Tokion kadut käyvät läpi toista suurta jengisotaansa. Verta vuodatetaan mielettömässä taistossa, kunnes eräänä päivänä graffiteissa alkaa vilistä kutsuja outoon yhteenottoon. "Uusi nokkimisjärjestys ratkaistakoon kaksintaisteluissa, jengipomo vastaan jengipomo, mano a (wo)mano. Osallistu _ tai muuten."
Nokkelimmat lienevät jo arvanneet, että Last Bronx on perinteinen hakkauspeli, jossa kaksi notkeaa lähitaistelijaa läimii toisiaan, kunnes vain toinen seisoo jaloillaan. Hahmopaletti koostuu kahdeksasta Nipponin sankarista, joilla kaikilla on omat liikkeensä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Tuttua, turvallista ja moneen kertaan testattua.
Peruskaavasta poiketen tappelijoilla on matsissa mukanaan vähän kättä pidempää: lekoja, miekkoja, keppejä, nunchakuja ja muuta sälää. Verkkopelikin on mukana. Kyllä nyt on suu ihmetyksestä ymmyrkäisenä.
KeyTronicille kyytiä
Koska en omista laattaohjainta nyt enkä ennalta nähtävässä tulevaisuudessa, oli Last Bronxin pelattavuus näppäimistöltä iloinen yllätys. Puolustautumiselle, potkuille ja lyönneille on omat nappinsa, ja oletusnapit on hyvin valittu. Toinen pelaaja käyttää näppäimistön vasenta puolta, toinen oikeaa. Ahdasta tulee, ja kyynärpääkontaktit ovat yleisiä, mutta sehän vain parantaa todentuntua. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että kaikki näppäimistöt tunnetusti eivät toimi oikein, kun useampaa nappia painaa samanaikaisesti.
Avain voittoon on käyttää oikealla hetkellä oikeaa liikettä. Erikoisliikkeiden näppäinyhdistelmät ovat aluksi sangen omituisia ja vaikeita muistaa, mutta peruslyönneilläkin onneksi pärjää miten kuten. Sain jopa suosimallani RandoPunch(tm)-menetelmällä ensi yrittämällä neljä vastustajaa kumoon, mikä on nakkisormidivisioonassa hyvä tulos.
Tietokonetta vastaan yksin pelatessa pelimuotoja on harjoittelupelin lisäksi kaksi. Perinteisessä ottelussa kaksi tyrmäystä tarkoittaa erävoittoa, minkä jälkeen tausta vaihtuu, voimat palautuvat täysille ja vastustaja muuttuu astetta kovemmaksi. Jos tietokone saa kaksi voittoa, peli päättyy. Lyhyemmässä eloonjäämistaistossa on muuten samat säännöt, mutta vanhat vammat siirtyvät taistosta toiseen, eli läheltä piti -voitto on yleensä se viimeinen.
Kaksinpelimoodeja on niitäkin kaksi. Joko tapellaan yksinpelin tapaan hahmo vastaan hahmo, ottelu kerrallaan, tai valitaan viiden jengiläisen ryhmä. Ryhmäottelussa aina taistelevan hahmon kupsahtaessa hyppää reservistä seuraava ukko peliin. Peli loppuu, kun toisen pelaajan viimeinenkin katutappelija nuolee asfalttia.
Kaksinpeli onnistuu myös modeemilla, nollakaapelilla, lähiverkossa tai internetissä. Viisikkopelin pitäisi onnistua useammaltakin kuin kahdelta pelaajalta, tosin vain kaksi tappelee kerrallaan. Verkkopelin toimivuus tai toimimattomuus jäi testaamatta.
Sega teki sen taas
Niin pelin alkuintron musiikki kuin taistelijoiden kiljahtamat kommentitkin on puhuttu japaniksi. Vaikka joku Nippon-friikki voi pitää tästä, minä en moisesta innostu. On se kiva hakata kaveri säpäleiksi, ja todeta päälle machona "Hah! Zaguash Gunru!"
Peli ei ilman 3D-korttia kerta kaikkiaan pyöri sujuvasti kuin mahdollisesti jollain P2-300-koneella. Testipenkin kookutonen köhi tavattomasti, ellei turvautunut kamalan näköisiin VGA-resoluutioihin. SVGA:na tilanne parani nopeuden kustannuksella, mutta silti peli näytti kulmikkaalta ja kalpealta.
Sega on Sega, eikä näemmä opi virheistään: Last Bronx ei tue suoraan laatikosta -versiona mitään 3D-korttia. Parempi siis jättää peli hyllylle siihen asti, kunnes luvattu 3D-päivitys on saatavilla. Harmi juttu, sillä Last Bronx olisi muuten hyvä mätkintä.
Jos ja kun kunnon 3D-päivitys ilmestyy, Last Bronx ansaitsee ainakin kymmenen pistettä lisää. Nykymuodossaan Bronx on hyvä yritys, mutta ilman pelimoottoripuolen remonttia sellaiseksi jääkin.
74
