Kirottu Telltale! Ensin Monkey Island, sitten Paluu tulevaisuuteen ja nyt Jurassic Park. Kasarikakaran kukkarosta nyhdetään koiperhosetkin.
Hirmuliskot nousivat 90-luvulla parrasvaloihin, kun Steven Spielberg toi elokuvateattereihin Jurassic Parkin. Uskomattomilla erikoistehosteilla kyllästetty seikkailuelokuva teki minuun ja moneen muuhunkin tuon ajan pojannaskaliin lähtemättömän vaikutuksen. Vanha lempi leiskuu vieläkin, vaikka leffasta on kulunut jo lähes kaksi vuosikymmentä.
Uuden vuosituhannen jurapuisto ei ole jatko-osa elokuvalle, sillä Telltale kertoo alkuperäisen leffan tarinan hieman toisesta perspektiivistä. Tarina alkaa, kun Dennis Nedryn jäljillä ollut palkkasoturi joutuu dinohyökkäyksen kohteeksi. Tarinan keskipisteessä on tuttu partavaahtopurkki, joka sisältää Gilletten sijaan saurusalkioita.
Pöntön kohtalo jäi sopivan avoimeksi, joten väliin on hyvä iskeä pelillä. Vaikka tarinatäydennys tulee lähes 20 vuotta elokuvan perässä, se ei tunnu tippakaan väkisinväännetyltä. Peli istuu jokseenkin täydellisesti Jurassic Parkin tarinajatkumoon. Leffan molemmat jatko-osat peli pesee mennen tullen.
Palkkasoturinaisen lisäksi huvipuistoajelulle osallistuu puistossa työskentelevä tohtori Gerry Harding tyttärineen, yksi tiedemies ja muutama lihaskimppu. Jokaista hahmoa ohjastetaan vuoron perään, joten yksittäistä päähahmoa ei pelissä ole. Henkilöt on kirjoitettu varsin hyvin. Mukana ei ole yhtään selkeää pahista tai hyvistä, jokainen hahmoista on mukavan harmaa. Tämä helpottaa samaistumista.
Nisäkkäiden lisäksi puistossa tallustaa myös liuta hirmuliskoja. Massiivinen Tyrannosaurus Rex tulee tutuksi useaan otteeseen, mutta vaihtolämpöisten (saattoivat olla myös tasalämpöisiä) päärooli on annettu raptoreille, kuten alkuperäisessä elokuvassakin. Näiden saurusten kanssa väännetään peistä useampaan otteeseen. Leffatuttavuuksien lisäksi puistossa päivystää kokonaan uusia jättiläiskäsilaukkuja.
Lähdemateriaali on koluttu tarkkaan ja Telltalen innostus lisenssiin näkyy kauas. Pelin kautta selviää, miten liskot selvisivät hengissä ihmisten lähdettyä. Geenipeukaloinnissa sauruksiin luotiin takaportti, sillä niiden piti kuolla, elleivät ne saa ruokavalionsa mukana tiettyä entsyymiä.
Saurusten selviämistä ei valkokankaalla koskaan selitetty. Elokuvan jatko-osa Kadonnut maailma valitsi elämä löytää keinot -kortin, mutta Telltale tarjoaa hieman toimivamman selityksen. Samaisessa leffassa Julianne Moore esittää tohtori Hardingia. Gerry mainitsee, että katraaseen kuuluu toinenkin tytär, mutta tämän suurempia yhtäläisyysmerkkejä peli ei vetele.
Tarinan keskiöön nousevat myös moraaliset pohdinnat. Ian Malcolmin esittämät lätinät geenipeukaloinnin oikeutuksesta saavat oivaa täydennystä peliversiossa. Keinotekoisesti luotujen elikoiden kohtaloa käsitellään varsin monisyisesti ja keskusteluissa saa vapaasti valita oman kantansa siihen, onko ihmisellä oikeutta sorkkia evoluutiota.
Raptor’s Lair
Tarinansa puolesta jurapuisto toimii, mutta pelimekaniikan suhteen on toinen ääni kellossa. Seikkailupelin sijaan uusi visiitti liskojen saarelle on erikoinen sekoitus toimintapeliä ja perinteisiä naksupähkinöitä.
Varsinaisia pulmia on yllättävän vähän. Pulmien puute korvataan reaktionäppäilyllä, tuolla toimintapeligenren syövällä. Liskon kidasta paetaan näppäilemällä nuolipainikkeita, toisinaan esimerkiksi askeleet pitää ajoittaa oikein, jotta hiippailu dinojen selustaan onnistuu.
Systeemi toimii ihan hyvin, mutta seikkailuosuuksien täydentäminen reaktiotesteillä on ratkaisuna huono. Pienenä mausteena tämä toimisi, mutta yli puolet varsinaisesta seikkailuspelistä on nyt alennettu spedeilyksi. Kuolema on onneksi pelkkä hidaste, sillä näpynäpyt saa uusia, jos hahmo potkaisee tyhjää. Peli tosin pitää kirjaa töhöilyistä, mutta sillä on vaikutusta vain touhuista jaettuihin mitaleihin.
Näpyttelypelleilyä olisi kannattanut miettiä hetki pidempään, sillä toisinaan kohkauksessa kertyy uusintayritys poikineen. Ruudulla näkyvät suuntapainikkeet ovat keskosina syntyneet, sillä muutamassa hetkessä pitäisi pystyä päättelemään, pitääkö nappulaa painaa kerran vai pitääkö ryhtyä näpytyshommiin.
Varsinaiset seikkailuosuudet toimivat hyvin. Dialogi on käsikirjoitettu osuvasti ja avainsanapohjainen keskustelujärjestelmä tekee sanailusta mielekästä. Vuoropuhelu soljuu eteenpäin hieman Mass Effectiä muistuttavalla tavalla.
Mukaan on eksynyt vain muutama kinkkisempi puzzle. Haaste rakennetaan järkeilyn sijaan yleensä aikarajoituksista, vaikka paikoin myös hoksottimet laitetaan töihin. Pääosin pähkäily rajoittuu vain muutamaan ruutuun, joten edestakaisin ramppaamista on tarjolla yllättävän vähän. Mukana oleva pakollinen sokkelokin on onneksi vain parin mutkan mittainen rutistus.
Aihepiiristä annan täyden kympin ja papukaijanmerkin. Jurapuisto on helkkarin mielenkiintoinen ympäristö vielä 2000-luvullakin ja Telltale on osannut käsitellä lisenssiä esimerkillisesti. Mukaan on saatu jopa John Williamsin säveltämä musiikkiraita, jota tosin täydennetään muutamalla Telltalen omalla, huomattavasti kolhommalla lurituksella.
Hyvillä hahmoilla ja toimivalla käsikirjoituksella marinoidun ysärifossiilin helmasynniksi muodostuu toimintapeleistä napattu reaktiojumppa, joka kattaa reilusti puolet pelin koko sisällöstä. Jos reaktiotestit olisi korvattu edes muutamalla hieman haastavammalla pulmalla, konsepti toimisi paljon paremmin.
Neljän episodin mittainen Jurassic Park: The Game on noin kuuden tunnin mittainen menopaluu Isla Nublarille, missä ihmiset laskeutuivat hetkeksi askeleen alemmas ravintoketjussa. Kun peliin suhtautuu nostalgiatrippinä lapsuuteen, pelimekaniikan aukot eivät hypi häiritsevästi silmille. Apinasaaren uusversiota odottaneet joutuvat pettymään.
77
