Kynää, paperia ja gamepad

Luolamestarin konsoliperilliset

Mitä jos aikanaan kasibitti-Nintendolla olisi Ducktalesin ja Teenage Mutant Ninja Turtlesin lisäksi saanut pelata vaikka Might & Magicia tai Wizardrya?

Legend of Grimrock II:n hieno menestys Pelit-lehden äänestyksessä todistaa, että hyvät asiat ovat ikuisia. Kun muistellaan Grimrockin esi-isiä, perinteisesti muistellaan vain tietokoneiden ruuturoolipelejä. Mutta uskokaa tai älkää, ruuturoolipelaamista harrastettiin konsoleillakin!

Kun tietokonemiehet rapsuttelivat päätään pyhän Dungeon Masterin arvoitusten kanssa, minun ruutupaperivihkoni täyttyi konsolipelien äärellä. Merkittävä osa konsolitarjonnasta tosin on japanilaisesta roolipelikulttuurista ammentavaa yksinkertaistettua menoa, joten lajipuhtaista Dungeon Master -standardeista pitää vähän tinkiä. Esimerkiksi taistelut ovat lähempänä staattista Might & Magic- tai jopa Bard’s Tale -henkeä. Vaikka niitä ei Suomessa kai nähty, niin nämä kuin kuuluisa Wizardry-sarjakin löytyvät myös NES-käännöksinä.

Toinen mielenkiintoinen asia on, että kun päästään 2000-luvulle, ruuturoolipelit ovat käytännössä Nintendon taskukonsoleiden, etenkin Nintendo DS:n, yksinoikeutta. Mitään Grimrockin tyyppistä uusrenessanssia ei ole tapahtunut eikä ole edes näköpiirissä, vaikka Grimrockeilla voisi olla hyväkin sauma, ainakin Japanissa.

[caption id="attachment_19198" align="aligncenter" width="700"] Swords & Serpents, mutta kumpi tämä on?[/caption]

 

Luolia ja lohikäärmeitä

Ruuturoolipelit syntyivät länsimaissa, joten ensimmäinen konsoliruuturopekin syntyi Yhdysvalloissa.

Interplayn vuonna 1990 NESille julkaisema Swords and Serpents oli Paul “Dragon Wars” O’Connerin aloittama ja Bruce Shlickberndin viimeistelemä peli, kunnianhimoinen yritys yhdistellä D&D-sääntöjä, hack-pelejä ja Dungeon Masterin oppeja. Hahmonluonti oli vapaata, luolastossa odotti kolmetoista kerrosta täynnä salaisuuksia, vihjeitä ja ansoja. Yleinen ulkoasu oli länsimaisen vakavahenkistä.

Selkeimpänä konsolimyönnytyksenä taistelut olivat satunnaisia ja vuoropohjaisia ehtaan JRPG-henkeen. Koska peli oli myös vaikea, hahmojen tasoja piti grindata enemmän kuin laki sallii. Konsolin rajoitteista johtuen pelin ulkoasu oli varsin yksinkertainen, mutta karttojen suunnittelussa oli nähty reilusti vaivaa. Onhan ajan hammas pelivanhusta nakertanut, mutta simppelin toimiva käyttöliittymä ja ankara haaste kutsuvat Swords and Serpentsin pariin seikkailemaan edelleenkin.

Vuotta myöhemmin neliöluolaan sukellettiin myös Mega Drivella, tällä kertaa selkeämmin japanilaisten roolipelien hengessä. Segan oma Shining in the Darkness vuodelta 1991 oli nätti ja kimurantti ruuturope, jossa sankarikolmikko eteni kerros kerrallaan muinaisen temppelin lävitse.

Peli on edelleen täydellinen esimerkki luolastoroolipelaamisen JRPG-haarasta. Hahmot on luotu valmiiksi ja ne liittyvät seikkailuun sen edetessä. Alakerroissa tapeltiin, yläkerran kaupungista sai lisää roinaa, hahmonkehitys oli Final Fantasy -tyylisesti suoraviivaista, taistelu oli satunnaista ja vuoropohjaista rivimäiskettä, eikä Dungeon Masteria tunnistanut muualta kuin pelin kryptisistä ongelmista ja erittäin laajasta luolastosta.

PC Enginen vain Japanissa jukaistu Lady Sword: Ryakudatsusareta 10-nin no Otome (Games Express, 1992) kuulostaa ideana kiinnostavan japanilaiselta: kun sankaritar päihittää tason bossin, häneltä vähenevät vaatteet. Videolta analysoituna peli täyttää rimaa hipoen ruuturopen tunnusmerkit, mutta arvostelujen perusteella ropellus on tylsä räpellys.

Peliin tehtiin muutama vuosi sitten englanninkielinen fanipäivitys.

Aikalaisistaan vastaavanlaista ruuturoolipelaamista edusti muun muassa Compilen vain Japaniin jäänyt Madou Monogatari (Story of Sorcery) -sarja, joka ilmestyi välillä 1989-1998 lähes kaikille Japanin alustoille, mukaan lukien Windows, MSX ja Sega Saturn. Söpögrafiikkaisen sarjan erikoisuus oli että taistelussa käytetään vain erilaista taikuutta.  Madou Mongatarista ilmestyi mobiiliversio 2005, mutta jos Madou ihan hirveästi kiinnostaa, vuonna 2013 PS Vitalle julkaistu Sorcery Saga: Curse of the Great Curry God lienee relevantein peli. Curryjumalan kirous on käytännössä yläviistosta kuvattu roguelike satunnaisluolastoineen.

[caption id="attachment_19199" align="aligncenter" width="500"] Shining in the Darkness, nämä oudot hyypiöt.[/caption]

 

Ei padi mestaria pahenna?

Konsoleille oli tarjolla myös sitä aitoa asiaa. Ensimmäinen Dungeon Master näki päivänvalon (tai käytävien pimeyden) konsoleilla vuonna 1992. Peli portattiin NECin TurboGrafx 16 (PC-Engine) -konsolille. Dungeon Master: Theron’s Quest oli käyttöliittymältään ja elementeiltään varsin uskollinen alkuperäiselle pelille, mutta kevennettynä versiona. Suuri luolasto oli jaettu seitsemään pienempään osaan, joihin jokaiseen oli kätketty myyttinen esine, joka heeron piti totta kai tonkia ylös. Sankari Theron säilytti statsinsa luolastojen välillä, mutta menetti kolme toveriaan.

Hirviöiden määrää oli vähennetty, samoin taioista ja esineistä pelissä oli vain osa. Kursoripohjainen ohjaus padilla oli kankeaa, asia joka yhdistää joka versiota.

SNES-versio Dungeon Masterista (1992) olikin jo yllättävän uskollinen alkuperäisversiolle, saman näköinen ja kokoinen. Ihan samaa ei voi sanoa vuonna 1998 ilmestyneestä Sega Saturn -näkemyksestä Dungeon Master Nexus. Vain Japanissa ilmestynyt peli on internetin tietoviisaiden mukaan ihan mainio näkemys asiasta. Tosin se hylkäsi ruutupohjaisuuden, ja käytti 3D-grafiikkaa, joka oli Saturnin tavaramerkki. Videoiden perustella tempo oli hidas, mutta Dungeon Masterin henki on selvästi mukana. On sääli, että Nexus julkaistiin vain Playstationin jyräämälle Saturnille.

Luolamestarin jatko-osakin konsoloitiin. Mega Driven Mega-CD -lisäpalikalle käännetty Dungeon Master II: The Legend of Skullkeep oli tismalleen sama peli kuin pc-versio, ja se tuki jopa vähälle käytölle jäänyttä Mega Drive -hiirtä. Käännös oli varsin mainio hieman puuroista ulkoasua lukuun ottamatta, eivätkä versiota vaivanneet edes Mega-CD:n pitkät latausajat. Parhaana yksityiskohtana konsoli-DM2 soitti taustamusiikkinsa muita versioita laadukkaammassa muodossa suoraan CD-levyltä.

[caption id="attachment_19201" align="aligncenter" width="632"] Theron's Quest, Valitut palat -versio Dunkkarista.[/caption]

 

Silmä silmästä

Myös se toinen klassinen ruuturoolipeli, AD&D: Eye of the Beholder, käännettiin padimiesten ohjastettavaksi. Heti pc-julkaisunsa jälkeen peli käännettiin sekä Mega-CD:lle että SNESille, ja vuonna 2001 myös Gameboy Advancelle. Capcomin julkaisema Super Nintendo -versio oli varsin heikko, graafisesti karsittu kökköily, jonka kankeat padikontrollit tekivät pelaamisesta silkkaa tuskaa. Varsinkin taistelu kärsi padiohjauksesta, sillä vihollisten väistely oli käytännössä mahdotonta ja hahmojen eri toimintojen suorittamiseen kului joka kerran tuskastuttavan paljon aikaa.

Mutta Mega-CD:llä peli oli elementissään. Kuten Dungeon Master II, myös Beholder tuki hiiriohjausta ja Yuzo Koshiron erinomaiset musiikit soitettiin komiasti suoraan CD-levyltä. Mutta toisin kuin Dungeon Master II, CD-Beholder myös näytti todella nätiltä ja selkeältä. Käännös oli niin hyvä, että sitä on kehuttu jopa parhaaksi näkemykseksi ensimmäisestä Beholderista, kuitenkin vain hiirellä ohjattuna.

Gameboy Advancelle peli kokikin sitten suurempia muutoksia, käsikonsolissa kun ei ole tehoja eikö muistia. Versio on kammottavan ruma, käyttöliittymä kiltisti sanottuna hanurista ja kaiken huippuna musiikki ei mahtunut mukaan. Eikä täysi 3D-visio, sillä taistelut oli vaihdettu kultalaatikkoropeja muistuttavaan ylänäkymäversioon, mutta niin ahtaasti ettei strategialle ollut tilaa.

Länsiperinteestä maininnan arvoinen on myös PS2:lle julkaistu Wizardry-sarjan spinoff, Tale of the Forsaken Land, joka vanhan emosarjan perinteiden vastaisesti onkin erittäin suoraviivainen luolastoseikkailu vuoropohjaisilla satunnaistaisteluilla.

[caption id="attachment_19202" align="aligncenter" width="512"] Dungeon Master Nexus vei klassikon uuteen ulottuvuuteen.[/caption]

 

Modernia luolakomppausta

Monet nykypäivän ruutupohjaiset konsoliroolipelit seuraavat edelleen tiukasti Shining in the Darknessin esittelemää yksinkertaista JRPG-mekaniikkaa. Avain nykyluolastoihin on Nintendo DS, jolle on monta laadukasta peliehdokasta.

Tunnetuin niistä on Atluksen Etrian Odyssey -sarja. Ensimmäinen ilmestyi 2007 ja tuorein eli Etrian Odyssey IV: Legends of the Titan, 3DS-konsolille vuonna 2013.

Etrian Odyssey -sarjan jippona on kosketusnäytön käyttäminen karttojen piirtämiseen. Peli ei siis sisällä automaattikarttaa, mikä on oikeasti hauskempi lisä kuin miltä kuulostaa. Pelisarja on myös haasteellinen. Sen erikoisuus ovat luolastossa vaeltelevat vahvat hirviöt, jotka repivät liian kauas nokkansa luolastoon työntäneet sankarit välittömästi riekaleiksi. Sarjaa on alettu tehdä uusioversioina 3DS:lle Etrian Odyssey Untold -sarjassa, joita on toistaiseksi tullut kaksi. Myös Persona-sarjaan kuuluva, vuonna 2014 ilmestynyt Persona Q: Shadow of the Labyrinth heitti Persona 3:n ja 4:n hahmot möyrimään luolastoissa Etrianien pelisysteemiin pohjautuen.

Etrian Odyssey -pelien lisäksi myös Shin Megami Tensei: Strange Journey (DS, 2009) sekä etenkin The Dark Spire (DS, 2008) ottavat ruuduista ja vuoropohjaisuudesta kaiken irti. Etenkin The Dark Spire suorastaan hehkuu kasariretroromantiikkaa valinnaisine viivagrafiikoineen kaikkineen. Haaste on kova, retromeiniki luja ja hahmotkin saa luoda itse. Laadukkuudestaan huolimatta Dungeon Masterin henkeä näissä peleissä on enää hyppysellinen, esimerkiksi taistelut eivät täytä Dungeon Master -normistoa.

[caption id="attachment_19203" align="aligncenter" width="558"] Onko Etrian Odyssey itse Saatanan juonia?[/caption]

 

Taskuluolastot

Koska japanilaisfirmat eivät onnistuneet luolamestarin perintöä kunnolla elvyttämään, paikalle saapuivat länsimaiset tekijät. iD Software kokeili 2000-luvun puolivälissä siipiään mobiilipelien parissa varsin onnistuneesti. Firman klassiseen räiskintäorgiaan perustunut Doom RPG (2005) sekä samalla pelimoottorilla tehty Orcs and Elves (2006) olivat onnistuneita vuoropohjaisia Series 60 -alustan kevytroolipelejä, jotka myös myivät mainiosti. Doom RPG sai myös jatko-osan Doom II RPG, joka ilmestyi 2010 iPhonelle ja iPod Touchille.

Pelien hyvästä vastaanotosta innostunut iD käänsi 2007 Orcs and Elvesin myös Nintendo DS:lle, ehostettuna versiona. Hirviöt eivät tule vastaan satunnaistaisteluina, loitsut piirretään kosketusnäytöllä ja puzzlejakin pääsee ratkomaan. Dungeon Masterin perillisten tunnelma on pelissä vahvasti läsnä, vaikka mobiilipelitausta näkyykin pienikokoisina luolastoina, turhan yksinkertaisena käyttöliittymänä ja vain yhtenä pelattavana hahmona. Orcs and Elves sai myös jatko-osan, joka jäi harmillisesti vain kännykkäpelaajien riemuksi.

Toinen mainio perinteistä luolastokomppausta kunniottava käsikonsolipeli, Mazes of Fate (GBA, 2006), ottaa oppinsa myöhemmistä ruuturopeista, Lands of Loresta ja Anvil of Dawnista. Alun perin Gameboy Advancelle julkaistu pienen Sabarasa-pelifirman rakkaudenosoitus 90-luvun ruuturoolipeleille teki alustarajoitteista huolimatta monta asiaa oikein. Taistelu on tosiaikaista, hahmonkehitys epälineaarista ja luolastoissa eteneminen tuo mieleen paljon mukavia muistoja Eye of the Beholderien jälkeisestä ajasta. Ainoana tyylivirheenä peli pistää sankarin tallustelemaan luolastojen välillä ylänäkymästä kuvatulla kartalla, mutta nämä osuudet eivät vähennä luolastojen tutkimisen ja seikkailun tunteen riemua pätkääkään.

Mazes of Fate käännettiin 2008 Nintendo DS:lle. Mazes of Fate DS -versiossa grafiikka on parempaa, inventaariosäätö helpompaa ja paljon muutakin on korjattu, joten Kohtalon sokkelo on DS-versiona paras. Jostain järjenvastaisesta syystä Sabarasa kuitenkin luopui siinä ruutupohjaisuudesta, karttojen neliömäisyydestä huolimatta, joten tiukasti ruutuihin sidottua pelattavuutta haluava joutuu etsimään pelin GBA-version käsiinsä. Mazes of Faten piti saada jatko-osa, mutta Sabarasa katkaisi itse huhuilta valitettavasti siivet.

Jostain syystä eurooppalaisilta konsolipelaajilta kiellettiin mahdollisuus roolipeleihin, jopa hittipeleihin. Koska vähemmän yllättäen suurin osa ruuturoolipeleistä ei saavuttanut alustoillaan suureksi laskettavaa suosiota, osaa peleistä ei koskaan nähty Euroopassa ja monet niistä hyvistäkin peleistä on nykyään hankalasti löydettävissä. Melkoista osaa tämän jutun peleistä voi pelata selainpohjaisella emulaattorilla esimerkiksi game-oldies.com -sivustolla, mutta ei se aitoa asiaa korvaa.

Jos Nexin saarten salaisuuksien auettua ruuturopettamisen himo jäi päälle, ainakin taskuun mahtuvat modernit peliyksilöt ovat mukavaa matkaseuraa.

 

Tero Kerttula