[caption id="attachment_16242" align="alignnone" width="300"]
Korpimetsän kauhut.[/caption]
REKKAKUSKIT RAJAN TOISELTA PUOLELTA
Maan korvessa kulkevi rahtarin tie, hänt’ ihana kuormuri kotihin vie. On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se vietävä liukaskin lie.
Vaikka vuohisimulaattorin jälkeen minkään ei pitäisi hämmästyttää, Spintires onnistui yllättämään. Eri-kokoisilla neuvostoajoneuvoilla rytistään venäläisessä korvassa, ja ollaan akseleita myötä loistavasti mallinnetussa mudassa.
Spintires arvosteltiin viime lehdessä (Pelit 8/14, 85p + Pelit suosittelee). Kun siinä on moninpeli, jonka pitäisi teoriassa tuplata onnistumisen todennäköisyydet armottomassa pelirahtarimaailmassa, toverit Ilomäki ja Kuorikoski päättivät näyttää miten tukki kulkee, jossain itärajan tuolle puolen.
Gentlemenski, start your enginevski!
Osa 1: Vesiperä
Kuorikoski: Iloisen sininen lava-auto on työvälineemme, kun rahtarinpesti alkaa kauniissa saaristolaismaisemissa. Kulkupeli on takavetoinen, joten ennakoin välittömästi ongelmia. Starttialueella muutamalla satunnaisseuralaisellamme on perässään lava, itse en onnistu tätä temppua toistamaan, sillä käyttöliittymä on melkoinen arvoitus. No, aikani klikkailtua perässäni on kaikkien peräkärryjen isoäiti. Tämä ei taatusti helpota etenemistä.
Ilomäki: Pohjia myöten ruopattujen korpimaiden kutsu on niin tenhoava, että syöksymme mutavelliin kuin porsaat mutavelliin. Kuorikovski on ryöstänyt Finlandia-talon ja vetää sitä nyt perässään. Satunnainen seikkailijatoverimme hyytyi lähtökuoppiin ja Kuorikovskin megakärryn takapyörät taitavat olla vielä lähtöalueella, joten teen ennätyksen reilun satasen tuloksella ja olen tosi voittaja.
Kuorikoski: No pitihän se arvata. Ehdin taittaa matkaa vajaa sata metriä, kun jumitus iski ensimmäisen kerran. Vaikka tasauspyörästö on lukossa, pelkkien takarenkaiden varassa etenevä kuormurivanhus vinkuu, vikisee ja jumittuu. Ei ala hyvin tämä.
Ilomäki: Toveri satunnaisseuralainen lähtee maitojunalla kotiin nähtyään, miten tosimiesten työt oikeasti hoidetaan. Tönäisen Kuorikovskin nokkakolarilla liikkeelle ja selviämme elävinä takaisin koko ajan näköetäisyydellä olleelle autotallille, joten ensimmäinen keikkamme oli vähintään kohtuullinen menestys.
Kuorikoski: Loistava Toveri Ilomäki on mies paikallaan, sillä avustuksen jälkeen pääsin varikolle ja auton kyydissä on nyt ehta lava. Ei muuta kuin kartta auki ja kohti kuormausaluetta. Harmi vain, että kartan laadussa on pihistelty ja suurin osa maastosta lepää klingoneilta pöllityn häivelaitteen suojissa. Noh, rohkea rokan syö.
Ilomäki: Oivalsimme viimein, miten autoon saa kiinni lavan ja siten myös myöhemmin tukkeja. Olisi ollut ihan sairaan noloa päästä perille ja huomata, että kyytiin ei saa yhtään klapia, heh-heh. Juri ”Käsijarru” Kuorikoski lähtee rypemään kivi- ja rapavelliin, itse sujahdan viidakkokiertoreitille ottamaan lämää öljypohjaan jysähtelevistä suopursuista ja voikukista. Keskellä syvintä sysikorpea jököttää neuvostoromantiikan suurlähettiläänä piuhaton sähköpylväs, tuo sivistyksen viimeinen linnake.
Kuorikoski: Olisi kannattanut pysyä yhdessä, sillä nyt edessä on Tonava kaunoinen (nyt oot kyllä eksynyt – toim.huom.) ja virtauksesta päätellen tästä ei mennä ajamalla ylitse. Toisaalta, rannan molemmin puolin näkyy renkaanjälkiä, joten on tästä näköjään kuljettu ennenkin. Lippis syvemmälle päähän, kieli keskelle suuta ja ylityshommiin.
Ilomäki: Idyllinen auringonnousu paljastaa raivoavan Niiliamazonvolgan, joka pitäisi vissiin ylittää. Tempaisen neuvoa antavan vodkapullollisen Etelä-Pohojammaan kautta ja oivallan heti, että vaaleansinisenä autoni on immuuni hukkumiselle. Ei kun kaasu pohjaan kapteeni Juho K. Kuorkin esimerkin innoittamana.
Kuorikoski: Perseelleen meni. Maasto on veden alla yhtä tasaista kuin kuivalla maallakin, joten autoni jäi luodon päälle jumiin ja vesi teki tehtävänsä. Kuntopisteet nakerrettiin hiljalleen nollaan ja kuormurin matka tyssäsi siihen. Pirulauta.
Ilomäki: Korkeintaan lähes kohtuullisesti onnistunut ylitysyritys päättyy siihen, että autosta näkyy vielä hieman lavaa ja perävalo sen taittaessa matkaa avomerelle. Kuorikovski hourailee yläjuoksulla jotain liikennevaloista. Nyt on ehkä hyvä aika vaihtaa työmaata pomon ohviisia väistäen. Kokemus näyttää hyvältä työhistoriassa, saamme varmaan heti paremman alkupalkankin.
[caption id="attachment_16243" align="alignnone" width="300"]
Kahluukeikka pikku puron yli olisi ehkä voinut päättyä huonomminkin.[/caption]
Osa 2: Yrittänyttä ei laiteta
Saaristoreissun jälkeen palaamme perusasioiden äärelle. Plains on rapainen metsäkenttä, joka tarjoaa paitsi hyvän ajokaluston, myös kohtuullisen armolliset olosuhteet kuskailuun. Tiet ovat aivan karmeita, mutta vesistöhaistattelua tässä kentässä ei ole kuin ihan nimeksi.
Kuorikoski: No nyt alkoi Lyyti kirjoittaa! Kuusirenkaista valurautajumalatartani alkoikin olla jo ikävä. Heti startissa veto kaikkiin pyöriin ja tasauspyörästö lukkoon. Rautaneitoni etenee rapakossa hitaasti, mutta ihanan varmasti. Polttoainetta kuluu yli kymmenen litran minuuttitahtia, mutta etenen metri metriltä.
Ilomäki: Ex-pomo soitteli edellisen auton perään, mainitsi myös jotain sillasta. Vastasin jotain epämääräistä vuorovesistä ja painoin punaista luuria. Nyt alla on vihreä auto, jolla on todennäköisesti immuniteetti puunhalaajille ja ympäristöystävällisyydelle.
Kuorikoski: Kartta kertoo, että puunlastauspaikka on pohjoisreunassa. Pikaisella vilkaisulla edessä on lyhyt rypistys ja reittikin on yksinpelistä tuttu. Toivottavasti nyt muistan sen pienen kivisillan, josta autoni tipahti edellisellä pelikerralla.
Ilomäki: Heti aluksi edessä on melkein kaksi metriä leveä raivoava virta. Posttraumaattista vesikauhua pukkaa ja hanskalokerossa olevan vodkapullon pinta laskee merkittävästi.
Kuorikoski: Oikoreitti on yleensä pisin matka kahden pisteen välillä, mutta edessä avautuva lampi on tehty ylitettäväksi. Rekka matelee rantaviivaa pitkin kohti pientä saarta eikä kulkupeli ottanut edes kovin kummoisesti lämää. Edessä näkyy musta pyörremyrsky, jonka juurelle ajaessa osa karttaa riivaavasta häiveverkosta poistuu. Taas on elämä rahtusen helpompaa.
Ilomäki: Menee mystiseksi. Kartalle piirtämääni reittiä ei ilman oravarenkaita niin vain seuratakaan ja metsässä paistaa täsmälleen keskellä just tasan ei yhtään mitään jonkinlainen slummihökkeli. Tarkistan vodkaputelin pinnan. Mysteeri ratkeaa.
Kuorikoski: Voi perkeleen plumps sentään! Se samperin kivisilta onnistui yllättämään toistamiseen. Mäenhuipun alapuolella oleva sillanrotjake hyppäsi autoni alta ja sain teutaroitua itseni ojan pohjalle. Ei muuta kuin vinssaamaan.
Ilomäki: Kuorikovski väistää ninjan reflekseillä viime tingassa sillan, joka yritti johdattaa meidät turvallisesti kivillä ja mudalla täytetyn vallihaudan yli. Keskityn ottamaan valokuvia ojassa kikkailevasta Kuorikovskista, näin hyvää tilaisuutta kuvata vihreää kuusipyöräistä kaikista eri kulmista tuskin toiste tulee. Hakkaan rapavellistä nousevaa mutagolemia tyhjällä vodkapullolla, mutta se kiinnittää vastusteluista huolimatta paksun teräskaapelin autoni takapuskuriin.
Kuorikoski: Yhteistyö on voimaa! Kun vaijeri on kiinni Toveri Ilomäen takapuskurissa, tielle pääsee käden käänteessä. Kymmenen minuutin vinssipuhdetalkoot päättyivät ja matka kohti lastauspaikkaa jatkuu. Kohta olemme perillä!
Ei panna tukkia ristiin
Ilomäki: Hirveän riuhtomisen jälkeen oli kiva kuulla Kuorikovskin toteavan, että hän voisi itsekin painaa vähän kaasua. Ihme ja kumma, auto lähti liikkeelle. Lastauspaikalla eivät meinanneet antaa arvotukkejaan kyytiimme, sillä molemmat autot olivat kilometrin reissun jälkeen lunastuskunnossa. Todelliseksi Grand Theft Pölliksi touhu muuttui, kun metsurit näkivät muodostelma-ajonäytteen lastauspihassa.
Kuorikoski: Lava-auto ottaa kyytiinsä vain lyhyitä puupöllejä. Pitääpä tsekata varikolla, saisiko lavaa päivitettyä. Nyt klapit pitää kiikuttaa kartan toiselle puolelle. Kätevästi kartan koko toinen reuna on mustan häiveverkon peitossa. Meillä ei ole hajuakaan, mikä meitä odottaa.
Ilomäki: Karma rankaisi heti lämäpisteillä, kun heitin läppää saksalaisista ja syksyisistä Neuvostoteistä. Pakkohan se oli filosofiseksi ryhtyä ja hieman elämän tarkoitusta pohtia, kun Kuorikovski johdatti meidät taas sellaiseen lossakkoon, mistä ei pääsisi menemään helikopterillakaan. Eikö näitä puita saisi jostain helpommalla? Mistä vetoa, että määränpäänä oleva sahakin on umpikorvessa majesteettisten, koskemattomien mammuttipetäjien ympäröimänä?
Kuorikoski: Alan totisesti kaivata länsipelien navigaattoriruutua. Spintiresin topografinen kiusantekoväline ei tee eroa teiden ja jokien välillä. Olen toiminut puunkuljetuskolonnamme harhaanjohtajana ja nyt taitetaan matkaa joenuomaa pitkin. Ei näin, ei todellakaan näin.
Ilomäki: Vihreä auto taitaa olla aika pehmeä, sillä kaikesta muusta tulee anteliaasti lämää paitsi toiseen samanlaiseen törmäämisestä. Sitä alkaakin jo kertyä, sillä matkan varrelta on syynätty huolella jokainen oja ja allikko.
Kuorikoski: Missä pirussa se puunlastauspaikka on? Olen kytännyt karttaa kuin heikkopäinen, mutta nyt näyttää siltä, että olemme ajaneet ohi kohteesta. Pienen tutkimusmatkailun päätteeksi saha löytyy keskeltä metsää, pienen mäennyppylän takaa. Mitä helvettiä, Venäjä? Eihän tänne edes mene tietä.
Ilomäki: Umpikorpeen majesteettisten, koskemattomien mammuttipetäjien keskelle perustetun sahan porukka oli varmaan ihmeissään, kun takapihan karmeasta ryteiköstä hyökkäsi tukkikuormuripari puolisentoista vuorokauden korpivaelluksen jälkeen.
[caption id="attachment_16244" align="alignnone" width="300"]
Ensimmäinen kerta lastauspaikalla, tukkipinot valmiina lähtöön.[/caption]
Vikaa lavassa
Kuorikoski: Lasti on heitetty ja tilillä komeilee neljä kuormapistettä. Vielä samanlainen rutistus, niin Igor pääsee rakentelemaan leikkimökkejä. Varikolle voi teleportata klikkaamalla sitä kartasta. Onpas kätevää! Spintires on pullollaan tällaista keksimisen riemua.
Ilomäki: Puoli tonnia löpöä muutettu ilmaston lämmöksi ja kaksi autoa lunastuskunnossa. Kyllä kannatti, mutta ei tule ihan halpaa lankkua tältä työmaalta. En oikeastaan halua edes kuvitella miten ja minne puutavara jatkaa matkaansa korpisahalta. Luultavimmin niillä lämmitetään kyseisen höskän uuni tai sitten parhaillaan joku rekkamies jossain saa tehtäväkseen roudata tukkilastin takaisin beestä aahan.
Kuorikoski: Nyt olen kaukaa viisas ja vaihdan rekkaani puiden kuskaamisen soveltuvan lavan. Jospa tämä jaksaisi kuljettaa hieman pidempiä tukkeja.
Ilomäki: Asennan uskollisen kuormajuhtani katolle oravapuskurin, jospa se vaikka hidastaisi jatkuvaa lämäpistevirtaa. Nyt mikään ei voi enää mennä pieleen – paitsi ehkä matkaan lähtö, kun emme ihan ensimmäisellä yrityksellä osuneet oikealle (ja ainoalle) ulosmenotielle.
Kuorikoski: Tutkimatonta erämaata riittää, joten suuntaamme kohti lastauspaikkaa hieman toista reittiä pitkin. Reittivalinta on todella onnistunut, sillä kapeaa kinttupolkua kulkeneeseen neitsytmatkaamme verrattuna edessä avautuva rapakko on kuin moottoritie. Nyt on Amerikkaa!
Ilomäki: Reissu menee yllättävän hyvin, miljoonat sammakot ja suopursut tosin verottavat taas auton kuntoa. Meitä ei pysäytä enää mikään.
Kuorikoski: Nyt kismittää. Puunlastauspaikalla peli kohteliaasti ilmoittaa, ettei puulavalla voi kuskata puutavaraa. Ärsyttää aika tavalla. Lähden seuraamaan Ilomäkeä, jospa hän tarvitsee jossain vaiheessa hinausapua.
Ilomäki: Kuorikovskin spesiaalitukkikärry on niin spesiaali, että siihen ei saa lastattua ainakaan mitään ihmislajille tuttuja tukkeja. Tulihan taas pikku kikka. Ainakin selvisi ultrahardcore-moodin syvin olemus: muuten sama kuin normaali, mutta tukkien lisäksi pitää sahalle hinata myös Kuorikovski.
Kuorikoski: Ei mene putkeen ei. Kollega pääsee rapakosta kuin koira veräjästä ja minä jään tyhjällä autolla kiinni mutaan. Pikaisen palaverin jälkeen teleporttaan varikolle ja vaihdan lavaa. Teletappeja lainatakseni: uudestaan!
Ilomäki: Itärajan raparaitti on melkein leppoista ajettavaa eikä täällä ole edes hinattavia autoja jokaisessa ojassa ja lammikossa. Kulutuksen perusteella moottorin tilalla on kuitenkin ärjy bensapumppu, joka lennättää menovedet kaaressa maastoon.
[caption id="attachment_16245" align="alignnone" width="300"]
Kuorikoski taas jumittaa.[/caption]
Viimeistä tukkia viedään
Kuorikoski: Onneksi uusi reitti on edellistä nopeampi ja pääsen liikenteeseen kohtuullisen nopeasti. Jurppii aika tavalla, mutta minkäs teet.
Ilomäki: Kaikkien transformerien äiti iskee kuin joki puun takaa ja traumaattinen vesikauhuni nousee jälleen pintaan, kun näen tien muuttuvan vuolaaksi virraksi suoraan silmieni edessä. Bensamittari kertoo oman karun mielipiteensä kiertoteistä.
Kuorikoski: Vihdoinkin viimeinen puukuorma on kyydissä ja matka kohti kohdetta alkaa. Seuraan Antinovitsin jalanjälkiä. Sadattelusta päätellen reitti ei ole sieltä helpoimmasta päästä, mutta naapuri alkaa kolkutella jo kohdetta.
Ilomäki: Koukkasin avaamaan uuden autotallinkin, mutta eipä auennut, ansa oli se. Sakkorinki ei tehnyt hyvää bensamittarille ja alkaa vähän jo jännittää. Matkan varrella tuli kuitenkin vastaan 8-renkainen hirviö, todellinen tukkirekkojen suojeluspyhimys, jonka läsnäolo siivittänee matkaani tukkimiesten taivaaseen eli Jeeranperän sahalle.
Kuorikoski: Jälleen kerran Spintiresin kartta pääsee yllättämään. Leveäksi tieksi luulemani osuus olikin joki. Rapaisiin hiekkateihin verrattuna matka taittuu aika tavalla helpommin. En valita.
Ilomäki: Ajan matkalla pimeän tornadon yli ja noin kaksi neliömetriä uutta aluetta paljastuu välittömästi. Viidakon kutsu on aivan vastustamaton, joten Jeeranperän sahan työntekijät saavat taas vieraita ryteikön kautta. Tukkilasti perillä, voitto on käytännössä varma. Vaikea uskoa, mutta kerrankin meidän tiimi hoitaa homman kotiin! Juho!
Kuorikoski: Nyt valitan. Täältä joesta ei tunnu pääsevän millään pois. Ei muuta kuin vinssiä kehiin, ja rautapetoni nousee kuin nouseekin uomasta ylös, mutta matkaan kirjaimellisesti ojasta allikkoon. Olen nyt tiheässä metsässä. Oispa kaljaa.
Ilomäki: Että voitto olisi vielä varmempi, avaan aluetta peittävän häiverautaesiripun ja Kuorikovskilla on esteetön näkyvyys sahan ympäristössä. Nyt mikään ei voi edes teoriassa pysäyttää meitä, vaikka synkästä metsästä kantautuva vinssin vinkuna vähän huolestuttaakin.
Kuorikoski: Herkät kädet ovat etu, sillä noin kymmenen minuutin veivausrupeama kantaa hedelmää ja edessäni avautuu paljaaksi hakattua metsämaastoa. Otan riskin ja suunnistan lyhintä tietä kohti sahaa. Enää ei voi epäonnistua, eihän?
Ilomäki: Osallistun Jeeranperän lannoitustalkoisiin ja seuraan kaikessa rauhassa Kuorikovskin etenemistä kartalla. Melkein ehdin jopa heittää hah-hah-hauskan vitsin siitä, miten keikkuvaa matkanteko näyttää karttaikonin perusteella olevan.
Kuorikoski: Viimeinen tukkikuorma on tuota pikaa perillä. Enää muutama mutka ja se on siinä! Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Reitin viimeinen osuus on kuivuneessa joessa ja leikkaan mutkaan liian kovalla vauhdilla. Rakas autoni kaatuu ja puut lentävät pitkin uomaa. Nyt on pakko tuulettaa. Saakutarallaa!
Ilomäki: Selkäpiitä karmii, kun nykäisen kuormikseni liikkeelle. Näinkö tässä taas kävi? Näin. Kuorikovskin spektaakkeli on noin neljän sekunnin ajomatkan päässä sahalta. Nyt kyllä tukkirekkojen suojelupyhimyksellä jäi jotain renkaanvakoon.
Kuorikoski: Apu saapuu paikalle yllättävän nopeasti. Nyt kismittää vielä enemmän, sillä saha näkyy jo. Kaikki toivo ei ole mennyttä, sillä Toveri Ilomäki voi vielä vinssata minut pystyyn ja saamme tehtävän suoritettua.
Ilomäki: Vinssi kiinni, auto asemiin, talla pohjaan trallallaa ja Kuorikovski kellahtaa kauniisti katolleen. Eikä enää hievahdakaan, vaikka miten olisi käsijarrukin päällä kiskoessa. Huikean finaalin pilliin puhaltaa bensamittari, joka toteaa että nyt riitti. Tukkikilpikonnat jäävät traagiseen mutavellihaliin. Kännykkä pirisee, pomon numero näkyy ruudulla.
Soi ilmassa sammakon kurnutus ja rapa on ruskeaa.
