Suomen kielessä tulee harvemmin käyttöä sanan keskinkertainen superlatiiville. Mutta mitä muutakaan voi kun Mission Studios julkaisee lentopelin, jossa mikään ei näy kehittyneen sitten Ameeba-aikojen F-18 Interceptorin _ paitsi laitevaatimukset?
Yhä useammassa kevytsimulaattorissa puetaan sumeilematon periamerikkalainen maailmanpoliisitoiminta YK:n univormuun. Jetfighter kolmosen lähitulevaisuudessa YK (jenkit) perustaa Rapid Deployment Force -iskujoukon (amerikkalaisesta) taisteluosastosta, jonka tehtävänä on pamputtaa kaikki maailmanrauhan (omenapiirakan ja poliittisen korrektiuden) uhkaajat tunnottomiksi muutaman päivän varoitusajalla. Tukialuksena pelaajan lentotoiminnalle palvelee suorastaan hirtehisen naivisti nimetty Nimitz-luokan U.S.S. Peacekeeper.
Jetfighter 3 koostuu puhtaasti lineaarisesta sarjasta tehtäviä, eikä kampanjarakenne ole muuttunut mihinkään sitten F-18 Interceptorin päivien. Lentosimu-ummikoille on tarjolla tusinan tehtävän mittainen harjoittelukampanja, jossa pelin rankasti yksinkertaistetut F-22N ja F-18 tulevat kyllä hyvin tutuksi. Itse asiassa harjoitustehtävien venyttäminen näinkin useaan rupeamaan on pitkälti silmänlumetta, sillä niissä puidut asiat olisi hyvin voinut sisällyttää kolmeen lentokertaan. Esimerkiksi "lentoonlähtöharjoitukset" maakentältä ja tukialukselta ovat ohi viidessä sekunnissa.
Mitäpä harjoitustehtävistä, mutta samankaltainen mentaliteetti ulottuu myös pelin kahteen kampanjaan, jotka eivät ole juuri sen pidempiä. Ensimmäisessä pannaan ojennukseen Kuubaan majoittuneita kolumbialaisia huumekunkkuja ja toisessa tupataan Chilen ja Argentiinan väliseen sotaan. Kampanjat ovat lähinnä sarja irtonaisia tehtäviä, jotka sattuvat sijaitsemaan samalla alueella, eikä missään vaiheessa tunnu siltä, että saisi aikaan jotain sodan etenemisen kannalta olennaista.
Aivan alkeita, rakas Watson
Pelaajalla on periaatteessa käytössään kaksi konetta, mutta käytännössä F-22 ja F-18 eivät eroa toisistaan mitenkään muuten kuin ulkonäöltään. Realismissa on otettu niin rankkoja vapauksia, että jopa koneiden ennalta määrätyt aselastit ovat täsmälleen samat, ja jostain syystä puhtaalle ilmataistelulennollekin jaetaan mukaan pommikasa, jolla tekisi Hartwall-areenasta kasan pikkukiviä. Vaan eipä tuo haitanne, kun aselastin painoa ei ole mitenkään mallinnettu koneiden käyttäytymiseen.
Aseistuksessa ei ole liiemmin valinnan varaa. Amraam ja Sidewinder on tietysti mallinnettu, ja niiden lisäksi voi huumekunkun bungalowin perustuksia ravistuttaa Maverickeilla ja Mk82/84-pommeilla. Vaikka Vulcan-tykki paukkuukin kiitettävän ripeään tahtiin, sen ammukset ovat niin alitehoisia, ettei pyssykästä ole juuri iloa. Semminkin kun vihollinen harvemmin pääsee näköetäisyydelle.
Kuten räiskintälentopelien luonteeseen kuuluu, oman ohjuksen vilkkuva lukitusneliö on yhtä kuin kuolemantuomio viholliselle, kun taas kohti laukaistut ohjukset väistää olankohautuksella hiukan tikusta nykäisemällä. Jos vihollisella käy uskomaton tuuri, hän pääsee esittelemään olematonta tekoälyään kaartotaistelussa. Tai eivät ne oikeastaan tyhmiä ole _ lentävät vain kuin pitäisivät lentonäytöstä ilman vihollista mailla halmeilla.
Kun tähän vielä lisää joka suuntaan näkevän tutkan ja vauriomallinnuksen, joka ei ota huomioon koneen eri komponenteille sattuneita vahinkoja, on oikeastaan turha edes mainita sitä pikkuseikkaa, ettei F-22:sta ole eikä tule todellisuudessa tukialuskelpoista. Eikä se puhtaana ilmataisteluhävittäjäna kanna rungonsisäisissä asekuiluissaan kuutta tonnia maahan pudotettavaa.
Kiiruhtaa hitaasti
Myös tehtävät noudattavat tätä yksinkertaistusperiaatetta kunnialla. Ne ovat kaikilta osin ennalta määrättyjä, mikä on toisaalta hyvä, sillä ennen lentoa ei mitään tiedusteludataa vihollisen ilmatorjunnasta ole saatavilla. Ne ovat myös armollisen lyhyitä ja uskomattoman helppoja. Lennä tuonne, tapa nuo kaksi, mission complete. Lennä tuonne, pommita tuo, mission complete. Eikä niissä juuri tapahdu mitään muuta kuin suoraan tehtävään liittyviä asioita. Niinpä ensimmäinen kampanja hujahtaa läpi parissa tunnissa. Toinen on sentään hieman vaikeampi, koska vastustajia on keskimäärin tuplasti enemmän, mutta yhtään sen mielenkiintoisemmaksi ei tehtäviä ole saatu.
Niinpä pelaajalle jää runsaasti aikaa rentoutua ja ihailla hienojen satelliittikuvien perusteella toteutettuja maisemia _ ne ovat niin hienoja, että aina kymmenen mailin lentämisen jälkeen peli pysähtyy kymmeneksi sekunniksi lataamaan CD:ltä lisää. Ne ovat myös niin hienoja, että Pentium 200 pystyi juuri ja juuri pyörittämään 600x350-grafiikkatilaa pelattavasti kun yksityiskohdat nykäisi minimiin (useimmat kuvat ko. grafiikasta). Toisaalta jos jotain hyvää haluaa sanoa, missään lentopelissä ei ole onnistuttu luomaan matalalla lentämisen vauhdintuntua niin uskottavasti kuin Jetfighter kolmosessa.
Vauhdintuntu ulottuu myös lentomalliin, joka on toki kaukana realistisesta, mutta on äärimmäisen letkeä ja rento, kuten tällaiseen räiskintään hyvin sopii. Koneen liikkeen ja inertian tuntee hyvin, eikä lentäminen pääse tuntumaan raitiovaunun ohjastamiselta kuin niin usein näissä "kevyemmissä" lentosimuissa. Korkeita kohtauskulmia ja ylisoonisilla nopeuksilla toimivia ihmeperäsimiä on turha jäädä miettimään.
On Jet 3 sen verran kehittynyt Interceptorista, ettei pelaaja joudu olemaan aivan yksin maailmaa vastaan. Tästä pitää huolen siipimies, joka tottelee kuuliaisesti yhteensä kolmea käskyä: hyökkää, palaa muodostelmaan tai jää tähän. Lisäksi joihinkin tehtäviin on saatu muitakin U.S.S. Peacekeeperin koneita esimerkiksi raivaamaan tietä vihollisen ilmapuolustuksen läpi. Ja onpa pelissä mittava multimediatietosanakirja nykypäivän sotilaskoneista ja täynnä asia- ja kirjoitusvirheitä.
Heikot sortuu elon tiellä
Jetfighter kolmosella olisi hyvät edellytykset kohtalaiseksi lentoräiskinnäksi aloitteleville simulaattoripiloteille, jos se ei olisi niin kuolettavan harmaa ja tylsä. Peli on monessa mielessä keskinkertaisuuden huipentuma. Sen pelaa olankohautuksella läpi tarvitsematta irvistellä tuskasta, mutta ei siitä mitään jää käteenkään. Tuntuu uskomattomalta, ettei pelisuunnittelu Mission Studiolla ole kehittynyt henkisesti mihinkään lähes vuosikymmenessä.
Kun peli ei ole hyvä eikä niin huonokaan, ei auta muuta kuin armotta verrata sitä lähinnä vastaavaan. Novalogicin F-22 on monimutkaisuudeltaan juuri samalla tasolla, mutta on pelattavuudeltaan ja kromiltaan kuin toisesta maailmasta. Ei siis jää epäselväksi, kumpi kannattaa jättää kaupan hyllylle homehtumaan, kun Jet 3 vaikuttaa ummehtuneelta jo valmiiksi.
Viimeinen naula Jet kolmosen arkkuun on moninpelin totaalinen puute, mikä jääköön viimeiseksi muistomerkiksi eilispäivän pelisuunnittelusta. Toivottavasti.
65
