Toimituksen Halo-poika repäistiin toiseen todellisuuteen, jossa journalistikin kelpaa avaruusjääkäriksi.
Doritogate toi päivänvaloon pelijournalismin ja markkinoinnin parisuhteen. Nyt kansa haluaa tietää totuuden. Te ette kestä totuutta!
Tiesin, että nyt ei edetä vakiokaavan mukaan, kun Zürichin lentokentän virkailija oli minua kyltteineen vastassa jo koneen saapumisportilla. Hän oli ajanut paikalle sähköautollaan ja kehotti minua nousemaan kyytiin. Joten siinä minä sitten istuin kuin mikäkin öljysheikki tai invalidi, huristelemassa pitkin terminaalia, muiden matkustajien paheksuessa aiheuttamaani häiriötä.
Määränpääni oli Zürichin lentokentän pramea Dnata Lounge, eräänlainen aikuisten päivähoitokeskus, jossa oli tarjolla niin paljon limpparia, espressoa ja minimuffineja kuin sokeritaudin ja keliakian partaalle ajettu ruuansulatukseni vain kestäisi.
Rojahdin tyytyväisenä nahkaiselle nojatuolille. ”Tämäpä mukavaa, tämäpä varsin mukavaa”, ajattelin. Kello ei ollut vielä kymmentäkään aamulla, enkä arvannut, että lounge olisi tuon lokakuisen päivän ajan kultainen häkkini. Lojuisin samalla nojatuolilla vielä seitsemän tuntia myöhemmin.
Minulle selvisi, että ihanainen espresso maistuu seitsemännen tai kahdeksannen kupin jälkeen enää karvaalta kuravedeltä.
Se tavallinen diagnoosi
En rehellisesti sanottuna tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Kutsun esittänyt Microsoftin edustaja oli tapahtuman luonteesta hyvin vaitonainen. Luvassa olisi kerran elämässä -tyyppinen elämys, jota vain todellinen Halo-fani osaisi arvostaa. Mitä se tarkalleen ottaen tarkoitti, se ei selvinnyt edes matkasuunnitelmasta.
Tulostin ison pumaskan papereita, joissa minut toivotettiin tervetulleeksi UNSC:n salaiseen tutkimusohjelmaan. Minut kuljetettaisiin Zürichin lentokentältä ”xeno-arkeologisiin tehtäviin”, jotka eivät sovellu heikkohermoisille. Salaperäisen materiaalin seassa viljeltiin myös konkreettisia ohjeita – pukeudu lämpimästi, varaudu fyysisiin aktiviteetteihin ja varo Covenantin vakoojia.
Päätoimittajani suhtautui retkeen epäluuloisesti, mutta minulla oli ihan omat epäilyni. Microsoft nimittäin edellytti osallistujilta täydellistä vastuuvapautusta. Allekirjoittamalla kolmisivuisen sopimuksen sitoutuisin muun muassa seuraavaan:
i) Otan osaa tapahtumaan omalla vastuullani. ii) Olen tietoinen, että tapahtuma sisältää mahdollisesti vaarallista toimintaa, kuten yöllisiä aktiviteetteja ulkosalla. iii) En polta, enkä ole huumeiden, lääkkeiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena tapahtuman aikana. iv) Sitoudun noudattamaan sekä paikallista lakia että tapahtumajärjestäjien antamia ohjeita. v) Olen tietoinen, että tapahtuman aikana on siedettävä fyysistä rasitusta. vi) Olen täysissä ruumiin voimissa tapahtuman aikana, enkä kärsi vaivasta tai sairaudesta, joka haittaisi tai vaarantaisi osallistumistani.
Kohtalon ivaa oli, että vastuuvapaussopimus lähettiin minulle samana aamuna, kun lääkärini oli luetellut minulle madon luvut:
Dg:S22.3: Fractura costae l.dx
Dg:S20.2: Contusio thoracis l.dx
Dg:S43: Hartianseudun (hartiakaaren) nivelten ja siteiden sijoiltaan meno, nyrjähdys ja/tai venähdys
Yllätyksekseni moderni lääketiede ei voi tehdä murtuneille kylkiluille ja kyljen lihasvammoille juuri mitään. Sain syödä kolmiokipulääkkeitä ja kärsiä, siinä kaikki. Vielä yllättävämpää oli, ettei vammani oikeastaan haitannut Microsoftiakaan, kunhan vain allekirjoitin yhden sopimuksen lisää. Työpisteessäni vallitsi mietteliäs hiljaisuus.
Pitkän päivän ilta
Kenties kolmiolääkkeet olivat pehmentäneet pääni, mutta löysin itseni viikkoa myöhemmin Zürichin lentokentältä, Microsoftin varaamasta luksushuoneesta. En nyt varsinaisesti ollut valmis tekemään kuperkeikkoja, mutta oloni oli kohtalainen.
Microsoftin pr-edustajat valuivat paikalle, kun olin tunkemassa kolmatta minimuffinia kitaani. He katselivat minua epäluuloisina. Selvästikin herra invalidi pystyi syömään herkkuja, mutta pystyisikö hän myös juoksemaan? ”Enpä muuten ole kokeillut”, vastasin rehellisesti.
Kivut turtuivat lääkityksellä, mutta tylsyydelle en mahtanut mitään. Kahdeksan tuntia pätkivän netin ja suupalan kokoisten leivonnaisten varassa oli henkisesti raastava koettelemus, jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Aikataulun mukaan äksönin piti alkaa iltapäivällä, mutta käytännössä pääsimme liikkeelle vasta illan hämärtyessä. Arvasihan sen, että 70 osallistujasta jonkun lento olisi väistämättä myöhässä.
Sattuneesta syystä minulla oli aikaa tehdä omia havaintojani. Hämmästyttävän moni oli sivuuttanut suositukset lämpimästä pukeutumisesta ja maastoon soveltuvista kengistä pelkkinä suosituksina. Sisukkaimmiksi sisseiksi nimeän herran valkoisissa citylenkkareissaan ja kerrospukeutumisessa mallia näyttäneen kaverin t-paidassaan ja toppaliivissään. Viimeisin sääennuste Liechtensteinissa näytti kuutta astetta pakkasta.
Toiseen todellisuuteen
Oli jo pimeää, kun Zürichista lähtenyt kuljetuksemme kurvasi varoittamatta tien sivuun. Havahduin unenpöpperöstäni keskelle hirveää mekkalaa. Valokeiloissa erottui UNSC:n jääkäreitä ja sotilasajoneuvoja. Koko toimittajaseurueemme käskettiin bussista ulos. Mukaan sai ottaa vain välttämättömimmät, kaikkien laukkujen olisi jäätävä autoon.
”Tämä alue ei ole enää turvallinen!”
Meitä lastattiin ahtaisiin sotilasajoneuvoihin kuin karjaa. Katselimme hämmentyneinä, kun sotilaat retuuttivat ulkona journalistia, joka oli uhmannut käskyjä. Sen täytyi olla pelkkää esitystä, vai mitä? Ajoneuvon perällä istunut kameramies ei suostunut sanomaan mitään.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli sotilasleiri, jossa selkärangattomista journalisteista leivottiin ennätysajassa karskeja UNSC:n sotilasjääkäreitä. Maastokuvioiduissa sadeviitoissamme ja sotamaalit kasvoilla olimme valmiita palvelukseen. Aseita meille ei tosin annettu, ainoastaan taskulamput.
Meidät käsketään telttaan, jossa joukkojen komentaja kapteeni Spitz ja xeno-arkeologista operaatiota johtava tohtori Catherine Halsey selostavat meille kupletin juonen. Läheisiltä kaivauksilta on löytynyt merkkejä ikivanhasta maan ulkopuolisesta sivilisaatiosta. Tieteellistä läpimurtoa seurasi kaikkien yhteyksien katkeaminen. Tuntematon vihollinen on hyökännyt rajusti tiedemiehiä ja alueelle sijoitettuja joukkoja vastaan.
”Kapteeni, Recon-1 on vaikeuksissa!”
”Tarvitsen yhteyden Master Chiefiin!”
Entäs me muut? ”Kapteenin määräyksestä teistä muodostetaan kolme iskuryhmää!” Ei kun siis missä on lähin Nespresso-kone? ”Riviin-STY!”
Kiviäkin kiinnostaa
Rannekkeeni perusteella kuuluin iskuryhmään C. Tehtävämme oli paikantaa ja suojata xeno-arkeologien löytämät muinaisjäänteet. Oletuksena oli, että tyhjästä ilmaantunut vihollinen havitteli samoja aarteita.
Vitsailin, että olimme valioluokan itsemurharyhmä, enkä ollut aivan väärässä. Meidän ja arkeologien leirin välissä oli miinakenttä, jota emme ehtisi kiertämään. Kolmen vapaaehtoisen journalistin tehtävänä oli etsiä turvallinen reitti miinakentän läpi.
”Näin käy jos astutte harhaan”, kessumme tokaisi ja heitti irtokiven pimeyteen. Sitä seurannut räjähdys valaisi koko sorakuopan.
Ylitimme miinakentän kolme miestä kerrallaan. Reitin varmistaneet sankaritoimittajat olivat merkinneet reitin nohevasti teräslangalla. ”Äähh, tää maa on ihan mudassa”, joku vaikersi selkäni takana. Sota on helvettiä.
Etsimämme arkeologit olivat kadonneet jäljettömiin, mutta he olivat jättäneet jälkeensä puolijoukkueteltan täydeltä sekalaista roinaa. Jos muinaisjäänne oli vielä täällä, sen täytyi olla koodilukitussa teräslaatikossa. Kessu epäili, että oikean koodin täytyi lojua täällä jossakin. Hän oli myös oikeassa. Salaperäistä voimaa uhkuva kivilaatta oli meidän.
”Kivilaatta on osa avainta”, ryhmämme tiedemies analysoi. ”Olemme paikantaneet vasta kaksi kiveä, avain ei ole vielä kokonainen.”
”Hyvää työtä, iskuryhmä C!”
Huijauskoodilla huipulle
C-ryhmän penkoessa telttaa, muut iskuryhmät etsivät muita kivilaattoja kukin omilla tahoillaan. Rivimiehenä minulla ei ollut kunnollista kokonaiskuvaa tapahtumista, mutta oletettavasti neljäs ja viimeinen taikakivi oli päätynyt Covenantin kynsiin.
Tottelisivatko eliitit karskia puhetta ja taskulamppuja? Meidän ei onneksi tarvinnut ottaa selvää, sillä Master Chief hoiti homman kotiin. Saatoin vain hurrata nenä valuen, kun Chiefin Warthog-maasturi kurvasi räjähdysten saattelemana joukkojemme teen.
Meitä oltiin jo lastaamassa takaisin sotilasajoneuvoihin, kun minut vedettiin sivuun. ”Tuamos Honkola?” tuntematon mies kysyi. Niin? ”Seuratkaa minua!”
Älä ajattele, vaan toimi. Hän olisi voinut olla vaikka pelätty Covenantin vakooja, mutta seurasin häntä epäröimättä pimeyteen. Sotilasajoneuvon sijaan sain kyydin Renault Meganella.
Sain kuulla, että tapahtuman järjestäjät olivat etsineet minua yleisön keskeltä kuin neulaa heinäsuovasta. Seikkailun seuraavassa osuudessa olisin joutunut kiipeämään kallioseinämää ylös. Kylkivammani takia järjestäjät katsoivat parhaaksi vetää minut seikkailusta ulos. Minut kyyditettiin suoraan seikkailun päätösetapille, futuristiseksi sotilastukikohdaksi lavastettuun Gutenbergin linnaan (rakennettu vuonna 1185).
En pannut pientä huijausta pahakseni. Linna seisoi 70-metrisen kallion laella, ja liechtensteiniläinen vuoristoilmasto puri luihin ja ytimiin. Olin tuulenpitävistä mamiksistani huolimatta ihan jäässä.
Larppimme päättyi Gutenbergin linnan keskussalissa, jonka keskellä hehkui uhkaava valopilari – portaali toiseen maailmaan. Kuten sanottua, en ollut ihan kartalla siitä mitä oli pelissä, mutta kivilaattamme muodostivat avaimen, jolla portti lukittaisiin iäksi. Valopilari sammui ja vaara oli ohitse. Kolme hurraa huutoa Master Chiefille, joka pelkällä läsnäolollaan pelasti päivän!
Valot syttyivät. Oli hampurilaisten ja moninpelien aika.
Pienen maan suuri salaisuus
Microsoftin järjestämään Halo Experienceen tarvittiin kaksi tapahtumatuotantoyhtiötä, pyrotekniikkaa, lavasteita ja kymmeniä näyttelijöitä ja avustajia. Ilta ei voinut tulla kovin halvaksi, mutta se onkin ymmärrettävä osana miljardiluokan Halo-bisnestä ja sen uusimman kärkituotteen Halo 4:n markkinointiponnisteluja.
Henkilökohtaisesti minun oli vaikea mieltää, olinko paikalla osallistujan vai yleisön ominaisuudessa. Jos seitsemäntoista toimittajaa seuraa taskulamput kädessä sivusta, kun kolme vapaaehtoista etsii reittiä miinakentän läpi, touhu käy kyllä ulkoilusta, mutta ei niinkään aktiviteetista. Kadehdittavimmat roolit olivat tietenkin totisia armeijaroolejaan vetävillä brittinäyttelijöillä, joilla näytti selvästikin olevan hauskaa.
Lasku ei langennut pelkästään Microsoftille, sillä tapahtuma järjestettiin yhteistyössä Liechtensteinin matkailuviranomaisten kanssa. Liechtenstein on yksi kärpäsenpaska Euroopan kartalla, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö se sijaitsisi yhdessä maailman kauneimmista vuoristolaaksoista. Tapahtuma hukkui kuitenkin aivan toisenlaisten uutisten alle.
Ensin Helsingin Sanomat uutisoi, että Liechtensteinissä asuu Euroopan ostovoimaisin kansa. Sen 35 000 asukkaalla on käytettävissään 57 000 euroa kansalaista kohden. Totesin jo paikan päällä, että suomalaisella ostovoimalla ei kääpiövaltiossa pitkälle pötkitty, kun jo pelkkä italialaisen ravintolan lounas maksoi liki 50 euroa.
Ostovoiman kääntöpuolena on, että Liechtenstein on maailman johtavia veroparatiiseja. Kääpiövaltio on houkutteleva kohde myös suomalaisille veronkiertäjille. Pelkästään Saksan tiedustelupalvelun vuotamilla liechtensteiniläisen LGT-pankin tileillä lojuu 50–60 miljoonaa euroa kotimaisia veroparatiisisijoituksia. Yleisradion mukaan rahat kuuluvat varakkaiden sukujen edustajille, kansainvälisten suuryritysten avainhenkilöille ja yritysmyynneillä rikastuneille suomalaisille. Suomessa pohditaan parhaillaan, voidaanko vuodettuja tilitietoja käyttää verotuksen perusteena.
Suomalaisen veronmaksajan näkökulmasta Liechtenstein pelaa Covenantin puolella.
Tuomas Honkala
