Simulaattorimarkkinoilla aikaisemmin tuntemattoman Innerloopin tuottama Joint Strike Fighter on virkistävän uusi kokemus sekä pelillisesti että graafisesti.
Simulaattorisuunnittelijoilla on outo tarve siirtyä konemalleissa koko ajan ajassa eteenpäin. Tuskin on osin suunnitteluasteella olevista Eurofighterista ja F-22 Raptorista tehty simulaattorit, kun jo siirrytään ajassa vielä pidemmälle eteenpäin. Joint Strike Fighter mallintaa kahta vielä täysin suunnittelupöydällä olevaa konetta. Sekä Boeing X-32 että Lockheed Martin X-35 kilpailevat siitä, kumpi valitaan rynnäkkökoneeksi Yhdysvaltojen armeijalle. Todennäköisesti toinen malleista hylätään, eikä se koskaan etene prototyyppiastetta pitemmälle.
Sinänsä tulevien koneiden mallintamisessa ei ole mitään pahaa, mutta nykykäytössä ja lähimenneisyydessä on lukuisia koneita, joiden mallintaminen saattaisi olla järkevämpää. Silloin avioniikan ja lentomallinnuksen realistisuuteen voisi panostaa kunnolla ilman arvailuja.
Pelin kannalta ei ole merkitystä sillä, kumpaa konetta käyttää. Paperilla toinen koneista on hiukan nopeampi ja toinen kantaa hieman enemmän hyötykuormaa, mutta käytännössä ne ovat lähes identtiset. Koneiden avioniikka sekä valittavat aseet että niiden määrät ovat molemmissa malleissa identtiset.
Vaihtelevat maisemat
Joint Strike Fighter sisältää neljä erillistä kampanjaa, joissa lennetään esimerkiksi Afganistanin aavikolla tai vaikkapa suomalaisille kotoisan läheisesti Kuolan niemimaalla. Kampanjoiden sijainnit on valittu onnistuneesti, koska paikat eroavat toisistaan niin valaistuksen, maastonmuotojen kuin itse maaston ulkonäönkin osalta. Kampanjat erottuvat toisistaan myös vaikeusasteeltaan. Esimerkiksi Afganistanissa vihollisella on lentokoneita niin vähän käytössä, että kohteeseenkin pääsee lentämään useimmiten kenenkään häiritsemättä.
Dynaaminen kampanja etenee pitkälti pelaajan oman toiminnan pohjalta, tosin omaa liikennettä taistelukentällä on varsin vähän ja omia maajoukkoja en ole vielä kertaakaan nähnyt. Tehtävä valitaan joko tietokoneen valmiiksi suunnittelemista tai valitsemalla sopiva kohde kartalta. Tehtävien suunnittelu muistuttaa aika lailla Amigan ikivanhaa F-16 Combat Pilotia ja on mukavan helppoa. Varsin usein pommitettava kohde kuitenkin jää valintaikkunan alle piiloon, tai kohde on kartan ulkopuolella. Ilman vierityspalkkeja täytyy leikkiä zoomilla ja toivoa, että kohde liukuisi näkyviin.
Tehtävät toistavat itseään liikaa. Ne ovat enimmäkseen kuljetuskolonnien tuhoamista, ilmatorjunnan tai vihollisen strategisten kohteiden pommittamista ja satunnaisia ilmapartiointeja. Käytännössä tämä tarkoittaa parin kolmen erilaisen tehtävätyypin jatkuvaa toistumista.
Turbulenssi tärisyttää hampaiden paikat
Joint Strike Fighter ansaitsee erityiskiitoksen säätilojen mallinnuksesta. Huonossa säässä jopa sadepisarat näkyvät (vaikkakin ne syövät ruudunpäivitysnopeutta melkoisesti). Erikoisen onnistunut efekti on turbulenssin aiheuttama koneen tärinä. Koska käytössä on stealth-teknologiaan perustuva rynnäkkökone, lennetään matalalla ja kovaa. Maan aiheuttama turbulenssi on mallinnettu erinomaisesti ja virtuaaliohjaamosta katsottaessa pilotin pää heiluu koneen hyppimisen mukana uskottavasti. Turbulenssi parantaa niin paljon pelin tunnelmaa, että mieluummin lentää itse reittipisteiden välit matalalla ja kieli keskellä suuta kuin antaa autopilotin hoitaa siirtolennot.
Vaikka lentomalli onkin pakosta arvailujen varassa, se ainakin tuntuu uskottavalta. Koneen käyttäytyminen tuntuu normaalilennossa ja korkeilla kohtauskulmillakin varsin uskottavalta. Ainoa varsinainen bugi lentomallissa oli koneen sakkaaminen vähän silmukan huipun jälkeen. Kone tuntui jäävän roikkumaan ylösalaisin nokka 40_50 astetta ylöspäin eikä oikein tiennyt missä suunnassa maa on.
Avioniikasta tunnistaa esikuvan ensivilkaisulla. Monivalintanäytöt ja niiden toiminta vastaavat tarkasti EF-2000:n vastaavia, esimerkiksi tutkamoodit ovat pilkulleen samat. Joint Strike Fighterissa on monivalintanäyttöjä sentään kuusi, joten näyttöjä ei tarvitse vaihdella moodista toiseen.
Apachen tapaan kypäränäytön ansiosta lentämisen kannalta oleellinen tieto näkyy aina, katsoipa pilotti mihin suuntaan tahansa. Ruudun alalaidassa näkyvät haluttaessa myös tutkavaroitin ja oma tutkasäde EF-2000:n tapaan.
Lentäminen sujuu parhaiten virtuaaliohjaamosta. Toiminnaltaan ohjaamo muistuttaa paljon Longbow 2:n vastaavaa eli katsetta voi vapaasti panoroida ohjaamossa. Sekä pilotin pää että ohjaamo reagoivat tunnelmaa luovasti koneen liikkeisiin ja G-voimiin. Ainoa vika virtuaaliohjaamon portaattomasti liikkuvassa katseohjauksessa on se, että nopea mittareihin katsova head down -kuvakulma on vaikea toteuttaa. Itse olisin kaivannut yhden napin painalluksella mittareihin siirtyvää katsetta. Jokaisen monivalintanäytön saa EF-2000:n tapaan valittua koko ruudun kokoiseksi, mutta se vie liikaa aikaa ja huomiokykyä.
Onko asemallinnus suutari?
Kokonaisuudessaan asevalikoima on niukka, mutta riittävä. Ilmasta-maahan-aseissa on ikävä lapsus: niistä jokaisella on identtinen tähtäin, samanlainen kuin vapaasti putoavalla pommilla. Niinpä esimerkiksi pitkän matkan risteilyohjuksesta ei ole hyötyä, koska sellaisenkin kanssa joutuu lentämään parin mailin päähän kohteesta.
Joint Strike Fighterissa (ja EF-2000:ssa) ei ole maatutkamoodia, joten milläköhän perusteella kone löytää oikeat maalit? Esimerkiksi liikkuvan tankkikolonnan etsiminen muistuttaa välillä neulan etsimistä heinäsuovasta, kun ei edes tiedä mistä suunnasta viholliskohdetta pitäisi etsiä. Onneksi strategiset kohteet sentään löytyvät siltä reittipisteeltä miltä pitääkin.
Kun vihollisen on löytänyt, voi nauttia aseiden tehosta. Erityisesti tankkeja ja ajoneuvoja vastaan tarkoitetut rypälepommit aiheuttavat massiivista tuhoa eikä perinteisiä Maverickeja jää kaipaamaan. Ilmataisteluohjukset tuntuvat pelottavan tehokkailta: jollei ohjus mene ohi, seuraa välitön tuhoutuminen. Ainoastaan vihollisen isot kuljetuskoneet saattavat kestää enemmän kuin yhden ohjuksen osuman.
Nopein vetäjä voittaa
Vihollisen keinoälyä ei voi haukkua, muttei toisaalta kehuakaan. Koska vihollisen havaitseminen on helpon avioniikan ja IFDL-linkkien ansiosta helppoa, on ilmataistelu useimmiten nopeaa ohjusten vaihtoa pitkillä etäisyyksillä. Omat siipimiehet hoitavat tehtävänsä mallikkaasti, joten kerrankin niiden jatkuva luotsaaminen ei ole välttämätöntä.
Toisaalta siipimiehiä voi tarvittaessa kontrolloida hyvinkin tarkasti. Viestin voi osoittaa joko yhdelle tai kaikille siipimiehille ja eri viestivaihtoehtoja on viitisenkymmentä muodostelmasta ja aggressiivisuudesta aina navigointivalojen päälle pitoon ja säännöllisiin kello kuuden tarkistuksiin asti.
Lähes bugiksi luokiteltava moka on, etteivät siipimiehet hyökkää maakohteiden kimppuun. Tämä tunnustetaan jo ohjekirjassakin, ja parannusta lupaillaan joko päivityksessä tai lisälevykkeellä. Koska Joint Strike Fighter on nimenomaan maakohteita tuhoava rynnäkkökone, näin selvä puute on käsittämätön. Koska tehtävässä on yleensä useita pommitettavia kohteita, oman koneen neljän sisäisen aseen varasto täyttyy pelkistä pommeista. Jos vielä haluaa puolustautua ilmakohteitakin vastaan, pitää aseita ripustaa siipiin. Tämä tuhoaa koneen stealth-ominaisuudet, joten hyvää tasapainoista aselastia on usein mahdoton löytää.
Huippugrafiikka
Grafiikka on erinomaista. Ilman 3D-kiihdytystäkin ruudunpäivitys on kohtuullisen nopeaa ja ulkonäkö silti varsin siisti. Itse asiassa testikokoonpano pyöritti lähes pelattavasti 1024x768-tarkkuutta.
Grafiikan todellinen upeus paljastuu kuitenkin vasta 3Dfx-kiihdytettynä. Sekä 640x480- että 800x600-tarkkuudet ovat ruudunpäivitykseltään riittävän nopeita. Maastografiikka pyörii sulavasti matalalennossa eikä pikselöitymisestä tai 3D-kortille suunnitelluille simulaatioille tyypillisestä ruudunpäivityksen nykimisestä näy jälkeäkään.
Grafiikka vetää vertoja jopa Longbow kakkoselle. Joint Strike Fighterissa näkyvät puut ja pensaat matalalla lennettäessä, joten käsitys etäisyydestä maahan säilyy koko ajan. Lisäksi siinä ei ole lainkaan iF-22:n tai Flight Simulatorin tapaista epätarkkaa maastoa tai Longbown maaston "kiemurtelua" eli sitä, että kukkulan muoto muuttuu, kun sitä lähestyy.
Joint Strike Fighter on todella positiivinen yllätys. Täydellinen paketti se ei silti missään tapauksessa ole, mutta yksi tasapainoisimmista lentosimulaattoreista pitkään aikaan. Toisin kuin esimerkiksi iF-22:ssa, Joint Strike Fighterissa ei ole mitään yksittäistä katastrofaalista vikaa, vaan muutamia hiottavia seikkoja. Jos näitä saadaan esimerkiksi päivityksellä korjattua, kasvaa pelin ikä huomattavasti.
85
