"Was ist das?", ihmettelee Wehrmachtin panssarintorjuntaryhmä Shermania, joka ajelee ympyrää, peruuttelee, muttei juuri ammu. Hansin seisoessa haavi auki amerikkalainen jalkaväki kävelee metrin päästä ohi. Näin mielenkiintoista on sotiminen Offensivessa.
Offensivessa voi elää Normandian maihinnoususta alkaneet taistelut länsirintamalla vuosina 1944_45 joko Saksan tyylikkäässä kenttävihreässä tai liittoutuneiden huonosti leikatussa univormussa. Ja vieläpä reaaliajassa a la Command & Conquer.
Pilkka ja oma nilkka
Englantilaisten pelilehtien bulkkijournot ovat vihanneet strategiapelejä jo kauan. Tämä propaganda, jossa strategistit leimataan sotahulluiksi nollaelämänörteiksi, on aiheuttanut sen, etteivät britit enää juuri osaa strategiapelejä tehdäkään. Eikä Offensiven tasoista läjää missään muussa maassa olisi kehdattu julkaistakaan.
Todennäköisesti tarkoitus on ratsastaa Command & Conquerin ja Warcraft II:n aalloilla, nämä ääääärimmäisen haastavat strategiapelit kun tarkoille brittikriitikoille sentään ovat kelvanneet. Wave olisi silti voinut edes vilkaista noita reaalistrategian ihmelapsia.
Reaaliaikaisen strategiapelin tuhoaminen on vaikeaa, mutta Wave on onnistunut: Offensivessa ei toimi mikään. Niukkojen käskyjen jakaminen on yhtä helvettiä, Lego-grafiikalla tehtyjen yksiköiden toilailu masentavaa katseltavaa ja korvatkin saavat osansa kidutuksesta.
Pelkästään yksiköiden aktivointi ("arvaa mihin pitää klikata") on temppu sinänsä, varsinkin koska käskyjä ei voi antaa pausetilassa ja näin pitää vielä osua liikkuvaan maaliin. Osumaa kannattaakin juhlia antamalla yksi komento mahtavasta käskykokoelmasta (liiku, hyökkää, puolusta ja peräänny). Vähän tuuria, ja yksikkö tottelee sitä niin kuin pitääkin. Paitsi jos uskoo manuaalia ja yrittää komentaa joukkoja kuorma-autoihin tai hinata tykkejä parempiin paikkoihin: kerran sain miehet autoon, mutta en ikinä saanut tehtyä sitä toiste, tykkien siirrosta puhumattakaan.
Offensiven tekoäly saa Command & Conquerin tuntumaan Panzer Generalilta. Saksalaisilla ei Der Evä juuri värähdäkään, kun vihollisjoukot kiilaavat ohi, eipä silti, ei vihollisiakaan ammuskelu aina kiinnosta. Panssarihyökkäykset ovat näkemisen arvoisia: tankit ajavat rinkulaa eivätkä juuri muista ammuskella. Jalkaväki ei tunnu omistavan kivääreitä laisinkaan, ja käsikranaatit ovat kova sana. Käytännön strategiana kannattaa kerätä sen verran joukkoja yhteen, että päällekäyviä vihollisia ampuu tarpeellinen määrä miehiä.
Legowagen IV
Jos käyttöliittymä on huono ja tekoäly persiistä, ei teknisessä toteutuksessakaan ole hurraamista. Maasto sentään on kivasti X-Comista repäistyn näköistä ja jopa kumpuilevaa, joskaan sitä ei näytetä hyödyntävän.
Muuten grafiikka on karkeaa kuin Wehrmachtin sotilaat iltalomalla juovuksissa ja lisenssimaksut Legolle lienevät olleet hirveät. Grafiikka ei mitenkään kuvasta yksikön kuntoa, vaan moraali-, kunto- ja ammustilanteen selvittämiseksi joutuu yksikköä hiirellä naksauttamaan. Jos kunto tai ammukset ovat punaisella, löytyy maastosta lääkelaukkuja ja ammuslaatikoita, joita voi keräillä kunhan keksii miten (ajamalla yli, ei samaan ruutuun).
Ääniefektejä on hulppeat kymmenen, mutta ne eivät riitä peittämään riipivää taustamusiikkia. Onneksi brittien into on riittänyt askarrella siviilejä ja lampaita kenttiä piristämään. Sehän se on tärkeintä.
Ja sokerina pohjalla: peliä ei voi tallentaa, vaan takaisin oikeaan skenaarioon pääsee salakoodilla. Mitä ihmettä Amigalla kasvatetut britit luulevat, että PC:n kiintolevyllä tehdään?
Reaaliaikaista sotapeliä on tavattoman vaikea tuhota, eikä Offensive siihen täysin pysty. Vaikkei kukaan tee oikeastaan niin kuin käsketään, niin välillä liittoutuneita röpötti jollain oudolla tavalla kiinnostuneena. Jos koko Wave Softwaresta olisi löytynyt yksikin peleistä jotain ymmärtävä tekijä, olisi Offensivesta voinut saada hyvänkin pelin, nyt lopputulos on strategiapelin irvikuva.
Onneksi jo pelin kannessa kerrotaan, että peli on offensive, joten plussaa Oceanille rehellisyydestä. Ja nyt takaisin Close Combatin pariin.
45
