King’s Field - Kuninkaiden koitoksissa on demonien verta

Jo ennen tummien sielujen melankoliaa käytiin kovia koitoksia kuninkaiden kentillä.

Näin Bloodbornen jälkihuumassa on hyvä miettiä, mistä mestaripelintekijä Hidetaka Miyazakin maineikkaat Souls-pelit ovat lähtöisin. Miehen omaan pelikatalogiin ne eivät suoraan perustu, sillä ennen Demon’s Soulsia herran ansiolistalta löytyi vain kolme Armored Core -sarjan mecharäiskintää. Miyazakin ensimmäinen peli julkaistiin vuonna 2005, mutta vuosikymmentä myöhemmin hänet nostettiin koko From Softwaren johtoon. Varsin vakuuttava urakehitys!

Demon’s Soulsin kehitysvaiheessa Miyazaki mainitsi pelin olevan henkistä jatkoa From Softwaren vanhalle King’s Field -roolipelien sarjalle. Lännessä harva tietää mitään King’s Fieldeistä, mutta jotain niissä tehtiin oikein, jos niiden henkisellä perinnöllä luotiin niin loistavia pelejä kuin Demon’s Souls, Dark Souls ja Dark Souls II.

Jos King’s Fieldien henkinen perintö on näin mainiota rakennusainetta, miksi me läskit länkkärit emme tunne sarjaa paremmin?

Otetaan selvää.

Pitäisikö pelätä enemmän jättihämähäkkejä vai seinien tekstuureita? (King's Field)
Grafiikka parani ykköspleikkarin peleissäkin. Kakkosen maisemat ovat vielä varsin kulmikkaat... (King's Field II)

Luolastomestari

Ensimmäinen King’s Field julkaistiin Japanissa PlayStationille 16. joulukuuta 1994, vain kaksi viikkoa itse PlayStationin julkaisun jälkeen. Se erosi muista alkukauden pleikkaripeleistä selvästi: tempo oli hidas, pelityyli maailman tutkimiseen keskittyvä ja viholliset alusta loppuun kuolettavan vaarallisia. Myös pelin tunnelma oli haikean rauhallinen. Kuulostaako tutulta?

Nopeasti katsottuna King’s Field ei kuitenkaan muistuta Soulseja, ei sitten lainkaan. Se on ensimmäisestä persoonasta kuvattu, ruma, vaikea ja rauhallinen luolastokomppaus, vähän Ultima Underworldien hengessä. Älä Niko innostu, Ultiman alamaailman monipuolisuuteen King’s Field ei yllä, ei edes lähelle.

Pleikkarin alkupelit eivät olleet silmäkarkkia. Ihmekös tuo, kun uusi ja ihmeellinen 3D oli opeteltava ja hyödynnettävä, ja rauta oli vaatimatonta. Mutta King’s Field on rujo jopa aikalaisekseen: maisemat koostuvat kulmikkaista harmaasävyisistä huoneista ja karmeista hahmomalleista.

Taistelu on yhtä yksinkertaista. Omaa asetta heilutetaan verkkaisen animaation säestämänä, mutta täyttä vahinkoa ei saa aikaan, ellei odota muutamaa sekuntia, jotta staminamittari täyttyy. Myös taioilla on oma staminamittarinsa. Mutta vihollisille ei pärjää jos vaan seisoo ja huitoo, joten terhakkaat sivuaskeleet vihollisen ympärillä ovat taitavan kingsfieldaajan perustyökalu. Soulsien toimiva taistelusysteemi ei ole King’s Fieldeistä peräisin.

Taistelu ja tutkiminen ovat verkkaista puuhaa, mikä ei sinänsä ole yhtään hassumpi asia, hektiseen nykypelaamiseen sopii väliin rauhallisempi ja mietteliäämpi seikkailu. Isompi ongelma King’s Fieldin pelimekaniikassa on se, että hahmo kääntyy kuolettavan hitaasti. Kuulin huhuja asiasta ennen kuin kokeilin ainuttakaan King’s Fieldiä, enkä uskonut sen olevan iso juttu. Voi pojat kun olin väärässä!

Hahmolla kuluu 180 asteen kääntymiseen useampi sekunti, mikä tekee pelaamisesta tarpeettoman vaivalloista. Varsinkin jos pitää selvittää, mikä kauheus se siellä selän takana iskeekään jotain selkääni. Nautin rauhallisesta tutkimisesta, mutta tämä on jo liioittelua!

Simppeli taustatarina kertoo Jeanista, joka etsii kadonnutta isäänsä. Isäukko lähti tutkimaan vanhan kuninkaan haudan alla sijaitsevaa luolastoa, joten perään sukeltaa rohkea kruununperillinen. Kuninkaan hauta on vain viisikerroksinen, joten ensimmäinen King’s Field on myös sarjan kompaktein peli. Jean saa luolaston pohjalla olevan pimeyden maailman portin tukittua, mutta pahaenteinen lopputeksti varoittaa, että jos paha taikuus säilyy Verditen kuningaskunnan kuningasperheessä, joku joskus yrittää avata portin uudelleen.

Kuulen kiukkuista mutinaa. Ai mitä, pelaamassasi ykköspleikkarin King’s Fieldissä oli ihan erilainen tarina? Olet ihan oikeassa, niin oli.

...kun taas kolmosessa jo ihan uskottavan orgaaniset. Ja kulmikkaat. (King's Field III)
Ai sinunkaan Bloodbornen Nightmare Edition ei ole vielä saapunut? (King's Field III)

Kenttää liukuhihnalta

Ensimmäistä King’s Fieldiä ei ole koskaan julkaistu virallisesti lännessä. Fanikäännöksiä toki löytyy, mutta kun King’s Field II tuotiin Amerikkaan ja Eurooppaan, muutettiin sen nimeksi yksinkertaisesti King’s Field. Ysärivideopelifirmojen logiikka hämärtää retrospektaajan mielen.

Ensimmäinen peli myi hyvin, ihmekös tuo hittikonsolin julkaisupeliltä, joten jatko-osan kanssa ei viivästelty. King’s Field II sai ensi-iltansa Japanissa 21. heinäkuuta 1995. Amerikan-julkaisu seurasi saman vuoden lopulla, Eurooppaan peli rantautui seuraavana vuonna.

Kakkosen sankari on Melanatin saarelle haaksirikkoutunut Alexander, joka etsii Verditen uudelta kuninkaalta Jeanilta varastettua kuunvalon miekkaa. Sarjassa usein esiintyvä Moonlight Sword on muuten mukana myös Soulseissa: Demon’s Soulsissa se on nimellä Large Sword of Moonlight ja Dark Soulseissa se on Moonlight Greatsword.

Vanha viisaus pitää paikkansa: kakkonen on parempi kuin ykkönen. Jo se, että Melanat on ihan oikea avoin ja kokonainen pelimaailma, eikä viiden kerroksen luolasto, tekee siitä kertaheitolla kiinnostavamman. Maailmaa ei pilkota turhilla lataustauoilla, Melanatin uusista osista löytyy käteviä oikoreittejä vanhoihin paikkoihin, mutta väärään luolaan eksyminen päättyy yleensä kivuliaaseen kuolemaan. Kuulostaako tutulta?

King’s Field III taas on King’s Field II meillä lännessä, joskin tällä kertaa Euroopan-julkaisu jäi kokonaan väliin. Japanissa 21. kesäkuuta ja Amerikassa 31. lokakuuta 1996 julkaistu kolmonen kärsii ammattitermein kuvailtuna Daggerfall-syndroomasta. Se on vakava sairaus, jossa pelimaailmaa kasvatetaan oletuksella että enempi on parempi. Se toimii vain harvoin.

Nyt sankarisaappaisiin astuu prinssi Lyle, Jeanin poika, joka koluaa Verditen maan neljän maagin perässä, koska isä Jean on yhtäkkiä vähän sekaisin. Verdite ei ole avoin, vaan alueilta toiselle siirrytään yhä ahtaita polkuja ja luolia pitkin, mutta lääniä on reilusti aiempia pelejä enemmän. Sen tutkiminen on sarjan verkkaisella liikkumisella tuskallista. Mukana on jopa useampi kylä ja enemmän NPC-hahmoja kuin koskaan ennen. NPC:t tietenkin puhuvat kryptisiä lyhyitä tokaisuja, ja kaiken tiedon saadakseen pitää heille puhua useasti. Kuulostaako... joo, kuulostaa tutulta.

Ykköspleikkarin viimeiseksi jäänyt King’s Field III kärsii samoista ongelmista kuin aiemmatkin, ja lisää soppaan omat ongelmansa. Kun kolme King’s Fieldiä oli julkaistu puolentoista vuoden sisällä, From piti syystäkin pienen pohdiskelutauon.

Kuninkaan ja niiden obsessiot jäävät aina prinssien selvitettäviksi. (King's Field IV)

Nelosessa luuranko näyttää jo luurangolta, ja tiililattia tiililattialta. Edistystä! (King's Field IV)

Ei kolmea ilman neljättä

Viimeinen varsinainen King’s Field julkaistiin Japanissa lokakuun 4. päivä vuonna 2001. Amerikkalaiset saivat pelin seuraavan vuoden maaliskuussa, eurooppalaiset vuotta myöhemmin. Tällä kertaa Eurooppakin sai pitää nimen King’s Field IV, mutta Amerikan-serkut päättivät nimetä pelin uudelleen nimellä King’s Field: Ancient City.

Viisi vuotta on kulunut ja konsolisukupolvi vaihtunut. Astun uuteen maailmaan odottaen parasta King’s Fieldiä koskaan.

Kas, verrattuna ykköspleikkarin rujoihin tekstuureihin ja laatikkomaisiin huoneisiin King’s Field IV:n maisemat ovat jo lähes uskottavia, orgaanisia, kauan sitten loistonsa nähneiden raunioiden sammaleenpeittämiä seiniä tai laavan hehkussa loistavia kallioita. Haluan imeä sisääni maisemaa joten käännän päätäni. Jo viiden sekunnin päästä vihdoinkin näen sivulleni. Nyt jumalauta!

Nykystandardeilla King’s Field IV ei ole kaunis peli, mutta selvä edistysaskel kuitenkin. Askel otetaan myös tarinassa, joka ei ole keskittynyt millään tavalla Verditen kuninkaskuntaan tai sen kuningassukuun. Pääosassa on kyllä prinssi, tällä kertaa Azalinin imperiumin kruununperillinen Devian, jonka tehtävä on palauttaa kirotun epäonnen idoli takaisin oikealle paikalleen muinaiseen kaupunkiin.

Askel taaksepäin on pelin entisestäänkin hidastunut tempo. Devian lyllertää ja kääntyy niin kammottavan kauan, että jo pientenkin alueiden tutkiminen on tarpeettoman hidasta. Minä olen pelaaja, joka pitää pelimaailman rauhallisesta tutkimisesta, mutta King’s Field IV tekee siitä tuskallisen pitkän projektin. En ymmärrä, millä logiikalla on oikein, että hahmolla kestää kymmenen sekuntia kääntyä ympäri. Paitsi jos kyseessä on maailman huonoin tapa pidentää pelin kestoa.

Jos King’s Fieldiin haluaa tutustua vuonna 2015, nelonen on se lähestyttävin vaihtoehto. Se ei satuta silmiä niin pahasti kuin kolme aiempaa, mutta sen kanssa pitää nauttia Potion of Patience. Sen voi myös löytää eBaysta järkevään hintaan.

Nelonen ei ole aivan viimeinen King’s Field. PSP sai kaksi, ainakin YouTube-videoiden perusteella ihan mallikkaan näköistä osaa, King’s Field Additional I ja II. Niissä pelimaailma muuttui dungeonmastermaisen ruutupohjaiseksi, mutta hahmo kääntyy nopeasti! Lisäksi löytyy muutama vanha kännykkäpeli King’s Field Mobile -nimen alla.

Kiinnostavin King’s Field -sivuprojekteista on Sword of Moonlight: King’s Field Making Tool, Japanissa PC:lle julkaistu ohjelma, jolla kuka tahansa voi säästää satasia ja tehdä oman King’s Fieldinsä! 2000-luvun alussa ilmestynyt sovellus ei koskaan saanut virallista julkaisua lännessä, mutta onneksi fanit ovat aktiivisia. Jos kiinnostaa, klikkaa paperilehden sivua ja siirry osoitteeseen http://www.swordofmoonlight.com, sieltä löytyy niin ohjelma, sen englanninkielinen käännös kuin ohjelmalla tehtyjä pelejäkin.

Yksi niistä on From Softwaren itse tekemä, aikanaan Sword of Moonlightin mukana tullut uusioversio ensimmäisestä King’s Fieldistä, sekin englanniksi käännettynä.

King’s Field -sarjasta näkee selkeästi mitkä pelimekaniikan osat ovat innoittaneet Miyazakia Demon’s ja Dark Soulsia suunniteltaessa. King’s Fieldit eivät pidä pelaajaa kädestä, vaan uskaltavat antaa pelaajan tehdä virheitä, jotka voivat johtaa jopa kuolemaan. Siitä minä pidän.

Jos pelien liikkumis- ja taisteluaspektit olisivat parempia, puhuttaisiin jopa klassikoista. Nyt Souls-fanin kiinnostus King’s Fieldejä kohtaan jää lähinnä kuriositeetiksi, sillä yksikään King’s Field -nelikosta ei ole vanhentunut järin arvokkaasti.

Maailma on tunnelmallinen, harmi etten ehdi tutkia sitä ennen eläkeikää.
Pomo jos toinenkin tuppaa tielle. Taistelusta on turha odottaa Soulmaisen jänniä. (King's Field IV)
Playstation 2:n Eternal Ring.
Nyt menee jo liian tutuksi. (King's Field IV)

Kuninkaan perilliset

Yllättäen Demon’s Souls ei olekaan From Softwaren ensimmäinen henkinen jatko King’s Fieldille: se saavutus tehtiin jo ensimmäisen PlayStationin aikakaudella.

Shadow Tower mainostaa jo kannessaan olevansa peli King’s Fieldin tekijöiltä. Se ehti Amerikkaan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta, eurooppalaiset jäivät taas ilman. Shadow Tower on tismalleen kuin King’s Fieldit staminamittareineen kaikkineen, mutta synkemmällä tunnelmalla ja nykypelaajia kiinnostavalla kokemussysteemillä: tason nousut hoituivat nimittäin vihollisten sieluja keräämällä! Tarkempi katsaus Shadow Toweriin löytyy sivulta 38.

Eurooppalaiselle pelaajakunnalle tutumpi peli lienee Eternal Ring, PlayStation 2:n julkaisua siivittänyt King’s Field -like. Eternal Ring on toiminnallisempi näkemys King’s Fieldistä, siinä ei enää tarvinnutkaan odottaa staminamittarin latautumista. Toimintapelistä ollaan vielä kaukana, sillä eteneminen on yhä rauhallista pelimaailmana toimivan saaren tutkimista. Lyhyt kesto, tylsä pelialue ja tunnelman rapauttava musiikki takasivat, että harva muistelee Eternal Ringiä samalla lämmöllä kuin King’s Fieldejä.

PlayStation 2:n toinen From-sivupeli oli suoraa jatkoa Shadow Towerille. Shadow Tower Abyss vei Eternal Ringin toiminnallisuuden vielä pidemmälle. Se lisäsi peliin tehokkaat tuliaseet ja roppakaupalla oikeaa kauhufiilistä, muuten meno oli tuttua ensimmäisen persoonan huttua.

Etiäisena tulevasta Shadow Tower Abyss jäi japanilaisten iloksi, vaikka länsijulkaisu oli tosi lähellä. Englanninkielinen käännös oli jo käytännössä valmis, mutta Sony perui sen ja vetosi näkemykseensä länsimarkkinoiden vähäisestä kiinnostuksesta. Ironisesti kun tuli Demon’s Soulsin vuoro, Sony jätti käännöksen ja länsijulkaisun tekemättä, täysin samoin perustein.

Onneksi Atlus tuli ja otti Demonia sarvista. Jos Demon’s Souls olisi jäänyt pienen japanilaisyleisön peliksi, olisiko Dark Soulseja tai Bloodbornea koskaan edes tehty?

Ajatuskin kauhistaa!