..kolme, kaksi, yksi! Parempi olla piilossa, sillä nyt tullaan ja hulluja ollaan!
Hullua kyllä, mielisairaaloissa on jotain järjettömän kiehtovaa. Vaikka ne ovat toimineet kauhun näyttämöinä satoja kertoja, niiden voima on väkevä. Uusin todiste on Red Barrelsin esikoispeli Outlast.
Red Barrels on pelimaailman raskassarjalaisten kokoama projekti, jonka perustajajäsenet ovat olleet tekemässä sellaisia A-luokan julkaisuja kuin Assassin´s Creed, Uncharted, Splinter Cell ja Prince of Persiat. Aikamoisen tyylihyppäyksen Red Barrels on tehnyt, sillä esikoispeli Outlast on eloonjäämiskauhua pahimmillaan. Tynnyri on punainen, koska se on täynnä verta ja uloskaivettuja sisälmyksiä.
Näytä kuvat, tai sitä ei tapahtunut
Skuuppien perässä juoksevat toimittajat ovat Pirkka Perustapa käynnistää tarina kuin tarina. Outlastin päähenkilö Miles Upshur saa vihjeen, että syrjäisessä Mount Massiven mielisairaalassa ei kaikki ole aivan kohdallaan. Jos oikea toimittaja saa vihjeen, että esimerkiksi Jättivuoren vanhainkodissa ei kaikki ole kohdallaan, hän unohtaa vihjeen ja kirjoittaa nettiuutisen Tukiaisesta. Herra Upshur sen sijaan pamahtaa paikalle yksin, pelkkä pieni videokamera mukanaan. Kännykkäkin taisi unohtua auton penkille. Hölmö kliseily ärsyttää alussa, mutta heti kun pelin veriset kynnet saavat kunnon otteen, nipottajakin unohtaa epäolennaisuudet.
Outlast luo kauhua samalla otteella kuin Frictional Gamesin kauhuteokset. Se riisuu pelaajalta aseet ja tekee tästä täysin puolustuskyvyttömän. Outlastilta on turha odottaa minkäänlaista taistelua, mutta rimpuilua, pakoon juoksemista ja paniikkihuohottamista on sitäkin enemmän. Yksi väline Milesilla sentään on turvanaan mielisairaalan kauhuja vastaan: se pieni videokamera.
Sankarimme pitää kameraa käytännössä katsoen koko ajan päällä taltioidakseen tapahtumia. [REC]in tyyliin kamera on myös taskulampun korvike, sillä siinä on yökuvausmoodi, jolla näkee pimeässä. Mutta totta kai tässä on pelin juju. Yökuvaus imee paristoja sellaisella vauhdilla, että kamera lienee ostettu siltä samalta rehelliseltä torimyyjältä kuin Alan Waken taskulamppu.
Epäuskottavuudestaan huolimatta ratkaisu on toimiva, sillä pimeässä hapuilu paristojen säästämisen toivossa raastaa hermoja silmittömästi, juuri niin kuin pitääkin. Tosin paristoja löytyy käytäviltä, kaapeista ja muualta sen verran paljon, että pelini aikana en saanut paristoja kertaakaan loppumaan. Tai sitten en vain pelannut peliä tarpeeksi pimeässä.
Kameralla on toinenkin tarkoitus. Vain silloin kun nauhoitus on päällä, Miles tekee tärkeistä kohdista juonta avaavia havaintoja muistikirjaansa. Ratkaisu on vähän outo, mutta ei onneksi merkityksellinen. Käytännössä kamera on syytä pitää päällä koko ajan, koska milloin tahansa voi joutua pimeään tilaan.
Outwit, Outlast, Outplay
Outlast paljastaa hirviöidensä luonteen ja ulkonäön heti alussa, joten se pelaa toisenlaisilla elementeillä kuin ne kauhupelit, jotka tukeutuvat tuntemattoman uhkaan. Peli tuo hirviöt – tai uhrit, miten vain – valoon ja antaa pelaajan jopa jutella niiden kanssa. Tosin keskustelunaiheena voi olla se, kuka saa Milesin maksan ja kuka sydämen…
Pelinä Outlast on umpilineaarinen kummitusjuna-ajelu, mutta se ei (muutamaa kohtausta lukuun ottamatta) tunnu sellaiselta. Tämä johtuu siitä, että koko sairaala ja kulkureitit on suunniteltu huolellisesti. Suvantovaiheet ja takaa-ajokohtaukset on hyvin rytmitetty, ja mielisairaala on täynnä umpikujia, ahtaita käytäviä ja piilopaikkoja. Ryömimisen lisäksi Miles osaa piiloutua sänkyjen alle ja kaappeihin. Tosin kaappi tai sängyn alunen ei ole kovin hyvä piilo, sillä viholliset tutkivat niitä aktiivisesti läpi ja jos niin käy, no, lopputulos on kuin Jackson Pollockia mutta vain punaisella värillä.
Tekijätiimi on käyttänyt paljon vaivaa äänimaailman ja tunnelman rakentamiseen. Huolella mietitty musiikki ja äänivalinnat auttavat peliä kaivautumaan aivojen pehmeisiin kudoksiin ja saavat unohtamaan sen, että ahtaassa putkessahan tässä ollaan.
Mitä tulee pelin pulmiin, niin ne ovat lähinnä oikean etenemisreitin löytämistä, pakoilua, sähkögeneraattorien käynnistelyä ja vipujen vääntelyä. Sitä tylsää peruskamaa, joka ei jaksaisi kiinnostaa, ellei joukkoon olisi ripoteltu juuri sopivassa suhteessa pakoon juoksemista ja pimeässä piilottelua.
Siitä on pakko valittaa, että lähes kaikki pelottavimmista kohtauksista käynnistyvät ennalta määritetyn tapahtuman jälkeen ja menevät aina samalla tavalla. Kun samassa kohtaa pää revitään kuudetta kertaa irti, ei kohtaus enää pelota juuri lainkaan. Tekee vain mieli huutaa, että revi rivakammin. Sitä vain opettelee sopivan reitin ulos tilanteesta, ja siinä se. Kunnes tulee seuraava vastaava kohtaus. Harmillista on myös se, että ”hirviöt” eivät ole aivan yhtä komeita kuin muu peli. Se häiritsee silloin, kun hirviöt tulevat suuteluetäisyydelle. Tosin siinä vaiheessa takaa-ajo on muutenkin jo hävitty.
Vaikka tarina vaikuttaa alkuvaiheessa b-filmeistä pihistetyltä, se ei ole lainkaan niin suoraviivainen kuin luulisi. Pelissä riittää käänteitä loppuun asti, osa ennalta-arvattavia, osa ei niinkään. Hieman avoin lopetus on herättänyt paljon keskustelua. Osa pitää, osa ei, ja suuri osa ei vaan tajua. Omasta mielestäni loppuhuipennus rakennetaan taiten, mutta itse lopetus tulee turhan nopeasti ja vähän puun takaa. Ei se peliä pilaa.
Kestääkö kantti?
Ajattelin verrata Outlastia kuun toiseen indiekauhuun, Amnesia: A Machine for Pigsiin, mutta pelit ovat niin erilaista, erityylistä kauhua, että enpä taida. Siinä missä Outlast on nopeatempoista kauhua, Amnesia kasvattaa painajaisensa hitaasti.
Outlastia on netin foorumeilla tituleerattu jo kauhupelien uudeksi kuninkaaksi. Ei se sitä ole, mutta hyvä se on ja paikoin todella, todella ahdistava. Peli iskee pöytään tukun hyviä säikyttelykohtauksia ja painajaismaisimmat takaa-ajokohtaukset sitten alkuperäisen Amnesian ja Call of Cthulhu: Dark Corners of Earthin. Suurin valtti on hienosti luotu ympäristö. Sekasortoiseen tilaan päätynyt sairaala tihkuu painostavaa tunnelmaa joka hetki. Peli on alusta loppuun epämiellyttävä, ja se sisältää yhden vastenmielisimmistä peleissä koskaan kokemistani kohtauksista. Väännän varoiksi asian piikkilangasta: Outlast ei ole heikkohermoisille. Ihan oikeasti.
Mutta te ystäväni gorekauhussa, suolet pois, nyt alkavat iloiset verikekkerit!
Aleksi Kuutio
84
