Uhmaiässä lapset ovat kuin riivattuja. Vanhemmilta saattaa jopa päästä ilmoille lausahdus ”saatanan poika!”
Jokainen 1980-luvun lapsi muistaa elokuvan Ennustus, joka Manaajan vanavedessä käsitteli saatanallisia teemoja. Antikristuksen ruumiillistumana elokuvassa nähdään sarvipäisen paholaisen sijaan alakouluikäinen Damien, jonka ympärillä alkaa tapahtua selittämättömiä asioita.
Pieneen poikalapseen piiloutunut Ilmestyskirjan peto on vuosikymmenien jälkeen siirtynyt interaktiiviseen muotoon. Saatanan digitaalinen äpäräpoika on kaiken lisäksi syntynyt Suomessa.
Toisen polven piru
1970-luvulle sijoittuva Lucius on kolmannen persoonan seikkailutoiminta, jonka pääosassa on vaahtosammuttimen kokoinen kersa. Synkkä piirakkapää ei ole ihan perinteinen pikkuperkele, sillä Luciuksen isäukko on itse paholainen.
Vanha vihtahousu tarvitsee sieluja kokoelmiinsa, joten hän panee lapsensa asialle. Tavoitteena on lahdata Luciuksen kotikartanossa pyöriviä ihmisiä, mutta pahanteosta ei saa jäädä kiinni. Jokainen uhreista on enemmän tai vähemmän ansainnut paikkansa sielunvihollisen ostoslistalla, joten polvenkorkuisen viikatemiehen rooliin eläytymisestä ei tarvitse potea tunnontuskia.
Kohta Lucius varmaan nähdään laadukkaan iltapäivälehdistön otsikoissa, sillä kerhoikäinen pirunpoika murhasimulaattorin pääosassa saa taatusti joka rintaman kukkakypäräsoturit barrikadeille.
Hitboy: Codename 666
Lucius muistuttaa rakenteeltaan Hitman-sarjaa. Murhaaminen on suoritettava piilossa ja samalla täytyy pitää kulissit kunnossa, sillä Luciuksen on uskoteltava muille, että hän on ihan tavallinen pikkupoika.
Tappamisen väliajoilla Saatana junior toimii kaikkien nakkikoneena. Teurastajan tuotteet pitää roudata kylmiöön ja äiti pakottaa osallistumaan kotitöihin. Hoidetut askareet hautaavat epäilyt pahanteosta ja saavat ihmiset uskomaan, ettei pieni herran enkeli tee pahaa edes kärpäselle. Kun askareet on hoidettu, vaihdetaan vapaalle ja ryhdytään tappotöihin. Luciuksen junailemat tapaturmat jalostuvat hiljalleen oudoista onnettomuuksista kylmäverisiksi murhiksi. Kun yhdestä kartanosta valuu jatkuvasti väkeä sylttytehtaalle, poliisikin alkaa kiinnostua yhteensattumista.
Pelin seikkailupelimäinen perusluonne näkyy murhissa ja tämä erottaa pelin Hitmaneista. Viivakoodikallolla on tehtävä, mutta suoritustavassa on löysää. Luciuksella taas on tasan yksi tavoite ja yksi tapa hoitaa se. Avoin kartano antaisi eväät huomattavasti luovempaan pelisuunnitteluun, nyt aika menee pelinkehittäjien aivoituksia arvuutellessa.
Toisinaan älynäppylää saa raapia urakalla, mutta väärästä syystä. Minua ärsyttää tapa pihdata tietoa. Vaikka ratkaisut pähkinöihin ovat varsin yksinkertaisia, ratakiskosta väännetyn alun jälkeen pelaaja on hoksottimiensa kanssa yksin. Hienovaraisissa vihjeissä on reilusti tulkinnanvaraa ja tarinaa eteenpäin tuuppivia kohtia saa välillä etsiä ruumiskoirien kanssa.
Olisin arvostanut myös ruudulla näkyvää minikarttaa tai edes oikean suunnan osoittavaa kompassia, sillä sokkeloinen kartano panee pasmat sekaisin noin nanosekunnissa. Lucius ronttaa mukanaan karttaa, mutta toiminta keskeytyy aina, kun apuvälineen kaivaa esiin taskusta.
Ärsyttävistä hiippailukohtauksistakin on pakko valittaa. Kun Lucius lähtee radalle nukkumaanmenoajan jälkeen, kiinnijääminen äitimuorille on välitön game over. Pitkän lataustauon jälkeen yritetään uudelleen. Pätkät muuttuvat nopeasti ärsyttäviksi esteradoiksi, joissa valvovien silmien reitit on opeteltava metri kerrallaan ulkoa.
Pim, olet hypnotisoitu
Pähkinöintiä rikastetaan paranormaaleilla kyvyillä. Napero ei omin voimin pysty hoitelemaan ketään päiviltä, joten yliluonnolliset kyvyt avustavat onnettomuuksien järjestämisessä. Lucius hallitsee telekinesian, jota käytetään esineiden siirtelyyn ja paikkojen rikkomiseen. Eräs uhri on houkuteltava sirkkelin päälle hajottamalla sen yläpuolella oleva hehkulamppu.
Poju osaa myös mielenhallinnan ja omat jäljet voi pyyhkiä vastapuolen muistista, jos joku on äkännyt Luciuksen kesken pahanteon. Onnistuneista tapoista Saatana lahjoittaa pojalleen uusia kykyjä tai tehostaa vanhoja. Kun tehot ovat tapissa, Lucius voi yllyttää uhrinsa jopa itsemurhaan. Pikkuperkeleen junailemat murhat ovat rujoa katseltavaa, sillä ne johtavat poikkeuksetta B-leffojen henkeen tuotettuun hemoglobiinijuhlaan. Koomiset kuolonkohtaukset eivät isommin järkytä, mutta peli ei myöskään nouse splatteriksi.
Jos tekijöiden tarkoituksena on järkyttää, siinä Lucius onnistuu jo päähahmollaan ja tematiikallaan. Haudanvakava Lucius on sopivan psykoottinen päähenkilö, mutta tästä huolimatta käsikirjoitus ja pelin tunnelma eivät onnistu välittämään puistatuksia ruudun toiselle puolelle. Jos se nyt on tarkoituskaan.
Lucius jää ikävästi kieli poskessa tehdyn splatterin ja psykologisen kauhun välitilaan. Kunnollisella jännitteellä tai ihan vaan läskiksi vetämisellä näin omaperäisistä lähtökuopista olisi ponnistettu huomattavasti pidemmälle. Lucius on originaalilla idealla rikastettu, mukiinmenevä, mutta epäselvä seikkailupeli, joka lunastaa vain osan potentiaalistaan.
Saatana!
------------------------------
Lucius1: Kun peräkkäisiä veritekoja alkaa sattua kuin liukuhihnalta samassa kartanossa, poliisikin kiinnostuu. Kenen idea oli ristiä murhatutkimuksia johtava poliisimies McGuffiniksi?
Lucius2: Lampunvaihdon päätteeksi...
Lucius3: ...teurastaja sukeltaa sirkkeliin.
Lucius4: Jätkä on liekeissä!
Lucius5: Saatana, Luciuksen isukki, esitetään pelissä limaisena pukumiehenä.
Lucius6: Käyttöliittymä korostaa keltaisella reunuksella käytettävät hotspotit.
Lucius7: Luciuksen kuusivuotissynttäreillä on karmea loppu, kun poitsu saa tietää oikeista juuristaan.
Lucius8: Uusi aamu, uudet veriteot.
75
