Veteraanien peli
Medal of Honor: Warfighter tasapainoilee viihteen ja autenttisuuden rajoilla.
Luova johtaja
Rich Farrelly
puhuu Medal of Honorista jättiskriinin edessä, mutta huomioni kiinnittyy hänen apulaiseensa. Peliohjainta pitelee särmän näköinen kaveri, joka ei totisesti näytä kooderinörtiltä. T-paita paljastaa käsivarret, jotka näyttävät hyvin, hyvin vääriltä. Oikea käsi on kuin perunapeltoa, lihasmassasta puuttuu silmämääräisesti arvioiden puolet. Räjähdevamma.
Hän on Tyler Grey, aito Tier 1 -operaattori. Greyn kymmenvuotinen ura Yhdysvaltain maavoimien erikoisjoukoissa päättyi vuonna 2007 terveydellisiin syihin. Vielä Vietnamin sodan aikaan tällaiset miehet putosivat helposti tyhjän päälle, jopa kodittomuuteen, mutta Grey on moderni sotaveteraani. Hän tekee uutta uraa Electronic Artsin Danger Close -tiimin sotilasasiantuntijana.
Armeijaa käymättömät pelintekijät ovat Greyn kimpussa aamusta iltaan. Jos asia liittyy aseisiin, taktiikoihin, univormuihin tai mihin tahansa sotilaalliseen, vastaus saadaan häneltä. Greyn kontaktit ovat laajat, hänen kauttaan Danger Closen pelintekijät ovat tutustuneet kymmeniin eliittisotilaisiin ympäri maailman.
”Grey on todennäköisesti studiomme kiireisin työntekijä”, myöntää Farrelly.
Taas Ruotsi
Vaikka Tyler Grey ei sentään käsikirjoittanut Medal of Honor: Warfighteria, tarina on erikoisjoukoilta peräisin. Käsikirjoittajiksi mainitaan kaksi aktiivioperaattoria, pelkillä etunimillään esiintyvät Nate ja Kevin. Panttivankeja Filippiineillä, merirosvoja Somaliassa – Warfighterissa terrorisminvastainen sota on maailmanlaajuista. Raja vedetään Osama Bin Ladenin surmaamiseen, sellaista keikkaa pelissä ei nähdä.
Warfighter ei tavoittele dokumentaarisuutta, kuten Ubisoft Brothers in Arms -peleissään, mutta jokaisella tehtävällä on silti rajapintaa todellisiin tapahtumiin. Pelin ideana on spekuloida, mitä uutisotsikoiden takana oikeasti tapahtuu. Näkökulmaa saadaan myös 300 päivää vuodessa ulkomailla palvelevien sotilaiden rikkinäiseen perhe-elämään. Tarinan punaisena lankana on vaikeasti havaittavan PETN-räjähdysaineen leviäminen terroristien käsiin.
Salattua identiteettiään varjelevat Nate ja Kevin eivät esiinny pelissään, pääroolit on jaettu vuoden 2010 Medal of Honorista tutuille partasotureille Voodoolle, Motherille ja Preacherille. Warfighter painottaa operaatioiden kansainvälisyyttä, esimerkiksi vapauttaessaan Abu Sayyafin ottamia panttivankeja, amerikkalaiset taistelevat filippiiniläisten erikoisjoukkojen tukemina.
Teema jatkuu moninpelissä, jossa on mukana kaksitoista eliittiyksikköä kymmenestä eri maasta. Edustettuina eivät ole vain sotapelien vakiot, kuten Navy Seals ja Brittien SAS, vaan myös Puolan Gromin ja Ruotsin Särskilda Skyddsgruppenin kaltaiset paikalliset erikoisuudet. Kun yksikkö on valittu, on aika katsoa kaapin paikka.
”Kumpi voittaisi, Lepakkomies vai Teräsmies”, Rich Farrelly kuvailee moninpelin asetelmia.
Nupit yhdessätoista
Lontoossa järjestetyssä demotilaisuudessa ei näytetty moninpeliä lainkaan ja yksinpelistäkin vain katkelma yhdestä ainoasta tehtävästä.
Suomalaiset muistavat Abu Sayyafin Seppo Fräntin ja Risto Vahasen kaappaajina, Medal of Honor: Warfighterissa ryhmä pitää vankeinaan kansainvälisiä avustustyöntekijöitä. Operaatio on vaikea, Filippiinien Basilan provinssissa sijaitsevan Isabela Cityn yli on juuri pyyhkäissyt voimakas taifuuni. Kadut ovat tulvaveden vallassa.
Kun erikoisjoukot tunkeutuvat Abu Sayyafin valtaamaan hallintorakennukseen, sitä seuraavat minuutit ovat hellittämätöntä lähitaistelua. Irtaimisto ottaa hittiä siinä missä sissitkin, kiitos Battlefield 3:sta lainatun Frostbite 2 -pelimoottorin. Warfighteria ei voi ainakaan moittia näyttävyyden puutteesta.
Rynnäkkö päättyy lukittuun huoneeseen, jossa viimeiset militantit odottavat panttivankien kanssa. Joukot murtautuvat sisään ja viholliset eliminoidaan hidastetussa kohtauksessa, joka on tuttu lukemattomista tämän tyylilajin räiskintäpeleistä.
Seuraavaksi panttivankeja kyyditetään jo kumiveneissä läpi Isabela Cityn vedenpaisumuksen. Valmiiksi purkitetut takaa-ajojaksot eivät ole suosikkejani, mutta Warfighter sentään pelastaa jotain varustamalla veneen kipeää tekevällä kranaattikonekiväärillä. Venematka päättyy exfiltraatioon, jollaista en ole ennen nähnyt. Pisteet siitä.
Lyhyt demo jätti minut mietteliääksi. Teknisesti kaikki oli kunnossa, mutta en ollut ihan vakuuttunut toiminnan rytmitajuttomuudesta. Tauoton runttaaminen ei vakuuttanut edellisessäkään Medal of Honorissa, sen sijaan toiminnan lomaan ujutettuja hiljaisia hetkiä arvostin suuresti. Kun kysyin asiasta Rich Farrellyltä, hän vakuutti, ettei Isabela City vastaa koko kuvaa pelistä. Mukana on myös soluttautumis-tyyppisiä jaksoja. Toivotaan niin.
Farrelly lupaa niin ikään puuttua yksinpelikampanjan lyhyeen kestoon. Vaikka muuten Medal of Honorista pidinkin, se viimekertainen neljä tuntia oli aika törkeä esitys. Warfighteria odotan varovaisen toiveikkaana.
Tuomas Honkala
PC, PS3, Xbox 360
Ilmestyy 23. lokakuuta
