Digikävelylle

Bernband, Abstract Ritual, Error City Tourist, Césure, Purgateus, Oneiric Gardens, Dust City, Slave of God, ▲Nø♦C1iP▲– mitä ne ovat? Kaikki yhdeksän artikkelissani esiteltyä peliä edustavat lajityyppiä, jota voi paremman puutteessa kutsua kävelysimulaattoriksi.

Nimessä on puolet totta ja puolet harhaa. Kävelysimulaattoreissa ei yleensä tehdä muuta kuin kävellään, mutta simuja ne eivät ole, ainakaan jos sanalla tarkoitetaan monimutkaisia systeemejä ja niiden hallintaa. Genren edustajissa ei yleensä voi voittaa tai hävitä, eikä niiden pelaaminen vaadi refleksejä, aivojumppaa tai kimurantteja konrolleja. WASD liikkumiseen ja hiiri pään kääntelyyn riittää. Pärjäämisen sijaan fokus on puhtaassa tutkimusmatkailussa. Jos ensimmäisen persoonan räiskintäpelistä poistaisi ammuskelun ja juonen, tulos olisi kävelysimulaattori.

Jos pelissä ei ole tavoitteita, mitä järkeä siinä on? Kysymykseen voi vastata kysymyksellä: mitä järkeä on käydä päämäärättömillä kävelyillä oikeassa elämässä? Kun edes lyhyen hetken ei tarvitse murehtia arkea (tai maailman pelastamista), mieli rentoutuu ja alkaa tuottaa uusia, luovia ajatuksia.

Digitaaliset kävelyt vievät lisäksi matkalle mitä mahdottomimpiin maisemiin. Koska sekä niiden kehittäjät että pelaajat voivat keskittyä yksinomaan ympäristöön ja tunnelmaan, kävelysimuista irtoaa usein fiiliksiä, joita ei muualta saa (kuten varsinaisessa jutussa yritän julkituoda). Yhdistävänä tekijänä toimii usein yksinäisyys ja hämmennys vieraan maailman edessä. Pelistä riippuen kokemus voi olla meditatiivinen tai kauhistuttava.

Pienimuotoiset, teknisesti vaatimattomat kävelypelit eivät tietenkään kilpaile suoraan ison budjetin pelien kanssa. Ne ovat pikemminkin happihyppyjä totisen puurtamisen lomassa, joilla vanhoihin asioihin saa uutta perspektiiviä.

Oikeiden kävelyjen lailla Bernbandin ja kumppaneiden vahvuutena on myös ilmaisuus (ainoa poikkeus on Purgateus, joka on ilmainen modi, mutta tarvitsee alleen maksullisen Proteus-pelin). Kokeelliselle digikävelylle lähteminen ei näin ollen ole kiinni muusta kuin asenteesta ja parin sanan naputtamisesta Googleen.

 

 

Lue ja delaa: Kummajaiskävelyt

Niin kauan kuin yötä riittää

"Minusta armeliain asia elämässä on ihmismielen kyvyttömyys ymmärtää kaikkea sitä, mitä maailma pitää sisällään." - H. P. Lovecraft: Cthulhun kutsu

On asioita, joiden suhteen on parempi pysytellä tietämättömyyden levollisella saarella. Valitettavasti nämä samat asiat vetävät puoleensa ihmisiä, joita kiehtoo kaikki poikkeava ja vaiettu. Kuten minua.

Kiinnostuin digitaalisesta kulttuurista hyvin varhain. Vartuttuani päädyin tutkimaan aihetta perinteikkäässä instituutiossa. Hiljalleen kirjoitukseni alkoivat kohdistua yhä enemmän tiettyihin yksilöihin, joilla on sama epäterve fiksaatio epäinhimilliseen maisemasuunnitteluun ja arkkitehtuuriin. Nämä tekijät toimivat yksinomaan tietoverkossa, osa salanimien suojassa. He muovaavat kylmiä, digitaalisia tiloja, jonka kaltaisia ei ole ennen nähty. Minun oli tietenkin pakko päästä näkemään ne omin silmin.

Kun mietin lähintä vertauskohtaa, mieleeni nousevat vanhat televisiopelit: Atari 2600 ja Vanhan Englannin "mikrot". Niiden ulosanti oli niin matalatasoista, että useat pelit olivat pakostakin abstrakteja ja tulkinnanvaraisia. Missä minä olen? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä minun pitäisi tuntea? Nämä kysymykset nousevat jälleen esiin landschaftissa, jota tämä kirjoitus käsittelee.

Pahat kielet kuiskivat, että olen sekaisin tai keksinyt kaiken maineen toivossa. Kuvailemani paikat ovat kuitenkin olemassa. Kuka tahansa voi itse kokea ne, vieläpä ilmaiseksi. Onko se sitten kannattavaa… Eikä minua aja toimissani kuin uteliaisuus ja antikvaarinen vietti. En voi antaa obskuurien töiden kadota aikaan ilman, että niistä jää joku merkintä. Ihmisten täytyy saada tietää!

Maallikko vilkaisee matkakertomusta ja ottamiani valokuvia (kuvat valehtelevat aina) ja toteaa niistä: hulluttelua ja hassuttelua. Tervehdin tätä asennetta ilolla. Pakonomainen kiinnostus kaikkea yllättävää ja epänormaalia kohtaan on taakka, jota ei kannata ottaa harteilleen. Pian arki ei tunnu miltään ja rauhaa on pakko hakea hämärän rajamailta. Silloin pääsee toki kokemaan jotain erityislaatuista, mutta millä hinnalla? Tietoisuus siitä, millaisesta pahvista normielämän kulissit on rakennettu, on liikaa.

Tämä on selonteko siitä, mitä näin vaelluksieni aikana. Naurakaa minulle tai seuratkaa jälkiäni, en välitä. Minun aikani on joka tapauksessa tullut. Morfiinin vaikutus alkaa heiketä, on kirjoitettava nopeammin.

[caption id="attachment_18033" align="aligncenter" width="640"] Rujonkaunista kaupunkielämää Bernbandissa.[/caption]

Kohde 1: Bernband

Matkani alkaa Bernbandin muukalaiskaupungista. Bernband on kaksijakoinen matkakohde: uhkaava ja sympaattinen, ruma ja söpö. Juuri se tekee siitä mieleenpainuvan.

Tietyiltä osin Bernband tuo mieleen Star Wars -kinofilmin rauhallisemmat osuudet. Futuristisessa cityssä vallitsee vieras, kosminen tunnelma, mutta ilman kauhuja tai konflikteja. Kadulla tuntee olonsa rennoksi. Paikalliset saattavat tuijottaa, mutta eivät häiritse tutkimusmatkailuani. Baarissa livebändiä kuunnellessaan voi melkein sulautua kantiksiin ja kuvitella olevansa aito bernbandilainen. Kuppila, koulu, esitystilat ovat kaikki avoinna uteliaalle turistille, ja turistiksi niissä itsensä tunteekin.

Bernbandissa on helppo viihtyä, mutta pitempään viipyvä telluslainen alkaa ahdistua alituisista hisseistä, paljaista metallisista seinistä ja siellä täällä olevista pitkistä pudotuksista. Millaisille teräsjaloille nämä kuilut on tarkoitettu? Asukkaat vaikuttavat orgaanisilta, joten miksi kaikki on tarkan geometristä, kuin koneen suunnittelemaa? Puhumattakaan siitä, että kaikki on rakennettu suurista, karkeista palikoista. Vaikutelma on aluksi outo, aivan kuin kaikki olisi väärässä mittakaavassa, mutta tehokeinosta oppii nauttimaan.

Bernband on turvallinen, helppo matkakohde. Sielua ei kuitenkaan ravitse turva, vaan haasteet ja niiden voittaminen. Siirryn siis eteenpäin.

[caption id="attachment_18032" align="aligncenter" width="640"] Abstract Ritualin porraslabyrintti kätkee sisälleen salaisuuden.[/caption]

Kohde 2: Abstract Ritual

Kun Bernband on trendikkään harmaanruskea, Abstract Ritual on pelkkää heleää pastellia. Kaikki on niin ihanan pinkkiä ja vihreää, että se on jo maanista. Täällä ilo ja hulluus lyövät kättä.

Kun Bernband on klaustrofobinen, Abstract Ritual on avoin. Jonkinnäköiselle aavikkopläntille on isketty läjä rakennuksia, joista pursuaa ulos kymmeniä portaikkoja. Kohteensa voi valita itse ja matala painovoima tekee liikkumisesta vaivatonta. Takaraivossa kuitenkin tikittää: millaiset olennot nauttivat näin vänkyräisistä kulkureiteistä?

Kun Bernbandin ksenomorfit ovat hiljaa, Abstract Ritualin Kumma-Kallet hokevat kryptisiä lauseita. Kuten: "Pidän hävyttömästä asustasi." Toiset ovat ystävällisiä, toiset vähemmän. Täällä ei tunne itseään turistiksi, pikemminkin pyhiinvaeltajaksi. Tai tunkeilijaksi.

Kun Bernbandissa ei ole tallustelua kummempaa tavoitetta, Abstract Ritualissa etsitään piilotettua maailmaa. Paikan asukkaat puhuvat kolmiosta, ympyrästä ja neliöstä. Olenko minä PeliAsema-skeeman täydentävä tekijä X? Harhailen aikani, kunnes pähkinä ratkeaa. Salainen maailma on kovin kaunis, mutta arkkitehtuuriltaan vielä hämmentävämpi kuin muu alue. Taivaaseen tosiaan pääsee tikapuita pitkin.

Aivan kuten Bernband, Abstract Ritual ei lopulta ole ihmisen paikka. Kävelen aavikon reunalle ja hyppään tyhjyyteen.

[caption id="attachment_18036" align="aligncenter" width="640"] Mikä tapahtuu Error City Touristissa, jää Error City Touristiin.[/caption]

Kohde 3: Error City Tourist

Error City on rauhaton. Kadulla parveilee Mörön ja Felix-kissan risteytykseltä näyttäviä hahmoja, joilla on häiritsevä taipumus liukua seinien läpi. Kaupunkia kiertää lakkaamatta monorail-vaunu. Levoton paletti on kuin CGA-ajan DOS-pelistä: turkoosia, violettia, valkoista, mustaa. Rikkinäinen värisotku luo taivaalla nahkaansa. Error City on liikettä, liikettä, liikettä.

Aloitan lukemalla tietokoneterminaaleihin tallennettuja viestejä, mutta "monsters explore visitor" -tyyliset pätkät eivät varsinaisesti rauhoita. Jokin täällä on pielessä. Lähden kävelemään eteenpäin vain huomatakseni, että Error Cityssä ei tunneta käsitettä "eteenpäin". Kaupunki on kiertynyt itsensä ympärille ikuiseksi silmukaksi, jossa itsensä löytää samalta kadulta yhä uudelleen. Ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Felix-Mörötkin vain palloilevat ympäriinsä.

Hyppään yksiraiteisen kyytiin, mutta ylhäältä tarkasteltuna kaikki vaikuttaa vielä monotonisemmalta. Miksi kaikki rakennukset ovat niin matalia? Täällähän tulee hulluksi!

Yritän nukkua, että saisin edes hetken rauhan ajatuksiltani. Uneksin olevani Gordon Freeman, jonka vaunu kuljettaa uusiin, jännittäviin seikkailuihin...

[caption id="attachment_18034" align="aligncenter" width="640"] Césuren käsittämätön konemaailma tihkuu tuntematonta uhkaa.[/caption]

Kohde 4: Césure

Black Mesa tarkoittaa mustaa vuorta. Olen Black Mesan sisällä.

Césure, suomalaisittain kesuura, tarkoittaa runosäkeen keskellä olevaa taukoa: "Olen ihminen, || en kone." Tämä Césure on välitila orgaanisen ja mekaanisen välillä, kuin kurkistus Reaperin pelottavaan sielunmaisemaan.

Césuressa kaikki on mustaa tai tummanharmaata, pimeyttä halkoo vain mystinen oranssi valonkajo. Aikaisemmat matkakohteeni olivat outoja, mutta niissä sentään pystyi erottamaan taivaan, rakennukset, jotain eläviä olentoja. Césure on kuollut kivi, johon on törkätty kiinni jotain, mikä näyttää ison koneen palasilta. En käsitä, olenko ulkosalla vai syvällä maan sisällä. Parissa minuutissa alkaa ahdistaa toden teolla. Olen loukussa, || haluan pois.

Césure saa hetkeksi epäilemään koko retkeni mielekkyyttä. Jos tarkoituksena on etsiä häiritseviä tiloja, mitä sitten, kun jokin paikka käy liiaksi hermojen päälle? Lopulta päätän: tämäkin on mieltä avartava kokemus, joka saa näkemään digitaaliset tilat uudella tavalla. Kunhan olen imenyt tästä kaiken oleellisen, voin siirtyä seuraavalle alueelle. Ja sitten vaihteeksi jotain iloisempaa.

Päätän vetäytyä hetkeksi turvaluolaan, rehevälle saarelle nimeltä Proteus.

[caption id="attachment_18039" align="aligncenter" width="640"] Modin avulla Proteuksesta tulee Purgateus, auringonlaskun ja sumuisten syysiltojen maa.[/caption]

Kohde 5: Purgateus

Proteus on digitaalisten kävelyreittien alkulähde. Siellä voi unohtaa niin huolet kuin suorituspaineet ja ihan vain olla. Se on lämmin peitto, jonka alle todellisuuden pahat möröt eivät koskaan löydä. Césuren jälkeen tarvitsen toden totta tätä peittoa.

Kun saavun perille, en löydäkään Proteusta, vaan Purgateuksen. Tunnistan paikan samaksi, joku on vain modifioinut sitä. Ja miten! Unelias metsikkö on muuttunut kuoleman laaksoksi.

Kun Proteus eteni vuodenajasta toiseen, Purgateuksessa marraskuu vaihtuu joulukuuksi, huonoina päivinä takaisin lokakuuksi. Meininki on kuin Ruger Hauerin lyriikoissa: sus on samanlaista ikävää kuin hylätyissä pyörissä, sateen lyömissä, ajan syömissä… Punaiset avohaavat risteilevät maaperän päällä, ilmassa tuntuu leijuvan tuhkaa. Jossain kaukaisuudessa köhivä rumpukone lyö viimeisiä tahtejaan. Elämä on pysähtynyt. Olenko löytänyt Lengin tasangon?

Purgateus on hyvin surullinen, mutta myös hyvin kaunis saari. Kuolevan maailman (ihmisen, kolossin) viimeisissä hetkissä on jotain, mikä pysäyttää ja saa kiinnittämään huomiota. Kaipaamme aina eniten sitä, mitä ei enää ole. Purgateusta ikävöi jo silloin, kun sen pinnalla ottaa ensimmäisiä askelia. Se palauttaa myös uskon tähän hulluun projektiin: tällaisia väristyksiä ei muualta saa.

[caption id="attachment_18038" align="aligncenter" width="640"] Unen tapaan Oneiric Gardens hyppii levottomasti aiheesta toiseen.[/caption]

Kohde 6: Oneiric Gardens

Puhdistavan Purgateuksen jälkeen olen taas valmis uusiin koettelemuksiin. Aloitan avaamalla sanakirjan: oneiric, unenomainen.

Bernband, Error City ja muut saattoivat olla hämmentäviä, mutta niissä oli oikean paikan tuntu. Niitä ehkä ohjasi tuntematon logiikka, mutta niistä pystyi aistimaan jonkin tarkoituksen. Oneiric Gardens on uni, jossa ainoa sääntö on säännöttömyys. Tämä tila on enemmän henkinen kuin fyysinen.

Outous alkaa ulkomuodosta. Paikat näyttävät softarenderoidulta Hexen II:lta, siis joltain unohdettujen Muinaisten tekemältä. Varjoja ei tunneta ja tasavaloisten salien keskellä itsensä tuntee kovin avuttomaksi, kovin ihmiseksi. Kun hyppää, jaloista kuuluu italialaisesta putkimiehestä muistuttava boing-ääni. Mistä on kyse, selittäkää!

Ei ole mitään selitettävää, on vain toisiinsa liitettyjä "puutarhoja". Löytyy muinaista luolaa, minikokoista pilvenpiirtäjää, hmm, videovuokraamoa? Yhteistä kaikille on ihmissilmään sattuva rumuus ja kuin vuosisatoja vanhasta kirjasta leikatut piirrosdemonit, jotka hengailevat mestoilla kuin siinä ei olisi mitään ihmeteltävää.

Luulin, että kiirastulta seuraa taivas, mutta päädyinkin Oneiric Gardensin helvettiin. Pahinta (parasta?) tässä unisekoilussa on juurikin sattumanvaraisuus. En saa jalansijaa mistään ja kauhut alkavat supatella korviin.

Viimeinen muistikuvani on seesteiseltä saariryppäältä avoimen meren keskeltä. Aurinko paistaa ja kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta en enää kestä äkkinäisiä vaihdoksia. Lähden uimaan kestävämmän maaperän toivossa. Olkoot vaikka aavikkoa, kunhan se pysyy paikoillaan. Haluan herätä tästä painajaisesta!

[caption id="attachment_18035" align="aligncenter" width="640"] Dust Cityn kryptiset viestit antavat viitteitä siitä, mitä kaupungissa oikein tapahtui.[/caption]

Kohde 7: Dust City

Herään autiomaassa. Vai alkaako autiomaa herätä minussa?

Dust City on Oneiric Gardensin henkinen sisarkaupunki. Se on samalla tavalla unenomainen, mutta ei vailla historiaa tai tarkoitusta. Ehkä. Jäljelle jääneitä katkelmia on vaikea tulkita.

Kaupunkia on ensin vaikea paikallistaa, se on korkeiden (hulluuden) vuorien ympäröimä ja verhoutunut sankkaan sumuun. Keltaisen rokan keskeltä alkaa vähitellen pilkistää möhkälemäisiä rakennuksia, ties kenen pystyttämänä. Kun niihin astuu, käy Oneiric Gardensit, sillä sisätilat ovat toinen toistaan epämääräisempiä. Pahinta arkkitehtuurissa on tapa, jolla rakennukset on saatu ulkoa näyttämään pienemmiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Tai sitten ne ovat portteja toisiin, ihmismielelle käsittämättömiin maailmoihin. Kumpi on karmeampaa, en tiedä.

Huomioni kiinnittyy ilmassa leijuviin merkintöihin, jotka ovat jotain hieroglyfin ja liidulla piirretyn rituaalikehän väliltä. Ne kertovat Dust Cityn rakentajien kohtalosta hajanaisin sanankääntein: "Olimme RAKENTANEET niin monia PYHÄKKÖJÄ … joitain VALOSTA … toisia KIVESTÄ … TÄHDET jauhoivat ne KAIKKI HIEKAKSI." Toinen ote: "Laitoimme kaiken TIETOMME … SILIKONIIN ja LASIIN … joka muuttuu TUHKAKSI yhtä … nopeasti kuin LIHA ja LUU."

Jokaiseen rakennukseen on lisäksi sijoitettu irvokas artefakti. Saapuessani Dust Cityyn tavaroideni sekaan oli ilmestynyt joukko zip-koodilukolla suljettuja kansioita, ja nämä artefaktit tarjoavat numerosarjat niiden avaamiseen. Sisältä löytyy tekstiä, kuvaa ja ääntä, kaikki tietenkin yhtä lailla tulkinnan ulottumattomissa. Luultavasti ne oli tarkoitettu vain kaupunkia muinoin asuttaneille olennoille, ei minulle.

Aivoni alkavat väsyä mahdottomien arvoitusten prosessoimisesta. Ihana laudanum, tule ja pyyhi murheeni pois!

[caption id="attachment_18040" align="aligncenter" width="640"] Slave of Godissa TANSSITAAN.[/caption]

Päätepysäkki: Slave of God

Tässä vaiheessa haluan enää vain turruttaa aistini ja pysäyttää ylivilkkaan ajatustenjuoksun. Mikä olisi yökerhoa parempi loppusijoituspaikka psyykelleni?

Slave of God. Nimi lupaa hyvää. Olen kyllästynyt epäjumaliin. Haluan palvoa vaihteeksi kaikkein inhimillisintä jumalaa: humalaa.

Mahdoton neonräjähdys tervehtii minua aulassa. Hetken luulen jo silmissäni olevan jotain vikaa, mutta ei. Täällä päihtymys alkaa jo sisustussuunnittelusta. Tilaan tiskiltä pari juomaa ja liityn krebaavaan seurakuntaan tanssilattialla. Kovaa iskevä bassorumpu alkaa heti vaikuttaa positiviisesti.

Täällä kaikki on sopivan persoonatonta. DJ soittaa levariensa takaa yhtä ja samaa biisiä, kukaan ei välitä. Gorillamaiset poket seisovat tyynesti paikoillaan, kukaan ei välitä. Osa väestä tanssii ja osa dokaa, kukaan ei välitä. Ihanaa! Alan sulautua aivottomaan maailmanhenkeen, jossa millään muulla kuin hurmoksen jatkumisella ei ole väliä.

Kun katseemme kohtaavat, tuntuu kuin muu tanssilattia hämärtyisi ja musiikki vaihtaisi sävyä. Tanssimme lähes sylitysten. Heti jos poistun hänen kapeasta näkökentästään, olen taas pelkkää massaa. Ymmärrän, tämä kissa ja hiiri -leikki kuuluu asiaan. Tanssimme, kunnes hänen sydämensä alkaa kirjaimellisesti sykkiä tietään ulos rinnasta. En ole tosin aivan varma, sillä baari alkaa tässä vaiheessa iltaa olla pelkkää repaleista värisotkua. En ole varma, mutta en haluakaan olla. Hiiteen analyysit, kokeelliset pelit ja varsinkin kirjoittaminen. Haluan edes lyhyen hetken vain nauttia ihmisyydestäni.

Lopulta tanssin itseni selväksi ja näen tilanteen sellaisena kuin se on. Tämäkin on abstrakti, jonkun keksimä rituaali muiden joukossa. Partnerini ei ole lihaa ja verta vaan kökösti animoitu darwinialainen tikku-ukko. Emme tule viettämään yötä yhdessä. Ihan sama vaikka olisin taas Bernbandissa.

Hoiperran ulos tanssihelvetistä. Aurinko nousee, sen kirkkaus sattuu silmiin. Mieleen palaa eräs Dust Cityn tekstinpätkä: "AURINKO ei KOSKAAN ollut … ollut niin PUNAINEN … samalla KAUNIS … ja KARMEA."

Olen nähnyt kaiken. Hakkaan ESC-nappia, mutta se poistaa vain välittömät audiovisuaaliset ärsykkeet, ei muistikuvia.

[caption id="attachment_18037" align="aligncenter" width="640"] ▲Nø♦C1iP▲ tarjoaa aivot kärtsäävän vision tuonpuoleisesta.[/caption]

Epilogi: ▲Nø♦C1iP▲

Kaiken piti päättyä Slave of Godiin. Otin vapaata töistä, kävin läpi hermoromahduksen, vähitellen jopa unohdin. Sitten alkoivat unet.

Joka yö näen unta paikasta, jossa on kaikuja kaikista vierailemistani kohteista. Slave of Godin värit, Abstract Ritualin salainen missio, Césuren ja Oneiric Gardensin ahdistavuus... Jotenkin tiedän alueen kantavan nimeä ▲Nø♦C1iP▲. Se on kuin fyysisen muodon saanut ohjelmointivirhe. Tänne glitchit tulevat kuolemaan.

Ei ole enää mitään ymmärrettävää. On vain epileptisesti väriään vaihtavia pintoja, kahdentuvaa ja puuroutuvaa näkökenttää, kymmenen efektin läpi puskettua elektromelua. Ainoat asiat, jotka tässä teknoinfernossa erotan ovat pari pyramidiä ja parinkymmenen ristin kenttä. Ennusmerkkejä.

Unessani yritän aina hyppiä ilmassa leijuvia kuutioita pitkin taivaaseen. Hypyt eivät olisi vaikeita, jos ▲Nø♦C1iP▲ pysyisi tasaisena edes pari sekuntia kerrallaan. Nyt hypyn lakipisteessä värit vaihtuvat toisiin ja maailma mössööntyy juuri sen millisekunnin ajaksi, joka riittää väärään korjausliikkeeseen. Luulen laskeutuvani kuution päälle, mutta vajoan vain sen läpi alas maahan, yhä uudelleen ja uudelleen. Muistelen kaikkia tuntemiani noclip-koodeja (IDCLIP, DNCLIP), mutta mikään ei auta. Minun ei ole tarkoituskaan päästä pois täältä. Olen yksi risti, yksi hautakammio lisää.

Nyt olen kertonut kaiken. En kadu mitään, sillä sain kokea ja nähdä mitä ainutlaatuisimpia asioita. Mutta tähän kaikki päättyy. Tästä hulluudesta on vain yksi mahdollinen pakotie. Hyvästi, lukijani!

Voin vain rukoilla, että kaupassa on vielä Fifa/Forza-bundleja jäljellä.

 

▲@L€K$4ƝЮ❤ʍ4ƝǮØ$▲