Juho Kuorikoski: Sinivalkoinen pelikirja
Sinivalkoinen kulttuuriteko
Ensimmäistä kertaa suomalaisten pelien historia on koottu yksiin kansiin.
Pihtiputaan mummokin tietää, että pelialan nousu Suomessa on viime vuosina ollut räjähdysmäistä. Superstara-Supercellin ja Rovion loisto ovat vakuuttaneet viimeisetkin epäilevät tuomaat. Tai niinhän sitä luulisi, mutta vanhan median luutuneet asenteet eivät vähästä hetkahda.
Kun arvon kollegani, Pelit-lehden avustaja Juho Kuorikoski lähti markkinoimaan ajatustaan Suomen pelihistorian kirjasta suurille kustantamoille, kaikki kieltäytyivät. Idealle ei kuulemma ollut kaupallista kysyntää. Tämä siis viimekesäisen Supercell-miljardikaupan jälkeen.
Lukijoiden onneksi Juho ei tästä lannistunut, ja sai lopulta myytyä ideansa Fobos-pienkustantamolle. Lisätukea projektille haettiin suoraan yleisöltä kotimaisen joukkorahoituspalvelu Mesenaatin kautta. Kampanjan vähimmäistavoitteena oli 2500 euroa ja optimistisena maalina kymppitonni. Yleisön vastaus ylitti odotukset. Pottiin saatiin lopulta 15 237 euroa yhteensä 418 lahjoittajalta. Pistinpä korteni kekoon minäkin 40 euron edestä.
Historian sivujen havinaa
Sinivalkoinen pelikirja kokoaa kansiensa väliin vaatimattomasti käytännössä jokaisen Suomessa julkaistun kaupallisen pelin kolmen vuosikymmenen ajalta, ja siinä sivussa kertoo alan tekijöiden sekä yritysten historian.
Kirja on jaettu kronologisesti kuuteen aikakauteen sen mukaan, mitkä tekniset alustat ja trendit ovat kulloinkin kenttää hallinneet. Alan alkuhämäristä kuusnepalla edetään kohti nykyajan mobiilivallankumousta ja lopulta ilmaispelien voittokulkua. Kurkistetaanpa lopussa spekuloivin silmin myös tulevaisuuteen.
Luvut koostuvat ajanjaksoa käsittelevän yleisen artikkelin lisäksi jokaisen tuona aikana julkaistun pelin pienoisarvostelusta. Kuorikoski oli ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen pelata itse (melkein) jokaista suomalaista peliä. Tässä kirjailija on enimmäkseen myös onnistunut, joitakin limboon kadonneita keräilyharvinaisuuksia lukuun ottamatta.
Koodattu kieli
Rakenteeltaan kirja on kuin kantensa: insinöörimäisen tarkka ja looginen, mutta silkan tietomääränsä vuoksi myös hieman pelottava sunnuntailukijalle. Pelialaa tuntemattomalle Sinivalkoinen pelikirja on haastava teos, sillä sen kielessä on paljon alan erikoissanastoa ja vaikeasti avautuvia ilmauksia.
Kirjan lopussa on onneksi sanasto, joka auttaa ummikkoja. Aivan kaikkeen se ei kuitenkaan anna selkeää vastausta. Esimerkiksi ”middlewaren” kääntäminen ”sovelluksen osakokonaisuudeksi” ei kauheasti valota asiaa. Tai ”analogitatin” selittäminen pad-ohjaimen suuntaohjaimeksi ilman, että selitetään pad-ohjaimen käsitettä.
Ekonomisesti kirja lainaa huomattavan määrän Kuorikosken Pelitiin kirjoittamaa tekstiä sivuilleen. Useimmiten ratkaisu toimii hyvin, mutta varsinkin kirjan alkupuolella tiheään toistuva ”Teksti on alun perin julkaistu Pelit-lehdessä XX” antaa kirjasta ikävän halvan vaikutelman Pelit-lehden lehtileikekokoelmana, mikä on huono ensivaikutelma.
Sinivalkoisen pelikirjan merkittävin rakenteellinen ongelma on se, että se kohtelee kaikkia suomalaisia pelejä sosialidemokraattisen tasa-arvoisesti. Olisin halunnut lukea nykyistä enemmän suomalaispelien suurista merkkipaaluista, jotka nykyisellään hukkuvat keskinkertaisen tilpehöörin sekaan.
Max Paynen kaltaiset suurpelit saavat kyllä enemmän tekstiä kuin muut, mutta taitollisesti niitä ei ole nostettu mitenkään esiin tekstimassasta. Aukeaman tai edes sivun omistaminen näille merkkipaaluille olisi piristänyt kirjan visuaalista ilmettä ja tehnyt lukemisesta hauskempaa. Nykyisessä muodossaan tasapaksu tekstimassa on työlästä lukea.
Kirjaa kanteen katsotaan
Kirjan visuaalinen anti on muutenkin kokonaisuuden heikoin puoli. Sivuille on eksynyt runsaasti typografisia kauneusvirheitä, kuten tyhjiä aukkoja sekä otsikoita, jotka ovat jääneet edelliselle sivulle tekstin alkaessa vasta seuraavalla. Kuvituksena sivut ovat täynnä haulikolla ammuttuja pikkuriikkisiä, huonolaatuisia ruutukaappauksia. Välillä kuvat ovat valuneet rumasti aukeaman alalaitaan kuin kivet aakkoslammen pohjaan. Lisäksi kuvatekstien puuttuminen hankaloittaa oikeaan peliin yhdistämistä.
Visuaalisen toteutuksen ainoina valopilkkuina tuikkivat sarjakuvataiteilija Henri Tervapuron persoonalliset piirustukset, jotka koristavat jokaisen kappaleen alkua ja kirjan johdantoa. Myös kansi on asiallinen, joskin kliininen ja vaikeasti lähestyttävä.
Ulkoasun vaisuus on harmillista, sillä Sinivalkoisen pelikirjan sisältö on täyttä rautaa. Toveri Kuorikoski on tehnyt mittaluokassaan todella poikkeuksellisen urotyön kotimaisen pelikulttuurin puolesta. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi, sillä tarinoita riittää varmasti vielä kerrottavaksi.
4 siniristilippua