Vaimo, tahtoisin jäädä, mutta taistelukenttä on kuuma, ja suuliekit mulle huu-taa. Tahtoisin selittää, mutta kopteri odottaa. Sinä olet mulle unelmaa, mutta terroristit on totta.
Pelit sodasta terrorismia vastaan ovat voitto terroristeille. Ne pitävät yllä mielikuvaa vaarallisista, joka puolella vaanivista Al-Qaidan huippuammattilaisista, joilla on ydinpommi povarissa ja Hartwall-areena kohteena. Oikeassa maailmassa terroristien suunnitelmat eivät ole samaa kokoluokkaa, suuret onnistumisetkin sitten 9/11:n vähäisiä.
Terrorinvastaisessa pelisodassa on kakkostiimien vuosi: Battlefieldin vuorottelija on Medal of Honor, Modern Warfarea lomittaa Black Ops. Nyt vaan lipsahdettiin asymmetriseen sodankäyntiin, koska Black Ops ei enää pelaakaan kakkossarjassa. Myös Medal of Honorilla on divarin vaihto lähellä, mutta toiseen suuntaan.
Minä pidin ensimmäisen Medal of Honorin haukutusta yksinpelistä. Olihan se törkeän lyhyt, mutta arkisempi ote ja tarina Afganistanissa operoivista joukoista upposi paremmin kuin Activisionin sotafantasiat nelinumeroisine tappolukuineen. Oletin pelin ongelmien johtuneen kiireestä, toivoen Danger Closen nyt näyttävän uuden suunnan sotilasräiskinnälle. Onhan peliä ollut mukana tekemässä oikeita Tier 1 -operaattoreita!
Joten kun Warfighterin ensimmäisessä tehtävässä jättiräjähdykset repivät satamaa, kontit lentelivät kohti taivasta, nosturit kaatuivat päälle ja helikopteriakin vastaan tapeltiin, huokaisin todella syvään.
Usko palasi, kun seurasi pakollinen opetusosuus sille teoreettiselle ihmiselle, jolle 1st person shooter on arvoitus ja joka on liian tyhmä oppiakseen kontrollit itse. Onko Ilta-Sanomissa? Skuuppihälytys, videopelissä lapset pelaavat nuorta terroristia, joka harjoittelee tulitaistelua lentokoneen matkustamon mock-upissa!
Mutta ei saa Niko-parka hengailla tuonpuoleisessa 72 huurin kanssa, sillä vastapuolen näkökulma unohdetaan saman tien. Paratiisin korvikkeeksi pääsen aikanaan Battlefield 4:n betaan. Saahan siinäkin hengailla jopa 63 neitsyen kanssa.
Was - bist du? Doch nur ein Tier 1
Warfighterissa jatkavat ykkösen tutut Tier 1 -operaattorit, joiden sotilaallisempana aisaparina toimii Mako-tiimi. Tier 1 hoitaa hämärähommat, Mako vyöryttää terojen tukikohdat. Arkirealismi unohtuu, kun moderni sodankäynti iskee päälle. Kun muistaa mitä palautetta Medal of Honor sai, suunnan vaihtaminen ei ole ihme, mutta se on pirun sääli.
Sotaa terrorismia vastaan käydään taas niin, että peli hyppelehtii paitsi kahden tiimin välillä, myös ajassa ja ympäri maailmaa, tiimien jäljittäessä voimakasta PETN-räjähdettä. Se, kuten pelin tehtävät muutenkin, on karvan verran autenttisempaa kun kilpailijassa.
Katsokaapa alunperin värväysfilmiksi tarkoitettua elokuvaa Act of Valor, jossa näyttelijät ovat oikeita SEAL-operaattoreita ja ampumakohtauksissa käytetään enimmäkseen oikeita luoteja. Ei siksi, että se on kuin Michael Bayn ohjaama erikoisjoukkoja glorifioiva Call of Duty -elokuva, vaan siksi, että siinä autenttisuus hukuttaa roskanhajun ja kurkottaa ruudun toiselle puolelle. Sama aitous tuoksui Honorissa, Warfighterissa enää satunnaisesti. Tarina on tusinatavaraa ja Hurt Lockerin sanomaa toistavat arkiset elementit irrallisia. Uskon, että perhe on sotilaalle tärkeä, mutta pelissä mennään jo tahattomaan komediaan. Ja kun edeltäjässä tyly lopetus hälvensi sotimisen glooriaa, Warfighterin loppua ei ilman insuliinia voi katsoa.
No Dice, Danger Close
Käskin juonen poistua taakse ja toiminnan viihdyttää minua. Se alkoi heti huutaa ja komennella, sillai sotilaallisen nuhais-vakavasti. Ja heiluttaa ruutua räjähdysten tahtiin, mitä vihaan erityisesti. Muutenkin Frostbite 2 -moottori käy kuumana. Se luo hienoja näkymiä ja hajoavaa ympäristöä, ampuen välillä yli valo- ja partikkeliefekteillään. Mikäs sitä on pc:llä pyörittäessä, mutta viidakkorummun mukaan konsoleilla peli on aika täydellinen katastrofi.
Teknisesti yritys ei ole pöllömpi, mutta pelidesign on velton innoton. Danger Close on tainnut masentua, sillä tuntuu kuin Warfighter olisi tehty bulkkiräiskintäkaavalla ilman motivaatiota tai kunnianhimoa. Enimmäkseen tehtävät ovat sitä täysin perusmallista esiin tupsahtavien maalitaulujen räiskimistä, välillä potkitaan ovia sisään ja ammutaan teroja bullet-timessä. Mitä yksinpelin kestoon tulee, tuntuu, että Danger Close tajusi pelin taas olevan liian lyhyt, joten se kylmästi kolminkertaisti jokaisen skenen keston. Warfighter ei todellakaan osaa lopettaa ajoissa, vaan kaikki toimintakohtaukset kestävät ja kestävät ja kestävät.
Modern Warfareissakin tylsintä on räiskintä, mutta niissä perusjyystöä osataan rytmittää pikku erikoispuuhastelulla. Danger Closekin osaisi jos viitsisi, pelkästään viimeisen tehtävän brutaalilla aloituksella jaksoin kevyesti läpi väliin jäävän paukuttelun, ja paha sai palkkansa mukavan huolellisesti: siihen olisi voinut lopettaa.
Ilmeisesti pituutta lainattiin myös naapurin pelistä. Ai uusi Need for Speed käyttää samaa pelimoottoria? Kiva, pitki... piristetään peliä kahdella autoilupätkällä. Ensimmäinen on skriptatuksi paljastuva muka-takaa-ajo, mutta toisessa paetaan ihan itse poliisia, eiku turvamiehiä, ihan kuin Needissä. Synergia on kiva juttu, mutta kun en videoautoilusta perusta, niin Need of Honor: Carfighter ei vedonnut.
Ja pysy maassa!
Puhtaasti shootologisesti fiilis on osittain pielessä, sillä maalitaulut ovat pakanneet aamulla luotiliivit mukaan. Vihujen lyijynkesto on selkeästi suosituksia parempi, kesken juoksun tuupertuva tero nousee pian taas jaloilleen. Kuten zombeilla, vain pääosuman voimaan voi luottaa.
Mutta suotakoon se teroille, sillä valittamista ei ole meilläkään. Itse pystyn regeneroimaan terveyteni pikku puhaltelulla, kunhan ei tule liikaa kuulaa kerralla, ja kaverini ovat kuolemattomia. Pelatessani mietin todella tosissani, että alkaa olla korkea aika painaa resettiä ja palauttaa räiskintöjen mekanismit edes etäisesti todellista muistuttaviksi. Eihän tässä enää ole mitään järkeä.
Warfighter on saanut osakseen poikkeuksellisen julmaa kivittämistä Metakritikstanin hurjistuneelta väkijoukolta. En ymmärrä miksi, sillä kakkos-MoH on vain meh, vaihtelevan keskinkertaista itseään toistavaa perusräiskintää enimmäkseen liian isoina tuliannoksina. On siinä hyviäkin hetkiä.
Olen PETNyt, olisin halunnut sen mainoksissa hehkutetun Warfighterin, jossa aidot Tier 1 -operaattorit ovat olleet mukana oikeaan maailmaan pohjautuvaa sisältöä hiomassa. Toisaalta, jos he ovat siinä yhtä lahjattomia kuin Act of Valorin SEAL-operaattorit näyttelijöinä, ehkäpä siinä onkin koko katastrofin syy.
Selvästi kynä on miekkaa vaikeampi.
Nnirvi
PC, saatavilla Xbox 360, PS3
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kunnian moderneilla taistelukentillä
Viimeksi turvauduttiin Diceen, nyt Danger Close on tehnyt moninpelinkin ihan itse.
Piti katsoa aikakoneen kellosta, että vuosi on 2012, sillä ajan hengen mukaisesti Danger Close irtisanoo neljä pelaajaa jättäen pelaajamaksimiksi kaksikymmentä. Team Deathmatchissa kengitään vielä muutama lisää, jäljelle jää kuusi vastaan kuusi. Karttoja on sentään edeltäjää enemmän, ja joulukuussa tulee lisää: Zero Dark Thirty -paketissa jahdataan itseään Osama bin Ladenia, kaupungissa, jonka pelkkä nimi saa kädet vapisemaan, oksennuksen kurkkuun ja kylmän hien otsalle. Darra, sinun katusi ovat minulle tutut!
Pienehköt kartat ja pelaajamäärät viittaavat siihen, että tähtäimessä on modernit sodankävijät, joita houkutellaan tappopartiojuoksua taktisemmalla pelaamisella. Black Ops 2 tuskin huolestuu.
Pelimuodot ovat suoraan Bäfästä, niitä on vain typistetty ja kastettu uudelleen. Esimerkiksi toimiva Sector Control on yksinkertaistettua Conquestia, jossa kamppaillaan vain kolmen lipun hallinnasta. Paras pelimuoto Combat Mission on pikku-Rush, jossa hyökkääjä tuhoaa järjestyksessä kolme kohdetta. Jokaisen kohteen tuhoaminen palauttaa hyökkääjän täydennykset. Hotspot on variantti, jossa viidestä mahdollisesta kohteesta arvotaan hyökkääjälle yksi. Puolustaja näkee sen etukäteen saadakseen vähän etua. Ikiomana pelimuotona on Home Run, jossa kaapataan toinen puolustajan lipuista ja kuljetetaan se omalle puolelle. Se ei ollut minun juttuni.
Some buddy help me!
Taistelukentällä Medal saa jo enemmän omaa väriä. Fireteamit saneerataan firebuddyiksi eli tiimeissä on kaksi henkeä. Tiimikaveri jakaa lisää ammuksia ja kranuja sekä puhaltaa pipeihin. Se on tärkeintä hardcore-servereillä, joissa ihmeparantumisia ei enää tunneta.
Danger Closen oma idea on hyödyntää 12 maan erikoisjoukkoja, jokaisella on edustaja pelin viiteen luokkaan. Jokainen uusi avattu spesialisti avaa myös uusia asemahdollisuuksia. Taistelussa eri luokan edustajilla on oma erikoisuus, erimerkiksi bipodi, kranaattikivääri tai suojahaarniska. Ratkaisu on kyllä omaleimainen, mutta säätämismenu hankala ja kryptinen. Jotain uutta on jossain, mutta missä?
Aika hyvä keksintö on mahdollisuus edustaa vaikka Suomea maailmanlaajuisessa listassa. Moninpelissä jaetaan tokeneita, joilla oman maan sijoitusta listalla nostetaan. Tarkoitus lienee, että aina silloin tällöin kärkimaa julistetaan voittajaksi. Suomi pärjää yllättävän hyvin.
Kunhan muutama satunnainen tekninen ongelma jyrätään, Medal of Honorin moninpeli on ok. Minun mieltymyksissäni se hakkaa Modern Warfaret kaikessa muussa paitsi kaman avaamisessa. Kumpikin peli on vain kuitenkin korvikepelaamista kuningas Bäfä III:lle, jota pidetään vireänä jatkuvilla laajennuksilla. Niiden ja Black Ops 2:n kuristuksessa ok ei taida riittää.
Nnirvi
82
74
