Falloutit ovat legendaarisia rooliseikkailuja, joiden seuraajaa on odotettu pitkään. Lionheart siirtää tutun hahmosysteemin fantasiaympäristöön, mutta jotain katoaa matkalla.
Falloutien vastuuhenkilöt ovat kiertäneet suosittuja pelejään läheltä, mutta suoraa jatko-osaa ei jostain ihmeen syystä haluta tehdä. Pari vuotta sitten omaan Troika-firmaansa hypänneet alkuperäiset suunnittelijat julkaisivat systeemiltään hyvin Fallout-henkisen Arcanumin, nyt vuorossa on Reflexiven ja Black Islen yhdessä kokoama fantasiakäännös Lionheart.
Arcanumin tavoin Lionheartin maailma sekoittaa kiehtovasti faktaa ja fiktiota. Tosimaailman historialliset tapahtumat on yhdistetty ovelasti omaan keksittyyn lisään, ja lopputulos on lähtökohtiaan kiinnostavampi puolikuvitteellinen keskiaika.
Historia kulki tunnettuun tapaan kolmanteen ristiretkeen 1100-luvun lopulle asti. Tällöin kuningas Richard Leijonamieli huijattiin teloittamaan kerralla tuhansia arabivankeja. Verityön tuloksena todellisuuden ja henkimaailman portit murtuivat, ja maan päälle syöksyi joukoittain ihmisisäntää etsiviä henkiä.
Kristityt ja muslimit löivät yhdessä olioiden pääjoukot takaisin, mutta maailma ei enää ollut entisensä. Henkiä ja erilaisia fantasiaotuksia karkasi pitkin maailmaa ja henkien valtaamat ihmiset pystyivät äkkiä hallitsemaan taianomaisia voimia. Murtumasta seurasi myös suuria luonnonmullistuksia. Muutamassa vuodessa Irlanti upposi kokonaan mereen ja Englanti hajosi seitsemäksi pienemmäksi saareksi.
Murtumasta on kulunut jo lähes 400 vuotta, mutta ihmiset eivät ole vieläkään sinut uuden ympäristönsä kanssa. Kirkko on leimannut kaikki taikurit vääräuskoisiksi ja inkvisitio jahtaa pakanoita pitkin Eurooppaa. Englannin kuningaskunta on julkisesti hyväksynyt taikuuden, eikä kirkko voi sietää tätä. Niinpä Espanjassa kootaan suurta armadaa tulossa olevaa sotaretkeä varten.
Kaiken sekasotkun keskellä kristikunnan muinaisesineitä on varastettu pitkin Eurooppaa. Pahuuden voimat valmistautuvat rikkomaan maailmojen rajat uudelleen, mutta Leijonamielen kaukaiseksi jälkeläiseksi paljastuva sankari eksyy heidän tielleen. Tuhon estäminen jää jälleen Leijonamielen suvun varaan.
Yli luokkarajojen
Vaikka Lionheartin maailma on erinomaisen kiinnostava, on peliä odotettu sen käyttämän Fallouteista tutun special-hahmosysteemin takia. Luokattoman järjestelmän ansiosta jokainen pystyy muokkaamaan hahmostaan oman itsensä näköisen. Yksinkertainen seitsemään ominaisuuteen perustuva systeemi venyy moneksi ja palkitsee pelaajan mielikuvituksen.
Systeemi on pysynyt pelivaihdoksesta huolimatta lähes ennallaan. Ainoa huomattava muutos on ominaisuuskaton nostaminen erikoistapauksissa yli kymmenen pisteen. Hahmoa luotaessa vaihteluraja on edelleen yhdestä kymmeneen, mutta pelin kuluessa jotkut tapahtumat ja teot voivat nostaa ominaisuuden kympin yli. Tällä on vain vähän vaikutusta peliin, ja ratkaisu on mukana lähinnä käytännöllisyyden takia. Näin jo jonkun ominaisuuden maksimoineetkin pelaajat pääsevät hyötymään kaikkien tehtävien palkinnoista.
Koko keitoksen viimeistelevä suola eli perkit ovat mukana myös Lionheartissa. Entiseen tapaan ne ovat osuvasti nimettyjä lisäominaisuuksia, joita voi valita hahmolleen aina kolmen tasonnousun välein tai joita saadaan joistain tehtävistä. Niillä voi esimerkiksi parantaa puhelahjojaan tai vikkelöittää liikenopeuttaan. Suurin osa perkeistä on kopioitu sanatarkasti suoraan Fallouteista, mutta mukana on myös muutamia uusia keksintöjä. Perkit ovat ideana erinomainen, sillä ne saavat oman pelihahmon tuntumaan oikealta yksilöltä.
Kolmeen eri koulukuntaan jaetut loitsut on lisätty suoraan taitojen jatkoksi. Jokaisessa koulussa on neljä alijaosta, joiden taidon parantuessa saa käyttöönsä lisää tehokkaampia taikoja. Loitsut ovat perinteistä fantasiakamaa tulipalloista salamoihin.
Maailma on pelkkää käytävää
Seikkailu alkaa Barcelonasta, jossa itse Leonardo da Vinci pelastaa sankarin orjakauppiaiden kynsistä. Kaupungissa ja sen lähiympäristössä riittää lupaavasti tekemistä, ja ongelmat voi yleensä ratkaista sekä hyvällä että pahalla tavalla. Ilkeät ihmiset voivat liittyä inkvisitioon, kun puhdasotsainen sankari voi kiillottaa kilpeään temppeliritareiden riveissä.
Alkupuolella miellyttävän monet ongelmat ratkeavat sopivalla hahmolla puhumalla. Oma lipeväkielinen inkvisiittorini puhui tiensä ulos monesta pahasta kolosta, mutta kaupungin turvallisten katujen ulkopuolella terävinkään sanan säilä ei riitä pitämään sankaria hengissä. Kaikki lain kouran ulkopuolisen alueet on ripoteltu täyteen vihamielisiä otuksia, joista ei selviä kuin teräksellä tai taialla. Typerästi jopa puhuja joutuu hankkimaan suurimman osan kokemuksestaan taistelemalla.
Barcelonan lähettyvillä taistelun runsaus ei vielä häiritse, sillä muuta tekemistä on riittävästi, ja mättämistä katkotaan kiinnostavilla kohtaamisilla. Kaikki muuttuu, kun sankari jättää kaupungin muurit taakseen. Maaseudun tyhjyydessä kokonaisuus degeneroituu pelkäksi mättämiseksi, jota ei enää osata edes rytmittää kunnolla.
Mukaan tulee vielä hetkeksi mielenkiintoa, kun tarina vie hahmon uudelleen asutuksen keskelle. Alun viihdyttävyyteen ei enää päästä, sillä suurin osa tehtävistä sijoittuu tylsiin ja ylipitkiin luolastoihin. Loppua kohti mättäminen venyy jo hermoja raastaviin mittoihin.
Liian hakkaamisen lisäksi heikko tasosuunnittelu on Lionheartin suurin synti. Luolat tai sisätilat ovat samanlaisia tyhjän harmaita putkia, jopa luostari on pelkkää käytävää käytävän perään. Missä munkit nukkuvat tai suorittavat askareitaan? Onko tasosuunnittelija koskaan nähnyt oikeaa taloa? On niissä muutakin kuin käytävä.
Tekoälytön joukko
Jos taistelua on paljon, sen pitää olla sujuvaa. Lionheartin suonissa virtaa enemmän kuin vähän Diablon verta, sillä tosiaikainen kurmotus muistuttaa kovasti mättölegendaa. Vasemmalla napilla sankari hyökkää vihollisen kimppuun pääaseellaan ja jatkaa mättämistä, kunnes kohde on kuollut. Oikealla napilla heitetään valittu loitsu.
Systeemi iskostuu nopeasti selkäytimeen, mutta kovin nautittavaksi sitä ei voi sanoa. Toiminnan voi pysäyttää välilyönnin painalluksella, mutta typerästi tauon aikana ei voi antaa komentoja. Taktikoinnista ei ole puhettakaan, vaan homma on hahmosta riippuen joko suorasukaista päälle karkaamista tai jatkuvaa karkuun juoksemista ja taikojen nakkelua. Kokonaisuutta tylsistää osaltaan vihollisten nollatason tekoäly, sillä vastustajat osaavat vain hyökätä suorinta reittiä kohti.
Lionheart on Falloutien tapaan käytännössä yhden hahmon seikkailu, mutta sankarin helmoihin voi tarinan edetessä takertua satunnaisia auttajia. Tovereiden voi vain käskeä pysyä paikoillaan tai seurata, muita vaikutusmahdollisuuksia ei ole.
Seuralaisten tekoäly on vihollisten tavoin surkea. Taistelutoverit juoksevat suoraan vastustajien keskelle ottamaan turpaansa ja viikatemies vierailee paikalla usein. Seurasta ei taistelutehollisesti ole paljonkaan hyötyä, mutta sankarin aika menee kavereiden hengissä pitämiseen. Lopputuloksena yksinään liikkuminen on huomattavasti vähemmän hermoja raastavaa. Kokonaisuus tuo huonolla tavalla mieleen ensimmäisen Falloutin helposti kuolevat seuralaiset.
Perinteet velvoittavat
Lionheartin suunnittelijat ovat Diablon lisäksi pelanneet myös Baldur's Gateja ja Arcanumia. Esikuvista on vain valitettavasti poimittu joko huonoja ideoita tai sitten niitä ei ole toteutettu kunnolla.
Arcanumista käteen on jäänyt kolho ja harmaa käyttöliittymä, joka vie perustilassa ruudusta lähes kolmanneksen. Onneksi kaikkiin toimintoihin on näppäinkomennot. Kokoruututila helpottaa pelaamista merkittävästi, joskin käyttöliittymä ponnahtaa esille keskustelujen ajaksi eikä peli osaa automaattisesti sulkea sitä uudelleen.
Synkeä käyttöliittymä yrittää kampittaa pelin mielenkiintoista hahmosysteemiä. Se piilottaa hahmon persoonattomasti pelkäksi numerotaulukoksi, sillä sankarilla ei ole edes omaa kasvokuvaa tai paperinukkea. Jopa perkit esitetään pelkkänä tekstilistana ilman hauskoja kuvia. Sama tasapäisyys jatkuu inventaariossa, jossa kaikki esineet muistuttavat tylsästi toisiaan.
Infinity-peleistä on ansojen tunnistamisen lisäksi apinoitu automaattinen karttaruutu. Se toimii muuten esikuvansa tavoin hyvin, mutta siihen ei voi tehdä muistiinpanoja. Tämä olisi karttojen suttuisuuden takia tarpeellinen toiminto, nyt erilaisista ulosmenoista on pakko pitää kirjaa paperilla.
Graafinen ilme on käyttöliittymän tavoin värittömän mitäänsanomaton. Espanjalaishenkistä musiikkia kuuntelee mielikseen.
Parhailta varastamallakaan ei aina voi voittaa. Lionheartissa on hyviä ajatuksia ja etenkin alkupuolella se on nautittavaa rooliseikkailtavaa. Mutta vauhti loppuu lyhyeen ja kokonaisuus on ideoiden puutteessa paisutettu tylsänpulskeaksi luolastojen puhdistukseksi. Edes enimmillään neljän hengen co-op-moninpeli ei peliä pelasta.
Satuin juuri ennen Lionheartia pelaamaan uudelleen läpi Baldur's Gate II:n lisäosineen, mikä vain korosti Leijonamielen keskinkertaisuutta. Joko nyt kohta saisimme Fallout kolmosen?
75
