Mielivanki

Paina korvasi simpukkaan ja kuule kertomus rajakokemuksesta, jossa mies jää loukkuun omaan mieleensä.

Peli, josta ei tiedä mitään etukäteen, on nykyään harvinaista herkkua. Kun ei ole odotuksia, on avoin yllättymään. Ja se on aina hienoa.

Mind: Path to Thalamus on tarinallinen puzzlepeli. Tie Thalamukseen vei minut luonnonkatastrofin aiheuttaman onnettomuuden kautta vuosien pituiseen (meidän maailmassamme noin seitsemän tunnin) koomaan, pyörittelemään aivoihin kätkettyjä perimmäisyyden rattaita.

Thalamuksen jokainen alue on palanen päähenkilön entisestä elämästä, katumuksesta ja selvittämättä jääneiden tunteiden koukeroista, joita sen päähenkilö tasaisin väliajoin puhkeaa selittämään.

Itse keskityin pelissä juonta enemmän omituisten objektien kerhoon ja tunnelmointiin. Sinnehän matkan on kai tarkoituskin johtaa, pidemmälle minuutta. Thalamuksen olennottomat kukkulat ja tyhjyyksissä roikkuvat maanpalaset fuusioituvat omassa muistipalapelissäni kasaksi Mystiä ja Half Life kakkosen modipiireistä poimittuja hämyseikkailuja.

Mielensä vangiksi jäänyt protagonisti ei saa rauhassa muuttua vihannekseksi. Hänen elämänsä kaksi merkittävää naisihmistä, joista kumpikaan ei muuten ole hänen heilansa, riivaavat hänen mieltään. Oikeaan maailmaan jätetyn tyttären viaton puuväripiirros johdattelee jatkamaan, todellisuuden oven takana kolkuttelee epätoivoisesti rippeitä ihmisistä. Tuoleja, valokuvia, sieraimissa värähtää sairaalan kemikaali. Rätisevä tumma hahmo poikkeaa kallionhalkeaman aukosta sivulle ja katoaa.

Pääseekö täältä edes ulos?

Suojele minua todellisuudelta palloseni

Jo varhain esitellään mielenkerä, pallo jota pyöritellään, vieritellään ja asetellaan milloin minnekin. Mies ja pallo aktivoivat erilaisia ympäristönmuutoksia. Elementtivoimat, joita peleissä ahkerasti viljellään, on korvattu vaihtoehtoisilla, erikoisemmilla voimilla. Thalamuksen poimuissa näperretään sellaisilla osasilla kuin portaaleja avaava kuunvalo, menneisyydestä materiaa kasvattavat ajan rattaat, puurakennelmia nostattava sade sekä kelopuista hengittävä sumu.

Tutun tuli-vesi-sähkö-kolmiyhteyden hylkääminen antaa pelille sen omalaatuisen tuntuman. Iso osa nautinnosta tulee pulmien logiikan opettelusta ja niiden yhdistelmien keksimisestä. Puzzleissa edetään alueittain, joten maailmaan ei eksy, mutta ongelmanratkontaa Thalamus opettaa sanatta ja verkkaan.

Koomaantumisen alkuvaiheessa koin varsinaisen ajattelun eksoduksen. Ihailin kauniita heijastuksia ja tuumin jonkin olevan vialla, vaan enpä välittänyt. Tunsin samaan aikaan valtavan avutonta hämmennystä. Onko peliin jäänyt bugi, pohdin, enkä tajunnut katsovani vastausta suoraan silmiin.

Antauduttuani tuon omituisen maailman lumoavan logiikan pakottamana nettiin ratkaisua hakemaan, tunsin itseni typeräksi. Mutta mieli oppii ja mukautuu, niin myös minä. Mitä paremmin ymmärsin uutta ystävääni, sitä syvemmälle selvityksen hurmokseen upposin. Thalamuksen ongelmanratkonta on monipuolista ja kekseliästä, ja pelin edetessä se monimutkaistuu sopivaan tahtiin.

Tällaiset ensimmäisen persoonan pelit sopivat Oculukselle, ja kas vain, tuki on kuulemma tulossakin.

Syötävät sirpaleet, astraalihelmet ja koralli

Pelin graafiset palaset ovat tuttavallisen rujoja, mutta niitä on käytetty esimerkillisen tyylikkäästi. Harmaa, sateinen nummi voi parissa henkäyksessä vaihtua hiekkarannaksi, jota kohti valtavat, merenvihreät aallot ryöppyävät aloilleen pysähtyneinä, kuin kosketeltavaksi maalaukseksi. Auringonlaskun aikaan merirokolla kuorrutetut rauniot kohoavat suoraan veden pinnalta. Mielen yössä tähtisumu virtaa ja taivaankansi tuntuu valtavuudessaan hipaisevan ikuisuutta. Erityisesti taivaat vakuuttavat. Ne ovat vähintään yhtä suuria kuin kesäöiden muistoissa, joissa makaan vedessä ja näen pelkkää aukeaa liukuväriä, mutta korvani kuulevat loisketta. Ei tätä turhaan tullut poimittua Eye Candy -nimisestä bundlesta!

Äänimaailma kulkee rinta rinnan maisemien tasolla. Ambientit ovat konkreettisia ja alkuvoimaisia. Sade ropisee erinomaisen märkänä ja ukkonen tuntuu. Luonnonvoimien resonoidessa korvakäytävien takana on tilaa pohdiskelulle. Harkitusti tirautellaan jopa musiikkia. Selkeä notkahdus on päähenkilön dialogi: se tuntuu pliisulta muihin osioihin verrattuna, ja tarina lörpähtää liialla selittelyllä. Eniten häiritsee väärällä tavalla reppana ääninäyttelijä.

Mutta loppuvastus, molemmat sellaiset, olivat mieleeni. Sellaisia en odottanut rauhallisessa pulmapelissä näkeväni, mutta kohtaukset eivät tuntuneet päälle liimatuilta, vain tilkkasen nopeatempoisemmilta, muutaman hikipisaran kiihkeämmiltä tapauksilta. Aivoilla vastukset kaadetaan, joo!

Path to Thalamuksen mielenmaalauksissa on ilahduttavasti läsnä ongelmaan ja tarinaan liittyvä tarkoitus. Pelaaja oppii jatkuvasti lisää siitä, miten elementit vaikuttavat ympäristöön, ja jos osaa katsoa, myös siitä mitä ne päähenkilölle symbolisoivat. Kertaakaan ei tunnu siltä, että peliä pihisteltäisiin tai pitkitettäisiin.

Thalamuksen fiksut, omintakeiset pulmat kutsuvat ratkaisemaan traumasta rappeutuneen miehen sisäisiä lukkoja.

 

Mind: Path to Thalamus

Carlos Coronado, Dani Navarro, Luka Nieto

Arvostelu: PC

Suositus: Intel Core i5-3570K, 4GB RAM, Radeon HD5970 tai GeForce GTX 660

Testattu: Win 7, Intel Core i5-2320, 8GB RAM, Radeon HD6800

Moninpeli: Ei

Ikäraja: Ei ole

 

85 

Synapsit napsahtelevat mielihyvästä Thalamuksen surrealistisessa juku juku-maassa.