Sherlock Holmesin seikkailut jaksavat kiehtoa yhä uusia sukupolvia. Tällä kertaa hillittynä miehenä tunnetun mestarisalapoliisin oma perhe joutuu tulilinjalle.
Maailman kuuluisin salapoliisi on elänyt pitkään hiljaiseloa, sillä kukaan ei ole viikkoihin kaivannut hänen apuaan. Eräänä tylsänä iltapäivänä Sherlockin veli Mycroft kutsuu hänet paikalliseen herrasmiesklubiin, jossa veli lupaa kertoa jostain tärkeästä asiasta. Watsonin ja Sherlockin ehtiessä klubin ovelle rakennusta kuitenkin järisyttää räjähdys. Mycroft säilyy kuin ihmeen kaupalla hengissä, mutta loukkaantuu vakavasti.
Järkyttyneen mestarisalapoliisin vetäytyessä huoneeseensa murjottamaan ryhtyy Watson tutkimaan asiaa. Pian hän löytääkin todisteita, joiden innoittamana Holmeskin innostuu jutusta.
Ikä tuo arvostusta
Muutama vuosi sitten ilmestynyt edellinen Sherlock Holmes -seikkailu oli vahva esitys alusta loppuun. Tälläkin kertaa käsikirjoitus kunnioittaa kirjojen perinteitä ja tarinassa on kiehtovia käänteitä.
Pelaaja pääsee myös tutustumaan hieman lähemmin Holmesin oikuttelevaan luonteeseen tämän murjottaessa ja kiukutellessa kuin pikkupoika. On tavallaan mielenkiintoista huomata, että nerokin on vain ihminen. Holmesin usein unohdettuihin paheisiinkin uskalletaan puuttua pikaisesti, sillä eräässä kohtaa Watson viittaa ystävänsä huumeidenkäyttöön. Sankarin kilven himmentäminen unohdetaan kuitenkin nopeasti.
Watsonin ja Holmesin seikkailu ei kuitenkaan onnistu sytyttämään ainakaan minua edeltäjänsä tavoin. Ensinnäkin peli ei onnistu kunnolla vangitsemaan 1880-luvun tunnelmaa, vaan ympäristö tuntuu jotenkin tyhjältä ja ajattomalta. Paikalla on kyllä pikkurikoksia tekeviä katulapsia ja herrasklubeissaan sikareja tupruttavia miljonäärejä, mutta pelaaja ei hetkeksikään uppoa pelin maailmaan. Kaikki on liian puhtaaksi siloiteltua ja onnellista.
Toinen häiritsevä yksityiskohta on se, että Holmes on kuvattu aivan liian nuoreksi. Hän näyttää ja kuulostaa alle kolmikymppiseltä, mikä ei vastaa ainakaan omaa käsitystäni hänestä. Pelin Holmes on ulospäin yksinkertaisesti liian kokemattoman oloinen sopiakseen maailman kuuluisimmaksi salapoliisiksi.
Ihmiset eivät kuulosta oikeilta Lontoon kasvateilta, vaan ainoastaan näyttelijöiltä. Puhe on ehkä lähellä oikeata alueeseen ja aikaan kuuluvaa Englannin englantia, mutta teeskentely paistaa läpi ajoittain liiankin selvästi.
Liian yksinkertaista, hyvä Watson
Salapoliisiparin tutkimukset sujuvat hieman sekavalla hiirisysteemillä, joka paljastuu ensinäkemää heppoisemmaksi. Hiiren vasen nappi toimii Watsonin ja Holmesin jalkoina ja silminä. Klikkaamalla sillä jotain hotspottia ruudulle tulee lyhyt esineen kuvaus tekstinä, mikä sinänsä on kaiken puheen keskellä rentouttavaa. Oikean napin painallus tuo esiin toimintavalikon, jossa on inventaarion lisäksi kohteesta riippuva määrä toimintoja.
Systeemi näyttää aluksi hienolta, mutta pian selviää, että se yksinkertaistaa peliä liikaa, koska se suorastaan pakottaa pelaajan tekemään oikeat ratkaisut. Esimerkiksi peli antaa noukkia vain kaikki ehdottomasti tarvittavat tavarat, mikä tuhoaa jännitteen, jonka kuuluisi nojata juuri johtolankojen löytämiseen ja nokkelaan päättelyyn.
Sama yksinkertaisuus vaivaa esineiden käyttöä. Esineitä ei voi itse yrittää käyttää mihinkään, vaan käyttövaihtoehto ilmestyy esille vasta oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tietysti on positiivista, ettei tarvitse ravata kaikkia paikkoja läpi kokeilemassa kutakin uutta esinettä, mutta onko sitten parempi tarkistaa joka ruudussa kaikki esineet sen mahdollisuuden varalta, että tällä kertaa voisi käyttää jotain niistä?
Systeemin yksinkertaisuus ja rautalangasta väännetty toimintamalli vaikuttavat väkisinkin ongelmien tasoon. Niinpä ärsyttävän suuri osa ongelmista nojaa oikeassa järjestyksessä toimimiseen. Tietyt asiat täytyy tehdä juuri suunnittelijoiden haluamassa järjestyksessä, tai peli ei etene. Hyvä esimerkki on poliisiaseman sellissä istuva hullusti heittelehtivä vanki. Saadakseen poliisin uskomaan miehen olevan sairas häntä täytyy tutkia ja jutella eri tahoille oikeassa järjestyksessä. Jos ei ole tarkka ja itsepintainen, jää helposti jumiin moisiin kohtiin.
Peli on ulkoisesti tylsän ja värittömän oloinen. Taustat ovat kliinisiä, eikä oikeaa Lontoossa olemisen tuntua saada aikaiseksi. Huonoin muutos on kuitenkin tapahtunut pelin hahmoissa, jotka on jostain ihmeen syystä kaapattu videolta. Näyttelijät eivät kuitenkaan kunnolla sovi osiinsa ja hahmoanimaatio on todella huonoa. Ihmiset heiluvat ja nykivät ympäriinsä tahattoman huvittavasti. Välillä hahmot riisuvat takkejaan tai muuten kuppaavat paikoillaan liian kauan, mutta animaatioiden yli ei pääse hyppäämään.
Äänet keikkuvat toimivan ja ärsyttävän rajalla. Taustamusiikki on paikoitellen erittäinkin toimivaa, mutta siitä on saatu silti yllättävän ponnetonta ja mitäänsanomatonta. Lisäksi tehostemaailma on köyhä, esimerkiksi keskipäiväinen Baker Street kuulostaa täysin hiljaiselta.
The Case of the Rose Tattoon pahin ongelma on helppo kiteyttää: se on yksinkertaisesti mitäänsanomaton. Sen parissa viihtyy pari päivää, mutta siitä ei jää mitään erikoista mieleen. Se on kertakäyttöviihdettä, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
70
