Prologi
Kaukaisessa galaxissa kauan, kauan sitten. Teknologiassa pitkälle edistynyt Muinaisten yhteiskunta katoaa sienipilveen, mutta heidän raunioillensa on syntyvä uusi maailma _ Perihelion. Perihelionin kulttuurin peruspilareina toimivat psyykkiset energiat ja avaruus-aika-jatkumon syvyyksissä elävät, jumalina tunnetut valtaisat voimavarat.
Tarun mukaan kaikista jumalista pahin on nimensä mukaisesti vielä syntymätön Unborn, joka tulee eräänä päivänä heräämään. Maailmanloppuun rinnastettava tapahtuma siis. Keisari Rex Helion 27 ottaa ennustuksen todesta, ja hänen toimestaan kuusi miestä ja naista pakkovärvätään jo ennen heidän elämänsä alkua puolustamaan maailmaa Heräämisen tapahtuessa. Heidät suljetaan metallikapseleihin, joissa he unessa odottavat kutsua.
Nyt, seuraavien parinkymmenen Rex Helionin jo työntäessä horsmaa, herääminen on alkanut. Lapsia syntyy epämuodostuneina, kansalaiset kärsivät lähes kaikista psykiatrien tuntemista mielisairauksista ja DNA-mutaatiot ovat yleisiä. Sivilisaation rippeet ovat tuhoutumassa hyvää vauhtia. On aika sankareiden kuoriutua tuubeistaan ja lähteä itkettävän huonosti varustettuina pelastamaan maailmaansa.
Monipuolinen maailma
Jos alkutarina tuntuu synkältä, on pelin tunnelma päällekäyvän painostava, paljolti hyvien äänien ansiosta. Pelin kehyksenä Perihelionin maailmassa on potentiaalia, kuuden tuomitun hahmon ohjaaminen läpi tuhoutuneen hiekkahelvetin mahdollistaa ainakin epätavallisia skenaarioita tavalliseen miekka & magia -räimimiseen kyllästyneille.
Perihelionin maailmaa asuttaa ihmisten lisäksi kuusi muuta rotua, kaikki vaihtelevantasoisia fyysisiltä ja psyykkisiltä ominaisuuksiltaan. Rodun lisäksi pelihahmolle valitaan ammatti kokoelmasta tuttuja roolipelien hahmoluokkia. Taikuutta käyttävät hahmoluokat, eli pappien vastineet ja maagien tapaiset psionistit, ovat taas vaihteeksi täysin ylivoimaisia manuaaliseen hakkaamiseen turvautuviin verrattuna, vaikkeivat kaikkia aseita ja haarniskoita osaakaan käyttää. Lähitaistelukin sujuu magiankäyttäjiltä erinomaisesti pienen harjoittelun jälkeen.
Henkilökohtaisia ominaisuuksia on leegio, lisäksi rodusta riippuen hahmo voi saada infrapunanäön, hypnoottisen katseen tai muuta kivaa. Esimerkiksi erilaisia vastustuskykyjä on huomattavasti totuttua enemmän, ja taistelutilanteessa onnistumisen edellytys onkin vihollisen heikon kohdan paikantaminen tyyliin: "Jaaha, vihollinen ei kestä lämpöä. Napalmimyrsky kehiin."
Peli on hieman epäsovinnainen siinä mielessä, että kellään hahmolla ei ole lainkaan kokemustasoja, vain kattava joukko ominaisuuksia. Hahmojen taidot kehittyvät taistelujen aikana, eli se kyky, mitä käyttää paljon, paranee. AD&D-idioottimaisuuksiin kyllästyneet hurraavat kuorossa.
Perinteinen toteutus
Kun nyt AD&D mainittiin, niin kerrottakoon, että pelin toteutus muistuttaa jossain määrin SSI:n kultalaatikkopelejä. Liikkuminen paikasta toiseen tapahtuu karttaruudulla, ja johonkin saavuttaessa siirrytään spartalaiseen 3D-osioon. Kaikki tavarat, hirviöt yms. ovat tässä osiossa taas vaihteeksi näkymättömiä, ja vasta ruutuun astuttaessa hahmot ilmestyvät tyhjästä nenän eteen. Onhan pelissä toki indikaattori, joka piipittää ja osoittaa olentojen ja esineiden suunnan, mutta luolaosuuden olisi silti voinut joko tehdä kunnolla tai jättää kokonaan pois.
Taistelun hetkellä sitten siirrytään ylhäältä kuvattuun vuoropohjaiseen taisteluosioon. Taisteluosiossa grafiikka on aivan liian isoa ja epäselvistä käyristä on vaikea hahmottaa miehien pistemääriä _ numeroarvot täytyy käydä tarkistamassa erilliseltä ruudulta. Aseiden tasapainotus tuntuu hieman omituiselta. Alussa miehet ampuvat kivääreillä kuin tv-sarjojen rikolliset (osumatta mihinkään), mutta hakkaavat kepeillä ja puukoilla vastustajat pilkkeeksi vaivatta. Kiväärien rooli muuttuu myöhemmin totaalisesti, mutta silti ihmetyttää solttupoikien avuttomuus alkuvaiheissa. Ainoa epätavallisuus taistelutilanteessa on se, että haavoittuneet kuolevat aika nopeasti verenhukkaan, ellei heitä paikkaa välillä.
Pelissä ei ole taistelua samassa mittakaavassa kuin monissa muissa genren peleissä, mutta vastineeksi taistelut ovat todella vaikeita. Vihollisen taktiikka ei ole kovin herrasmiesmäistä, sillä se hyökkää heikoimpien kimppuun täysillä, ja ampuu tajuttomana maassa makaavia ilman omantunnontuskia. Henkiinherätystä en onnistunut löytämään mistään, ja lisäksi pelissä on paljon kerrasta poikki -ansoja. Ei tässä mitään, ellei osa pelin ansoista olisi niin kieroja, että hahmolla ei ole peliä tallentaessaan mitään keinoa tietää pelitilanteensa olevan hyödytön minuutti sitten tehdyn väärän liikkeen takia. Eli suomeksi: pelitilanteita kannattaa pitää tallessa hieman pidemmiltä ajanjaksoilta.
Taikomisen sietämätön vaikeus
Minkä tahansa megaluokan tappotaian voi taikoa heti pelin alusta lähtien, olettaen että loitsijalla riittää henkistä energiaa (taikapisteitä). Taiat täytyy valmistaa etukäteen, ja valmiudessa olevien taikojen lukumäärä on suoraan verrannollinen hahmon hengenlahjoihin. Mainittakoon, että missään ei kerrota taikojen vaikutuksista, joten ennen pelaamisen täysipainoista aloittamista on syytä kokeilla taikoja ensimmäisissä taisteluissa. Testipelissä kokeiluun tärväytyi kolme tuntia...
Taikasysteemi tuntuu olevan pelin kopiosuojaus, koska taiat voisi aivan hyvin valita valmiista listasta, mutta nyt aikaa joutuu tuhraamaan riimujen kanssa. Tällaisella pelleilyllä kyllä karkoitetaan piraattien lisäksi rehellisetkin pelaajat.
Tietoyhteiskunta
Vanhat seiniin raapustetut viestit ja vinkkilappuset ovat saaneet väistyä Perihelionissa tietoverkkojen tieltä. Lähes kaikki vinkit löytyvät loggaamalla itsensä kannettavalta tietokoneelta eri tietoverkkoihin, joista tekstitiedostot voi sitten imuroida omaan koneeseensa tai lukea paikan päällä. Etäkäyttö maksaa mansikoita, joten kaikkia tekstitiedostoja ei missään tapauksessa kannata ottaa itselleen. Paperi ja kynä ovat siis jälleen arvossaan muistiinpanovälineinä, koska teksturia Perihelionin tietokone ei sisällä.
Koneella hoidetaan myös keskustelu vastaantulijoiden kanssa (puhumisen taito on kai unohtunut vuosien saatossa?) ja analysoidaan tavarat ja viholliset. Monikäyttöinen kapine siis, vaikkakin koneen käyttöliittymä on sitä tasoa, että huh huh. MäsäDossikin pesee Perihelionin systeemit käyttömukavuudessa.
Tuhlattua potentiaalia
Kuten kuvista näkyy, on grafiikka Speedballmaisen metallinkiiltoista ja selkeää, siitä pisteet kotiin. Äänet ovat matalia ja tunnelmallisia ja sopivat pelin yleisilmeeseen hyvin. Kiintolevylle peliä ei saa, mikä on roolipelissä hieman yllättävä piirre. Onneksi Perihelion harvoin levyä ronkkiessaan suoriutuu tehtävästä sutjakkaasti.
Pettymys jäi päällimmäiseksi tunteeksi alkuihastuksen laannuttua. On kuin jokin SSI:n kultalaatikkopeli olisi naamioitu cyberpunkahtavaksi teknopeliksi. Huomattava määrä erinomaisia oivalluksia on onnistuttu täydellisesti mokaamaan avuttomalla 3D-osiolla ja epäystävällisellä käyttöliittymällä.
72
