Lontoo 1888. Sataa. Hevosten vetämät rattaat kulkevat pitkin katuja roiskuttaen vettä ympärilleen. Ihmiset kiiruhtavat eteenpäin sateensuojien varjossa.
Hämärällä kujalla tumma hahmo vetää takin kaulusta kasvoilleen ja jää odottamaan teatterin takaovelle. Hän sytyttää tupakan ja puhaltaa hermostuneesti savua suustaan. Ovi aukeaa ja hyvin pukeutunut nainen astuu ulos. Varjomainen hahmo singahtaa liikkeelle skalpelli kädessään. Veitsi välähtää, pimeydessä kiirii huuto. Näyttelijä Sarah Carrowayn maallinen vaellus on päättynyt.
Scotland Yardin tutkija Lestraden mielestä kyseessä on ilmiselvästi jälleen uusi massamurhaaja Jack The Ripperin uhri: nainen on viillelty skalpellilla ja hänen jalokivensä on viety. Mutta apuun pyydetty Sherlock Holmes on kuitenkin toista mieltä...
Holmesin selvittäessä juttua uskollisen ystävänsä tohtori Watsonin kanssa alkaa juttuun sekoittua yhä enemmän ihmisiä ja yhä enemmän paikkoja. Mikä on totuus?
Sherlock Holmes & The Case of Serrated Scalpel on, uskokaa tai älkää, Electronic Artsin ensimmäinen graafinen seikkailupeli.
Englantilaisuutta kerrakseen
Holmesiin on englantilaisuus, jenkkiohjelmoijista huolimatta, käännetty hyvin. Salapoliisi puhuu hienostunutta kieltä erittäin monimutkaisin sanakääntein, ja kun tietää että Holmesin erikoisavu on logiikka, pistää miettimään, onko hassun hatun alla vulkaanin suipot korvat? Jopa englantilaisella rahvaalla on välillä vaikeuksia ymmärtää kelpo salapoliisia. Muutkin henkilöt tunnistaa heti englantilaisiksi.
Imartelu ja lahjonta kuuluvat vahvasti Holmesin kuulustelumetodeihin, mutta jos nämä vanhat tutut keinot eivät auta, Holmes ryhtyy kiristämään varsin tiukin, mutta alati kohteliain sanakääntein. Eli Sherlock hallitsee varsin vankasti kaikki nykyisten lasten kasvattamiskeinot: uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan.
Peli ei kyllä oikein osaa hyödyntää Sherlock-mytologiaa: työhuoneesta löytyy kyllä viulu, mutta esimerkiksi Sherlockin opiuminkäyttö on sensuroitu. Holmesin veitsenterävä logiikka ei myöskään paista pelistä kuin satunnaisesti.
Lontoo A.D. 1888
Sherlock liikkuu paikasta toiseen suurella Lontoon kartalla. Alussa vierailtavia paikkoja on vain kaksi: Holmesin koti ja kuja, jossa murha tapahtui. Jo ruumista tutkimalla saa kartalle jo pari paikkaa lisää ja hetken kuluttua jokaisen paikan saaminen aiheuttaa suunnattoman tyydytyksen tunteen: jipii, taas eteenpäin!.
Kartan jokaisessa paikassa voi käydä niin monta kertaa kuin haluaa, mutta niissä on jotain uutta vain jos tarpeellinen vinkki on saatu. Ihmisiä kannattaa jututtaa moneen kertaan, sillä ensimmäisessä keskustelussa eivät välttämättä vielä kaikki vaihtoehdot ole mahdollisia. Jokaisella ihmisellä on myös jotakin kerrottavaa, kunhan vain osaa kysyä.
Kuten tosielämässäkin, kaikki vinkit eivät johda oikeaan suuntaan. Holmes saa myös tarpeettomia vinkkejä, mutta nekin täytyy tietysti tutkia. Myös osa keräiltävistä esineistä on täysin tarpeettomia, mutta kyllä inventoryyn mahtuu.
"Minun pelini"
Pelinä Sherlock Holmes on "my kind of game": ongelmat ovat loogisia, aikarajoituksia ei ole, vinkit yleensä helposti sovellettavissa ja selviä, mutta silti sen verran päänvaivaa aiheuttavia, että peli antaa suurta tyydytystä ja saa pelaamaan aamuyöhön. Yksi bugikin löytyi: apteekissa voi ottaa lampun, mutta peli kaatuu heti, kun saapuu seuraavaan paikkaan. Lamppua ei tosin tarvita.
Tohtori Watson toimii kuten Sophia Hapgood Indyssä: hän antaa silloin tällöin pikku vihjeitä, auttaa eteenpäin ja hänen avullaan pääsee jopa uuteen paikkaan. Muuten Watson vain pyörii mukana eikä yleensä pahemmin puhu.
Ei uutta auringon alla
Grafiikka on pastellisävyistä ja vaikkakin kaunista, ei huomiotaherättävän hienoa. Animointia on tarpeeksi, mutta sekään ei pistä silmään mitenkään poikkeuksellisena. Pieniä hauskoja yksityiskohtia on kuitenkin suht' runsaasti: pikkupoika potkii purkkia katukäytävällä, bussia odottava mies katsahtaa rannekelloaan, Holmesin piipusta nousee savua ja niin edelleen.
Käyttöliityntä kuuluu sarjaan Monkey Islandit, eli menee suoraan selkäytimeen. Pointteri on lisäksi "älykäs", eli jos mitään toimintoa ei ole valittu, se vaihtuu sitä mukaa mitä osoitetaan. Yleensä käytössä on look, mutta oven kohdalla se muuttuu automaattisesti open-komennoksi, ihmisen kohdalla talk-komennoksi ja niin edelleen. Inventory on oman ikoninsa takana ja sillä on myös omat toiminto-optionsa. Puhuminen sujuu tuttuun tapaan eri vaihtoehdoista valitsemalla.
Fiksu keksintö on optio Journal, joka on itse asiassa muistikirja, johon Watson automaattisesti "kirjoittaa" kaikki käydyt keskustelut. Journalista voi koska tahansa tsekata, mitä kuulusteltavat itse asiassa puhuivatkaan, omia muistiinpanoja ei tarvitse tehdä. Journalin saa myös printterille.
Äänissä ei ole säästelty. Tulitikku syttyy digitoidusti rapsahtaen, biljardisalin pallot kolisevat, ovet pamahtavat kiinni Holmesin perässä, ovikello soi ja niin edelleen. Alkudemossa hahmot puhuvat ja elokuvamusiikki soi murhan taustalla, mutta itse pelissä paikan mukaan vaihtuva musiikki on ärsyttävää.
Ready, steady, action!
On vain yksi asia, josta en pelissä pitänyt: typerä tikanheitto-action-osuus. Jotta pubi-isäntä kertoo tietonsa, pitää tikanheitossa voittaa kolme asiakasta ja baarimikko itse. Siihen menee helposti ainakin puoli tuntia, sillä juomanlaskija on raivostuttavan hyvä heittäjä. En muuten yleensäkään pidä seikkailupelien action-osuuksista. Miksi hiivatissa kunnon aivotyöskentely pitää pilata typerillä, aivottomilla osuuksilla?
The Lost Files of Sherlock Holmes on seikkailupelinä hyvä, mutta jotenkin tuiki tavallinen. Mitään uutta ja ihmeellistä tai maata järisyttävää se ei tarjoa, mutta miksi pitäisikään? Itse tarina on hyvä, peli on huolella tehty ja sitä on mukava pelata. Sitä paitsi Sherlock ei voi kuolla, mikä ainakin tietyn firman seikkailupeleihin verrattuna on iso plussa. Kyllä Electronic Arts paikkansa seikkailupelimaailmassa saavuttaa.
88
