www.mafia2game.com
Ponnistusvaiheessa oleva Mafia 2 on juuri sitä, mitä on odotettu kohta vuosikymmen: täyttä tarinaa ja tunnelmaa.
Mafia 2:n kesän esiversio vilautti neljä lukua 40- ja 50-luvun mafiaveljistä. Juoni on pelissä kaikki kaikessa, joten suuriin juonipaljastuksiin en ryhdy, mutta tässä esimauksi muutama yksityiskohta aivan pelin alusta.
On vuoden 1944 joulu, eikä sodan loppu ole vielä näkyvissä. Kunniamerkein palkittu Vito Scaletta palaa Yhdysvaltojen Empire Bayn suurkaupunkiin, eikä hetken empimisen jälkeen pistä pahakseen, kun tarjoutuu keino välttää rintamalle paluu. Kun vielä oma perhe painii velkojien kanssa ja paras ystävä tarjoaa mahdollisuutta äkkirikastua, ei mies valitse tietä, vaan tie miehen.
Matka mafiaveljeksi etenee pienistä keikoista isompiin kuvioihin. Mafia 2 onkin puhdas genrepeli palkkamurhineen, autovarkauksineen, varjostamisineen, takaa-ajoineen, pakenemisineen ja auton maalauttamisineen. Uudempaa hiippailua ja suojautumistaisteluakaan ei ole unohdettu. Tehtävissä on selvä käsikirjoitus ja yksi ratkaisumalli, mutta vastineeksi vapaudenriistosta tehtävät nivoutuvat hienosti osaksi tarinaa.
Kamera zoomaa lähelle kaupungin katuja kävellessä ja taistelussa. Hyvä niin, sillä ympäristöt ovat täynnä aikakauden yksityiskohtia. Kerran huomasinkin koluavani kämppää antiikkia antiikkia -hengessä.
Mafian maailma ei ole sarjakuvaa eikä vitsiä, vaan realismia ja mafia-glamouria. Kaupunki myös tuntuu elävän, kun asunnosta kuuluu riitelyä, rotta vilahtaa roskakasaan tai Vito vaihtaa muutaman sanan kerrossiivoojan kanssa. Hienoimmat yksityiskohdat on käsikirjoitettu, mutta niinhän ne aina.
Taistelu tulee suoraan iholle. Kun rikolliset nahkarotseissa ja trensseissä ottavat miehestä mittaa Tommy-Guneilla ja pumppuhaulikoilla, ei kukaan ole koskematon, vaan nappi otsaan riittää lihavillekin vihollisille. Nyrkkeily sen sijaan tuntuu lähinnä kömpelöltä, oli komboja tai ei.
Svengijengi 1951
Kaupunki on silkkaa New Yorkia tuttuine siltoineen ja pilvenpiirtäjineen. Katutasolla NYC näkyy muun muassa tuttuina palotikkaina ja talojen katoilla olevina vesisäiliöinä. China Town ja Pikku-Italia ovat tuttuja etnoympäristöjä, ja noina aikoina värillisillekin on vielä omat kapakat. 40-luvun tunnelmaa luo radiosta kuuluva jatsi ja muu aikalaismusiikki sekä sotauutisia kertovat juonnot.
Tunnelma jäätävänä sotajouluna on vielä harmaan apea. Toinen aikakausi, rokkaava 50-luku, on sen vastakohta. Elämä maistuu, kaupungissa on väriä, autot ovat toinen toistaan röyhkeämpiä ja rokki pauhaa aalloilla.
Kun historialliset yksityiskohdat ja tunnelma ovat isossa osassa, täytyy vähän nipottaa historiallisten mutkien suoraksi vetämisestä. Vuosi on 1951, mutta radio soittaa 50-luvun lopun hittejä ja pursuaa Rock Around the Clock -meininkiä, joten tunnelma on vähän teennäinen – eihän koko rokkia oltu vielä edes keksitty. Samoin autot ovat selvää vuosikymmenen loppua.
Mutta pelin alun autojen historiallisesta alitehoisuudesta ei sen sijaan ole tingitty! Ensimmäisessä Mafiassa suurinta närää aiheutti köröttely museoautoilla sekä se, että siitäkin huolimatta sai varoa ylinopeussakkoja. Nämä luontaispiirteet ovat tallella, tosin alla eivät ole enää aivan T-mallin Fordit eivätkä kytät ole yhtä virkaintoisia. Ajomalleja on valittavissa arcade ja realismi – jälkimmäinen on jäisillä kaduilla todella liukas.
Eräässä tehtävässä törmäsin checkpoint-pihtaukseen, jossa hiippailuosuudessa mokaaminen pakotti ajamaan sitä edeltäneen kruisailun uudestaan. Muuten kiusaamiseen ei törmännyt.
Juoni edellä
Jos pelimekaniikka ei keksi mitään uutta, niin ei sitä tee juonikaan. Viinavarastot, teurastamot ja ruipelot kirjanpitäjät – jokainen hahmo, tapahtumapaikka, kehityskaari ja muu juonikuvio on lainattu elokuvaklassikoista. Oikeastaan vaikuttaa, että Mafiassa mennään ennalta-arvattavuuden asteelle, jossa voidaan olettaa, että melkein kaikki genren kliseet on käytetty.
No, on se sitten homagea tai plagiointia, samaa levyä ovat mafia-elokuvatkin pyörittäneet pitkään ja aika onnistuneesti. Ja hyvin se maistuu Mafiassakin, kun dialogi loistaa ja aikalaiskuvaus toimii pääosin hyvin.
Mafia 2 ei ole peli itsensä toteuttamiseen. Nyt nähdyn perusteella kaupungilla riittää tyydyttäviä yksityiskohtia, mutta ei vapaata tekemistä tai häröilyä. Mutta forget about it! Mafian ei tarvitse kilpailla hiekkalaatikon laajuudesta, vaan kliseineen kaikkineen hieno tarina riittää.
Peliteollisuudella on paha tapa unohtaa historiansa, vaikka aikajana ei ole vielä edes erityisen pitkä. Viimeistään konesukupolven vaihtuessa yleinen muisti ikään kuin nollataan ja kaikki alkaa taas alusta. Digitaalinen pelimyynti onneksi korjasi koko alaa vaivanneen perusvirheen kertaheitolla, sillä vuosia vanhoja hittejä julkaistaan niin PC:lle, Xbox 360:lle, Wiille kuin PS3:lle, osa peleistä jopa modernisti ehostettuina.
E3-pohjaisen tulevaisuuden kuikuilun vastapainoksi käänsimme katseet taaksepäin ja kokosimme lehden loppuun tuhdin retroliitteen, jossa wanhat pelit pannaan toimimaan nykykoneilla ja jopa arvostellaan. Kyynelten sumentama muistelu ei ole edes pois ajankohtaisuudesta, koska mennyt antaa nykyisyydelle pohjaa.
Deus Ex ja Starcraft ovat vuosia asemansa säilyttäneitä klassikoita, jotka ovat saamassa viimein jatkoa. Rinnalla kulkevaksi teemaksi valittiin roolipelit, koska ne ovat lajityyppinä ajankohtaisempia kuin koskaan.
Liki kaikki uutuudet ammentavat suoraan roolipelien pelimekaniikasta, sillä palkitseva kokemuspistekeräys nousee koukuksi melkein jokaisessa lajityypissä. Elokuun numeron Crackdownin hiekkalaatikkomaailmassa kykykehitys on suoraan roolipeleistä napattu, Red Dead Redemptionissa aasi vaihtuu expalla raudikkoon, Blurissa pinnat avaavat aseita ja pelimuotoja ja UFC:n lasileuka muuttuu teräksiseksi ottelukokemuksella.
Arvostelut ovat alkuperäisiä, jotta jutuille muodostuisi kaksi historiallista kerrosta. Pelien lisäksi myös teksteissä näkyy ajankulu, jos ei nyt suoranaisena kehityksenä, niin ainakin painotusten ja tyylin muuttumisena. Jälkiviisastelukin käy viihteestä, sillä aikalaiset ovat yllättävän sokeita klassikoille. Koskaan ei tiedä tuleeko joskus ykkösosan marginalisoiva jatko-osa, kuten kävi Jagged Alliancelle, tai jääkö peli alansa viimeiseksi suurteokseksi kuten IL-2.
Aika myös poistaa suomut silmiltä, sillä kymmenen vuotta sitten näemmä pidin Tormentista enemmän kuin Baldur 2:sta. Ilmeisesti Baldur oli makuuni liian suosittu. Nykyään pelaan Balduria liki joka hiihtolomalla enkä edes muista koska olen viimeksi koskenut Tormentiin. Tosin modattuna se näyttää enemmän kuin kokeilemisen arvoiselta.
Jos muutkin kuin toimitus pitävät retroliitettä toimivana ideana, paketti saa jatkoa. Seuraavaksi suuntana voisivat olla Wiin virtuaalikonsoli tai PlayStation Networkin PSone-klassikot.
Jos näillä visioilla ei päätoimittaja ala palata duuniin, yllätyn.
