http://www.moddb.com/mods/warsword-conquest
Joka sotavasaraan tarttuu se oikeussaliin hukkuu, joten tartutaan miekkaan.
Millaista on elää luurankona monirotuisessa maailmassa, jossa voi vapaasti seikkailla, taistella ja luoda uraa? Ilman Mount & Bladen modikulttuuria en koskaan saisi tietää.
Hiekkalaatikkoroolipelistrategia Mount & Blade (ja sen moninpeliversio Warband) voi olla vähän iäkäs, mutta edelleen vahvasti modaajien suosiossa. Ei ihme, eihän sille ole tullut kilpailijaakaan.
Siksi sen modimereen kannattaa aina tasaisin väliajoin sukeltaa. Täälläkin kertaa kätösiin jäi epäkuolleita merirosvoja, karvaisia jediritareita ja isättömiä äpäriä!
Aloitetaan niillä merirosvoilla, jotka ovat vain yksi Warsword Conquestin mahdollisukdista. Warsword Conquest perustuu tunnettuun Warhammerin fantasiamaailmaan, jossa örkit, haltiat, ihmiset, kääpiöt ja monet muut rodut käyvät keskenään ikuista sotaa meidän pelaajien huviksi. Sopimusteknisistä syistä sotavasara on vaihtunut sotamiekkaan, tai muuten se modi joutuisi tuomarin nuijan nitistämäksi.
Kuollut mutta komea
Vaikka en ole rasisti, pelaan fantasiapeleissä aina vain ihmisiä. Nyt tein poikkeuksen ja valitsin luurangon, koska minua kiinnosti millaista elämä on kuoleman jälkeen. Seuraa paha spoileri: se ei ole hohdokasta.
Me luurangotkin joudumme käymään töissä ja raatamaan elantomme eteen. Monet lajitoverini ovat luutuneita jo varhaisessa 350 vuoden iässä, itse ajattelin pysyä työelämässä ainakin 600-vuotiaaksi asti. Niinpä päädyin kevyeltä kuulostavaan merirosvon ammattiin. Merirosvot olivat kaltaiselleni nuorelle, itseään etsivälle luurankopojulle sopivaa seuraa, sillä he opettivat minut taistelemaan ja ryöväämään, koska yksityisomaisuus haluaa olla vapaata.
Samalla opin arvostamaan erilaisia päähineitä, jotka ovat olennainen osa trendikästä merkkarityyliä. Tälläkin hetkellä pääkalloani komistaa upea kolmikolkkahattu, joka sopii täydellisesti kulmikkaisiin piirteisiini.
Paluu juurille
Kun urani piraattipäälliköiden armeijassa loppui, lähdin maailmalle etsimään vanhempiani. Lajitoverini elävät kaukana Khemrin aavikolla, joten suuntasin koipiluuni sinne. Ensin tein pari visiittiä läheisiin kyliin ja ostin niistä ruokaa kuukausiksi, sillä meidän luurankojenkin pitää syödä.
Matkan aikana tapasin kiinnostavia persoonia, joista yllättävän moni suostui liittymään retkikuntaani. Me epäkuolleet emme syrji ketään, kelpuutin jopa säälittävän näköisen pikkuliskon, joka osoittautuikin taitavaksi lääkäriksi. Hyvä niin, muuten hän olisi päätynyt tikun päähän ja grilliin. Toinen mainio värväys oli käsivarsijousella varustautunut huppupäinen salamurhaaja. Hänen tarkat laukauksensa osuivat aina kohteeseen, joten hän sai kunnian pysyä armeijassani aina loppuun asti. Mutta hän oli niin kallis, etteivät rahani riittäneet oman laivan ostamiseen, joten jouduin kulkemaan Khemriin maata pitkin pelottavien örkkimaiden halki.
Örkkilässä en kohdannutkaan vihamielistä vastaanottoa, koska koko örkkien klaani oli joutunut tuhoisaan sotaan kääpiönaapureitaan vastaan. En ole örkkien kaveri, mutta pidän niistä enemmän kuin parrakkaista pikkumiehistä. Siksipä liityin tilapäisesti vihreänahkojen jengiin, saadakseni siinä ohessa riittävästi rahaa paattia varten.
Örkit eivät aikaile, vaan käynnistivät hyökkäyksensä kääpiöitä vastaan välittömästi. Örkkien suoraviivainen taistelutaktiikka oli minulle täysin vieras, sillä heidän susiratsastajansa ja peikkonsa ryntäsivät partaveikkojen kimppuun ennen kuin olin saanut aseteltua omat sotilaani nättiin muodostelmaan. Maltti olisi kannattanut, nyt hyviin asemiin kukkulan päälle linnoittautuneet pikkumiehet päihittivät ensimmäisen hyökkäysaallon ilman suurempia tappioita. Seuraava hyökkäys oli jo parempi ja kääpiöt lyötiin, vaikka taas menetimme monta hyvää miestä. Minuakin ammuttiin varsijousella lähietäisyydeltä, mutta onneksi vasama sujahti ulos kylkiluideni välistä ja säilyin hengissä... tai kuolleena.
Aavikkoloma odottaa
Palkkioksi sain rutkasti arvokasta myyntitavaraa ja muutamia vankeja, joista pyysin isot lunnaat. Kävelin lähimpään veneliikkeeseen ja ostin epäkuolleen elämäni ensimmäisen paatin, jonka suuntasin heti lounasta kohti. Lyhyen merimatkan jälkeen saavuin lopulta esi-isieni luokse Khemrin aavikolle, paikkaan, jonka kerrotaan olevan kaikkien luurankojen, muumioiden ja hautaustoimistovirkailijoiden unelmakohde. Sieltä minun oli tarkoitus löytää kauan kadoksissa olleet sukulaiseni.
Elämä aavikolla ei ollut niin hohdokasta kuin luulin. Kuvittelin asuvani hienossa palatsissa orjien ympäröimänä, mutta päädyinkin tekemään nöyryyttäviä hanttihommia ylempiarvoiselle hautakuninkaalle. Pientä lohtua sain luurankohevosestani, jonka nimesin osuvasti Luukasaksi. Se oli hieno heppa, kunnes joku raukkimus rampautti sen. Sitten olin taas yksin. Huonojen kokemusten vuoksi päätin häipyä koko maasta ja palata takaisin vanhaan kotiini merirosvojen luo. Siihen päättyi elämäni luurankona, ainakin hetkeksi.
Seikkailuni Warswordissa oli pääosin miellyttävä kokemus. Modin pahin ongelma on yleinen keskeneräisyys, minkä huomaa pakostikin maailmaa tutkiessa. Yhdessä majatalossa näin ilmassa leijuvan pantterinpään, mikä oli varsin huvittava näky. Yhtä hassua oli vierailla rottakuninkaan neonvihreässä luolassa, jonka oli selvästi sisustanut joku muotiguru. En ole myöskään täysin tyytyväinen yksiköiden väliseen tasapainoon. Muutamat rodut ovat taistelussa niin ylivoimaisia, että niiden käyttäminen tuntuu melkein huijaamiselta.
Warswordin ehdoton vahvuus on kuitenkin se, että siitä välittyy sellainen aito Warhammer-fiilis. On se vain hienon näköistä katseltavaa, kun satapäinen lauma hämähäkeillä ratsastavia gobliineja ottaa yhteen kurinalaisen haltia-armeijan kanssa.
