Normaalisti otan kolumnin kirjoittamisesta syntyvään päänsärkyyn jotain asetyylisalisyylihappoon pohjautuvaa troppia. Mutta kun kokeilin vanhaa sveitsiläistä reseptiä, lysergihappoon pohjautuvaa migreenilääkettä, niin kolumnithan syntyvät itsekseen.
Nnirvi
Outo lempi
Eli kuinka lakkasin rakastamasta Eliteä
Ei ole muuta tulevaisuutta kuin se jonka teemme itsellemme.
1984, kaupunki Suomen länsirannikolla, 0230 paikallista aikaa. Uljas nuorimies istuu monitorin ääressä ohjaten Cobra Mk. III -taistelukauppa-alustaan kohti Riedquatin avaruusaseman telakointiluukkua.
Yhtäkkiä huoneen täyttää kirkas valo ja takionien rätinä. Minä, uljas pikkaisenvanhempimies, tervehdin itseäni: "Hallo! Ich bin Niko Nirvi und ich habe hier mit mein Zeitkugel gekommen!" Rakastamani Pahkasika-meemin ansiosta uskon heti itseäni.
Vedän esiin iPadini, käynnistän videon ja sanon minulle: "Katsopa huviksesi miltä Elite näyttää vuonna 2014." Katson kuusnebulin ruutua, sitten iPadin ruutua. Minulla on vaikeuksia uskoa näkemääni, mutta pakkohan se on, sillä olen aina ollut rehellinen itselleni. Näen, kuinka peli-ilo haihtuu kasvoiltani ja korvautuu klonkkumaisella himolla.
"My...Precious", sanon, ja ojennan kättäni kohti iPadia. "Ei kuule vielä kolmeenkymmeneen vuoteen", nauran ilkeästi ja tempaan täppärin pois. "Minä odotan enää huomiseen, mutta arvaa mitä?"
Aikapallon paluusyklin käynnistyessä annan vielä Coup de Graceni: "Minua ei oikeastaan koko Elite juurikaan kiinnosta."
Ehdin vielä kuulla tuskaisen huutoni "Ei kiinnosta? Tuon näköinen Elite EI KIINNOSTA! MITÄ HELVETTIÄ MINULLE ON TAPAHTUNUT!!!!"
Minäpä kerron mitä on tapahtunut.
Love is born on Lave
Kun käteni Porin Games Stationin hyllyltä nappasi oman mustan Elite-laatikon, käsi tärisi. Sen verran olin jo lukenut etukäteen tästä uskomattomasta avaruuskaupankäynti- ja taistelusimulaattorista.
Käynnistin pelin, uudelleen nimesin komentajan ja laukaisin Cobra Mk III:ni Laven avaruusasemalta. Siinä oli katto täynnä tietoisuushyhmää kun tajuntani räjähti.
Elite oli minulle yksi oikeasti elämää suurempi peli. Kuusnepan pelit olivat järjestään yksinkertaisia toimintapelejä, ja sitten tuli Elite. Elite oli uskomaton, vallankumouksellinen ja niin edespäin avaruushiekkalaatikko, jossa tunsin olevani vapaa tekemään ihan vain mitä minua kiinnosti.
Tunnit, päivät ja kuukaudet suhisivat tähtienvälisessä avaruudessa, mikä on pelin sisältöön nähden uskomatonta. Kuusnelosen Elitessä oli kolme tehtävää, ja melko nopeasti Cobra Mk.III oli niin tappiin asti varusteltu kuin mahdollista.
Onneksi taistelu oli harvinaisen toimivaa, vaikka tulevaisuuden avaruusalukset taistelivat samanlaisella lähitaisteluväännöllä kuin arkipäiväiset lentokoneet. Vaikka taistelu oli hauskaa, kestokykyni loppui silti kesken eikä minusta ikinä tullut Eliteä. Grindattuani ikuisuuden Dangerous-tasoa, minusta vihdoin tuli Deadly. Tajusin jäljellä olevan puhtaan grindauksen määrän ja romahdin.
Ainoa tuntemani Elite oli kaverini Lasse Boelius, joka kuminäppis-Spectruminsa kanssa jaksoi grindata loppuun asti. No olihan siinä karvan nopeampi grafiikka, josta olin vähän kateellinen, ja ylimääräisiä tehtäviä, joista olin tosi paljon kateellinen. Onneksi kuusnelosen telakointimusiikki, Tonava kaunoinen, oli ihan eri luokkaa kuin tyhmän Spectrumin kauhea piipitys.
Niin tai näin, Elite kanonisoitui minulle Pyhäksi Peliksi, jota kunnioitettiin komentaja Jamesonin pehmeän samettisella nimikkojuomalla.
Todellisuus manaa haaveet
Ei kulunut kuin parin vuoden hujaus, ja konetalliani koristivat sekä Atari ST että Amiga 500. Niissä grafiikka ja vääntö olivat ihan eri luokkaa kuin nepandeeruksessa. Nähtyäni ST:n Stargliderin rukoilin pelien suojelupyhimystä, pyhää Cajetania, että Elite kääntyisi nopsaan tehomyllylle.
Minkä se vätys tekikin, mutta vasta 1988. Eikä mitenkään mieltä räjäyttävänä käännöksenä, vaan omituisen vaisuna välityönä, jossa esimerkiksi laserit ampuivat viivoja ja taistelu tuntui löysältä. Nappo ei iskenyt, tajusin että tämä peli on nyt nähty, varsinkin koska oli jo ilmestynyt muitakin simulaation omaisia, monimutkaisempia pelejä.
Jumalpelit synnyttävät väistämättä jumalten tappajia. Kun myöhemmin samana vuonna näin välähdyksen uuden jumalan kasvoista, ST-Elite jäi siihen. Paul Blythe esitteli Lontoossa messuilla Gremlinin takahuoneessa peliä Federation of Free Traders. Yhdessä Teittisen Petrin kanssa tuijotimme suu auki kaikkia hienouksia, kuten alusten ohjelmoitavia tietokoneita, alusten välistä kommunikointia, lentoja planeettojen pinnalle sun muuta sun muuta.
Innosta täristen kirjoitimme MikroBittiin ja C=Lehteen hehkuvia ennakoita tästä uskomattomasta pläjäyksestä, joka viivytysten jälkeen valitettavasti ilmestyi, aluksi kauheana bugikasana ja myöhemmin paranneltuna versiona, joka sekin oli edelleen persiistä. Yksi pääsynneistä oli kiikkerän kauhea avaruustaistelu. Kannattaa kaivaa esiin Bitit jossa arvostelin FoFTin, sillä niissä haisee kyllä sen luokan totuuden kieltäminen, ettei koskaan ennen eikä sen jälkeen.
Vaikka opin kirvelevän läksyn oman pelijournalismini tasosta, ei teoreettinen rakkauteni Eliteen vieläkään sammunut. Se ehkä jopa vahvistui.
Kuinka jumala kuolee
Mutta sitten tuli vuosi 1993, kevään ECTS-messut ja Gametekin takahuoneessa esitelty Elite II: Frontier. Pääsylipun hinta oli kuuden sivun feikkiarvostelu ja kansi, mutta me vähän tingimme: vajaaseen sivun uutiseen. Pelin esitteli itse jumalista suurin David Braben. Enkä minä ollut oppinut mitään Federation of Free Traderista. Suu auki ja epäusko levälleen räjäytettynä ihailin uskomattomia galaktisia visioita. Esityksen jälkeen kättelin itseään Brabenia ja päätin että tätä kättä en pese enää ikinä!
Elite II: Frontier ilmestyi ja arvostelu oli Pelit-lehden numerossa 8/93. Arvostelijoita oli ennätykselliset viisi: Jyrki Kasvi, Kaj Laaksonen, Tapio Salminen, Kimmo Veijalainen ja olinhan siellä minäkin.
Jumala ei tappanut peliään, jumala tappoi itsensä. Elite II ei varsinaisesti ollut huono, mutta se oli vain jonkinlainen kiertoajelu maailmankaikkeudessa, oudon tyhjä ja steriili. Sen se vielä olisi kestänyt, mutta kun elintärkeä taistelukin oli tuhottu kokonaan! Räime käytiin realistisilla avaruuslentonopeuksilla, joissa osuminen vastustajaan sen käytettävissä olevan silmänräpäyksen aikana oli lähinnä tuurista kiinni.
Aikani yritin mutta sitten vain annoin periksi. Pesin kädestäni Brabenin ja samalla pesin sydämestäni rakkauteni Eliteen. Leesti, Leesti, rakastin sua niin perkeleesti.
Avaruustaistelun munaaminen oli kuolemansynti, koska Warhead ja Wing Commanderit olivat tehneet sen todella hienosti. Viimeisen naulan Brabenin arkkuun löi Larry Holland, jonka mahtava X-Wing oli juuri se pään räjäyttävän uskomaton ja upea avaruustaistelupeli.
Aikansa kohupeli, kuppaisena bugikasana julkaistu Frontier: First Encounters ilmestyi 1995 mutta minua ei enää kiinnostanut, ei sitten pätkän vertaa. Ymmärsin vihdoin varoitukseni: vaikka Elite: Dangerous on taivaallisen näköinen, jos se pelinä ajaa samaan tylsän taistelun mustaan aukkoon kuin Elitet II ja III, se tuhoutuu.
Kuolleiden tähtien tuhkassa kytee vanha rakkaus
Braben aloitti Elite IV:n tekemisen jo 1998, mutta noteerasin asian lyhyellä mielenkiinnon värähdyksellä. Kun Braben vuonna 2013 haki Elite neloselle (nykyään siis Elite: Dangerous) potkustarttia, vingutin Visaani tasan siksi että minulla oli huono omatunto nuoremman Nikon peli-ilon pilaamisesta. Lahjoitin vain minimisumman, jolla saan valmiin pelin kun se on valmis. Uskoni Brabenin kykyihin oli heikko.
Tänään on 16. joulukuuta 2015. Käynnistän pelin, ja lainaan David Bowmanin kuolemattomia sanoja:
“My God, It’s full of stars!
Eliterminators
Tai oikeasti sanoin “My God, It’s full of keyboard commands!”, enkä pitemmälle päässytkään, kun ateljeeni täytti kirkas valo ja takionien rätinä.
Niko85 osoitti minua Walther P99 AS -käsiaseellaan. Osoitin häntä kuluneemmalla, mutta muuten täsmälleen samalla Waltherilla. “Your move, creep!”, sanoin yhteen ääneen.
Suunnitelmani naksahti paikoilleen. Pystyin kehittämään aikapallon vuonna 1985, koska minua motivoi pakkomielteinen himo pelata Elite: Dangerousia. Kun meitä on kaksi samassa aikalinjassa, pystymme torjumaan Elite: Dangerousia uhkaavan suunnattoman vaaran.
Eli David Brabenin. Matkustimme Engantiin, vuoteen 1998. Yhdistämällä Kasivitosen vielä tuoreena hehkuvan Elite-rakkauden Neljäntoista tietoihin historian tapahtumista, tehostettuna Ysimillisen vaikutusvallalla, onnistuimme vakuuttamaan Davidin. Lopulta hän uskoi, että realistinen avaruustaistelu ehkä onkin maailman huonoin idea, joka käytännössä tuhosi Eliten maineen, ja että avaruustaistelussa on palattava ensimmäisen Eliten arvoihin.
Onnistuimmeko? Vai tuhosimmeko oman aika-avaruus-jatkumomme? Se selviää vain Launch-nappia klikkaamalla, joten ole hyvä, Niko. Ei, kunnia on sinun, Niko.
Klikataan yhdes.
