Diginatiivi ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta hän hallitsee sosiaalisen median. Hyvä, sillä onhan Twitter maailman tärkein uutislähde.
Pelijournalismia väännetään sielu vereslihalla, se on niukkuuden maksimointia loputtomalla venymisellä. Se on julma rakastajatar, joka ottaa kaiken, mitä sille antaa, eikä anna takaisin kuin hyvän mielen hyvin tehdystä jutusta. Niin, ja paskamyrskyn vääristä pisteistä.
FIGMAn ensimmäistä kertaa järjestämä Vuoden pelijournalisti -äänestys antaa erinomaisen kuvan pelijournalismin arvostuksesta. Ulkoista arvostusta kuvaa se, että messujärjestäjä Suomen Hessut kirjoitti ja kaiverrutti palkintoihin voittajan nimen väärin.
Sisäistä arvostusta taas kuvaa se, että vain Pelit asetti ehdokkaaksi avustajiaan (niitä, jotka eivät ymmärtäneet kieltäytyä). Totta ihmeessä: Miksi minä olisi pelijournalisti, mutta vaikka Alexandr Manzos ei?
Tämän yksi alan veteraani tulkitsi ehdokasspammaukseksi. Tuota, spammaus toimii vain vaaleissa, joissa on suhteellinen vaalitapa. Niissä kaikki äänet lasketaan yhteen ja niistä lasketaan vaikka Pelit-puolueen ehdokkaille vertailuluku. Suorissa henkilövaaleissa paras taktiikka on asettaa mahdollisimman vähän ehdokkaita, jotta... ahaa.
Ajattelin, että pitää kai juhlan kunniaksi kirjoittaa pelijournalismista jotain. Esimerkiksi, mihin se hävisi ja kuka sen tappoi.
Mutta vaikka kuinka yrittäisin kirjoittaa silkkihansikkain, aina joku S. Berger käsittää tahallaan väärin. Ironian ja sarkasmin hintana minulla on jo maine naisia ja konsoleita verisesti vihaava natsina, mahtuuko siihen vielä kollegoiden purija päälle?
Kastetta naksuilla
Pelijournalismi nousi kiinnostavaksi, kun Doritogate iski. Doritogate on Eurogamerin jutusta alkanut paskamyrsky pelijournalistien ja pelimarkkinoinnin keskinäisestä rakkaudesta ja sen vaikutuksesta pelijournalismiin. Siis pisteisiin.
Paranoian ja surrealismin jumalat nauroivat lailla teatterinaamioiden, sillä journalismin pyhää lippua heiluteltiin ensin kuluttajapuolella, sitten journalistipuolen puolustus/itkumuurin takaa.
Doritogaten symbolinen kuva on Mountain Dew-Master Chiefin ja Dorito-naksupussien välissä istuva surkea keskitysleirivanki, eikun pelijournalisti Geoff Keighley (GTTV). Uhkuvatko hänen kasvonsa rehtejä pelaajia pilkkaavaa yhteisyötä Niiden kanssa? Vai väyrysmäistä ”voiko v*tutukseen kuolla” -henkeä?
Luulen, että läksy on opittu.
Lincoln kuoli turhaan
Yhdysvaltain armeijalla on sanonta: ”Muista aina, että aseesi on tehnyt halvimman tarjouksen.” Vaihda aseen tilalle ”tekstin kirjoittanut” ja kas, siinäpä on pelijournalismin nykytila pähkinänkuoressa. Vuonna 2006 ei lama painanut, silti löysin artikkelin, jossa oltiin jo huolestuneita, kun kuukausipalkkaisia kokeneita toimittajia alettiin korvata peli- tai pennipalkalla kirjoittavalla vapaaehtoistyövoimalla. Se tuskin on vetänyt alalle journalismin pelisääntöjen hallitsijoita.
Ei se silti tarkoita, etteikö hommaansa voisi yrittää tehdä kunnolla, ja suurin osa sitä tekee varmasti parhaan kykynsä mukaan. Pieni osa, no, niistä nimettömät ilmiantajat kertoivat kaikkea mielenkiintoista. Jonkun ison saitin arvostelija ylpeili kollegoilleen kirjoittaneensa kolme arvostelua oheismateriaalista, peliin koskematta. Arvosanaksi neutraali 7/10, eikä kukaan itkenyt perään.
Olen pahoillani, mutta en jaksa kiihtyä koko Doritogatesta. Pelijournalismin sidokset eivät ole mikään uutinen, eivät välttämättä edes ongelma. Jos piskuisen markkina-alueen pelitoimittaja saa lehdelleen hyviä ennakoita kaverikortilla, minusta se on täysin hyväksyttävää resurssien hyödyntämistä. Jos siitä tahallaan kirjoittaa mainoksen, se on tietysti eri juttu.
Pelijournalistit ovat ainakin viimeiset parikymmentä vuotta olleet kavereita pelimarkkinoinnin kanssa, ja siirtyminen huonosti palkatusta peliarvostelijasta peliteollisuuden lihapatojen ääreen on monelle ollut koko homman tarkoitus. Jo printin valtakaudella lanseerattiin yhteistyössä laitevalmistajien kanssa tehdyt ”viralliset” lehdet, joiden journalistista objektiivisuutta ei kyseenalaistanut kukaan, lukijat vähiten. Kun Pelit perustettiin kivikaudella (vuonna 1992), riippumattomuus ja irtiotto muihinkin alan tapoihin kirjattiin perustuslakiin.
Niin tai näin, Doritogate on hyödyllinen. Se ainakin taas hetkeksi palauttaa journalistisen rintaman mieleen että kuka sen leivän maksaa. Paitsi että: kuka sen leivän maksaa?
Pappa betalar, men vem är Pappan?
Kuluttajat haluavat arvostelut heti ja ilmaiseksi, mutta ilmaista lounasta ei ole. Sen leivän ja ilmaisen annoksesi maistuvaa nettijournalismia sinulle tarjoaa peliteollisuus.
Kun pelijournalismi siirtyi nettiin, sen vaihtoehdot olivat vähissä: joko mainostulot tai käyttäjien/mediajulkaisijan pyyteetön sponsorointi, ehkä tilauksilla tai jollain pluspalveluilla lisättynä. Mutta miksi maksaa kun muut antavat ilmaiseksi?
Yksinäistä pelibloggaajaa isommilla pelisivustoilla á la Eurogamer, IGN, Gamespot ja muut, on semmoisia työntekijöitä, joille pitää maksaa niin sanottua palkkaa. Ja vaikka internet on jokamiehen oikeus, joka tulee naapurin wifistä, nettisaiteilla on hostauskulut.
Mainostulot ovat nettisaiteille kriittisen tärkeitä, ja rahaa on jaossa koko ajan vähemmän ja vähemmän. Vaikka ihan jokainen ei vielä käytäkään AdBlockeria, pelibisneksellä menee aika heikosti ja julkaisutahti harvenee. Hämmästyin, kuinka vähän mainoksia isoilla saiteilla enää näkyikään.
Pelisaittien talous on kyllä aihe, josta todella haluaisin nähdä tutkivaa talousjournalismia. Riittääkö mainosrahoitus? Ilmeisesti tulovirtoihin liittyy ainakin konsultointia, juontokeikkoja ja jotain mock-up-arvosteluja?
Maailman suosituin pelisaitti IGN.com, 18,5 miljoonaa eri kävijää kuussa, on myynnissä. On ollut jo reippaasti yli vuoden, mutta nyt se on huutokaupassa. Omistaja, mediajätti News Corp arvioi saavansa saitista vaivaiset 100 miljoonaa dollaria, paitsi että kiinnostuneita ei tunnu olevan.
Rakkaus on köyhän palkka
Vaikka nettisaitin kulut kuittaisi Roope Ankka, silti iskee realiteetti numero kaksi.
Nettisaitti on myös sisällöllisesti (melkein) täysin riippuvainen pelifirmoista. Kuluttajapelaajien vaatima day zero -journalismi edellyttää, että pelifirma toimii yhteistyössä, jotta saitti saa ennakot ja arvostelukappaleet ajoissa, siis vähintään samaan aikaan kuin kilpailijat. Olen ymmärtänyt, että taistelussa klikeistä voitto mitataan minuuteissa.
Doritogaten julkisissa katumusharjoituksissa luvattiin kaikkea arvosteluihin liittyvää läpinäkyvyyttä, mutta yhtä juttua ei: irtiottoa previkkasaasteesta.
Pelimedian arvo pelibisnekselle on ennakkomarkkinointi, eli isot näyttävät ennakot, yksittäisten screenshottien ja lusikalla syötetyn tiedon jatkuva julkaisu, joka pikku hiljaa kasvattaa odotuksia, saaden niin pelimyyjät kuin pelaajat sankoin joukoin tilaamaan peliä.
Ennakoilla on selvästi valtava merkitys pelin markkinoinnissa, koska journalisteja kannattaa lennättää toiselta puolelta maailmaa katsomaan vierestä 20 minuuttia tulevan pelin moninpelikenttää ja esittämään tuottajalle kiperiä kysymyksiä tarkkaan rajatusta aihepiiristä. Arvosteluissa pelimediat saavat nähtävästi rakentaa omaa kriittistä brändiään melko vapaasti. Sillä kun NDA sallii niiden ilmestyä, pelit on jo myyty jälleenmyyjille ja ennakkotilaajille.
Nykyinen kuluttajapelaajajournalismi ei ole minulle. Siksi lukemani pelimediat rajoittuvat Pelitin ja Pelit.fi:n ja satunnaisten pelikeskeisten foorumien ja saittien lisäksi reilusti vain pelibisnestä ja pelintekemistä käsitteleviin sivuihin. Niissä jutut ovat parempia, markkinointijournalismi puuttuu ja kommenttejakin voi lukea ilman, että usko ihmiskuntaan häviää.
Data on kuningas
Olen pahoillani, mutta vastuu pelijournalismin tasosta on juuri sinulla. Jos ilmainen tarjonta riittää, hienoa, mutta silloin pitää hyväksyä sen hinta.
Wanhanaikainen pelimedian kuluttaja tulee kotiin, nappaa Pelit-lehden, heittäytyy sohvalle tai valkoiselle valtaistuimelle ja rentoutuu hyvin kirjoitetun laatujournalismin kanssa. Tuurilla hän bongaa jotain ihan uutta ja on iloinen. Näin minun satumaailmassani homma toimii.
IGN myynnissä -uutisten kommenteissa toistuu kaksi hyvää visiota pelijournalismin todellisuudesta. ”IGN:llä ei ole enää monopolia, sen kaltaisia saitteja on tuhansia.” Se on tasa-arvoa, kun ihan jokainen voi perustaa oman saitin tai blogin. Entäpä ”(Yleis)pelisaitit käyvät turhiksi, koska on niin paljon saitteja, jotka keskittyvät tiettyyn peliin, genreen tai nicheen.” Toivottavasti ei vain käy niin, että kaikki ostavat vain ihan kovimpia AAA-pelejä! Joku sotaräiskintä olisi yksin vastuussa pelikauppojen pystyssä pysymisestä!
Tulevaisuuden (ja miksei nykyisyydenkin) pelimediakuluttaja on informaatioanalyytikko, joka keskittyy vain niihin peleihin, joista hän on etukäteen kiinnostunut. Hän kytkee virran läppäriinsä ja alkaa selektiivisesti käymään läpi turvonnutta datafeediään. Blogeja, massoittain foorumiviestejä täynnä kohinaa, twiitteja ja muuta käyttökelpoisen datan köyhää raaka-ainetta.
Sen jälkeen hänen pitää pystyä vielä analysoimaan lukemansa. Kuka foorumikuninkaista on oikeassa? Löytyykö arvostelusta markereita, jotka paljastavat, ettei peliä ole pelattu? Tuntuuko yhteenveto oikealta vai ohjatulta mielipiteeltä?
Ei ehkä enää riitäkään että hallitsee sosiaalisen median.
Kiitän kaikkia minua äänestäneitä, myös sinua, äiti! Voitto kirkasti edes vähän muuten hyvin sitä synkkää ajanjaksoa, kun tuli iso jytky.
