa käyttää armeijan rakentamiseen. Tässä vaiheessa oma imperiumi on yleensä jo niin vahva, ettei tietokonevihollisesta ole kunnon vastusta.

Diplomatia kannattaa aina

Diplomatia ei rajoitu pelkkään propagandaan. Toisen maan kanssa voi käydä kauppaa puuttuvista resursseista, solmia hyökkäämättömyyssopimuksia tai liittoutua kolmatta maata vastaan. Sodan voi julistaa herrasmiesmäisesti ennakkoon, mutta yllätyshyökkäys on usein parempi vaihtoehto.

Kun oma imperiumi on noussut suureksi mahdiksi, diplomatia kasvattaa omaa kassaa. Muut kansakunnat haluavat jatkuvasti muodostaa hyökkäämättömyyssopimuksia ja lisäävät sopimuksen kiinnostavuutta lahjoittamalla samalla tukun rahaa.

Diplomatia on toimivin osuus, mutta ongelmitta se ei toimi, esimerkkinä tapaus, jossa Egypti pyysi apua maahansa hyökännyttä Venäjää vastaan. Koska Egyptin rauhanomainen käännytys oli loppusuoralla, päätin antaa apua. Julistin sodan Venäjää vastaan, mikä laski suosiotani muiden kansojen silmissä. Mutta suosioni romahti myös apua pyytäneessä Egyptissä! Ennen sotaa yli 90 prosenttia egyptiläisistä halusi liittoutua kanssani, mutta nyt suosio romahti alle 50 prosenttiin. Pitkä propagandatyö valui yhdellä liikkeellä hukkaan.

Sodassa pitää ottaa huomioon, että laivalla siirrettäviä sotilaita saa purettua aluksesta vain, jos kohdemaassa on satama. Niitä ei voi rakentaa mihin lääniin tahansa, esimerkiksi Ruotsiin, Suomeen tai Alankomaihin satamaa ei saa. Näin esimerkiksi Englannista ei voi hyökätä vain kanaalin ylityksellä, vaan laivasto pitää siirtää Etelä-Ranskaan, jossa on satama. Luulisi, että hyökkäysarmeijan saisi purettua vaikka soutuveneillä.

Keinoäly ei loista

Kun sota syttyy, vihollisen lääniin voi hyökätä enintään kolme kenraalia joukkoineen, loput jäävät reserviksi. Keinoälyn suurin ja törkein ongelma on moraalin mallinnuksen puuttuminen. Keinoäly on onneton ja voittaa vain noin kaksinkertaisella ylivoimalla vaikeusasteesta riippumatta. 3D-grafiikka sen sijaan on hyvää.

Cossacks kakkoseen verrattuna Imperial Glory on altavastaaja. Omat musketöörit voi yleensä kaikessa rauhassa asetella löysään U-kirjaimen muotoon, jonka pohjalle asetetaan murskaavan tehokas tykistö. Vihollinen astelee kiltisti taistelu toisensa perään keskelle U-kirjainta ja kolmelta suunnalta ampuvaa murhaavaa ristitulta.

Meritaistelu on turha. Master and Commander -elokuvasta tutun taktikoinnin asemasta riittää, kun kääntää kylkensä kohti vihollislaivaa ja ampuu tarpeeksi monta täyslaidallista. Käsittämättömänä aivopieruna meritaisteluiden alue on rajattu pieneen neliöön aivan kuin meri yhtäkkiä loppuisi. Tietokone hakeutuu tälle näkymättömälle rajalle ja kehnosta karttanäkymästä kärsivä pelaaja ylittää rajan helposti vahingossa. Tällöin alus katsotaan kertaheitolla menetetyksi.

Strategian keinoäly hallitsee kehnosti. Vihollisimperiumin kaikki maa-alueet saa yhdellä iskulla omakseen, jos valtaa sen pääkaupungin ja piiritysrengas kaupungin ympärillä pitää muutaman kierroksen. Luulisi, että tietokone panostaa pääkaupungin puolustukseen.

No ei panosta. Kampanjapelissä hallitsin itse englantilaisena vajaata neljäsosaa kartasta, Venäjä omisti jo koko Itä-Euroopan. Idän karhu kaatui kertaiskulla, kun ensin vyörytin keskivahvan armeijani Ruotsista Suomeen, jossa vastassa oli vain minimipuolustus. Tietokone ei tajunnut vaaraa ja seuraavalla kierroksella joukot jatkoivat kenenkään häiritsemättä Moskovaan, jossa vastassa oli maajusseista koottua nostoväkeä. Vaikka piiritin Moskovaa, ei tietokone vieläkään lähettänyt parhaita joukkojaan pääkaupunkinsa avuksi. Kun Moskova antautui, koko Venäjän imperiumi siirtyi hallintaani.

Tasapainotus puuttuu

Imperial Glory kärsii epätasapainosta. Pelaajan pitäisi voida valita, keskittyäkö diplomatiaan vai sotimiseen, nyt kädet sidotaan resurssipulalla pakkodiplomatiaan.

Imperial Glory ei ole toivoton tekele. Diplomatia toimii pääsääntöisesti paremmin kuin missään vastaavassa pelissä, ja huonon strategisen ja taktisen keinoälyn voi teoriassa korjata päivityksellä. Syytä olisi, sillä nyt on aivan tavallista, että kymmentä pelaajan menettämää miestä vastaan tietokoneen tappiot ovat 400 sotilasta.

Jos huono keinoäly saadaan korjattua, palaan varmasti takaisin Imperial Gloryn kampanjan pariin.